Erittäin harvinainen tapaus sarja juuri pääsiäisen alle että kolme lasta hukkuu lyhyen ajan sisällä ja juuri pääsiäisen aikaan. Kuvastaako tapaukset Jeesuksen kuolinpäiviä? Viestittääkö Jumala tapauksilla jotain? Kun itse tunnustin Jeesuksen Herrakseni pari vuotta sitten niin samana päivänä minulle sattui kolme selvää tapahtumaa joita ei normaalisti satu, ei tietenkään näin vakavia kuin nämä kyseiset lasten hukkumiset, eräs uskova sanoi silloin minulle että nuo tapahtumasi liittyvät Jeesuksen kuolinpäiviin ja ovat merkkejä sinulle taivaasta.
Osaako joku selvittää tarkemmin?
Osaako joku selvittää tarkemmin?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Taas hukkunut pikkupoika, sen on jo neljäs...
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011042313598539_uu.shtml
Taidat olla oikeassa että tämä on viestiä jostakin joka on tulossa. Ei tämä enää sattumaa voi olla.
Olivatko nuo kaikki tosiaan poikalapsia? tuleeko vielä kolme tapausta?
Raamatullinen ennusmerkki jostain todella pahoista ajoista!
lol =D jollaki on jääny lääkkeet ottamatta
Tosiaan jo neljä! Ei tarvi lääkkeitä, ei nämä tapaukset enää sattumaa ole 4 pikkupoikaa jo hukkunut.
SO? ihmisiä kuolee koko ajan? ja myös lapsia?
Babitzinin veljesten profetia:
http://www.pelastussanoma.fi/Profetiat/Babitzinin veljesten profetia.htm
Tänä pääsiäisenä hukkunut ensimmäinen lapsi hukkui sadevesikaivoon, eli samaan mihin Leo Babitzin 1948 ja Sammy Babitzin meni uskomattoman profetaalisesti esikois laulunsa sanojen kautta. Sitten Kirka vuonna 2007 jonka esikoisbiisi oli "hetki lyö". Raamattu puhuu esikoispojista.
En haluaisi olla kylläkään näin raadollinen, enkä puuttua kuolemaan ja toisten ihmisten suruun, mutta profetaalisessa mielessä ajatellen haluan että joku kiinnittäisi huomiota yhtälöön, vaikka se onkin kuolemiin viittaava yhtälö. Nämä poikalapsethan ovat viattomina hukkumalla kuolleita lapsia.
Tällä avauksella haluaisin vain tuoda ajatuksia, en muuta. En halua järkyttää ketään, puhumattakaan että haluaisin lisätä kenenkään tuskaa, sen enempää Babitzinin perheen, kuin näiden hukkuneiden poikalasten perheidenkään jo käsittämättömän ääretöntä surua. Sitä samaa surua kokivat Mooseksen aikana Egyptin kansa, joka ei vihmonut karitsan verta ovien ja ikkunoiden pihtipieliin. Jumala tosiaan näyttää jokaiselle ateistillekin, että kuka on kaikkivaltias Herra ja Jumala.
Onpas mielipuolinen sadisti tuo sinun jumalasi, kun hukuttaa viattomia pikkulapsia antaaksesi sinulle profeetallisia merkkejä.
Niinpä niin.
Eivät tuollaiset todellakaan ole mitään profeetallisia merkkejä.
Mutta joillain vain on epätoivoinen tarve etsiä "merkkejä" lähes mistä tahansa.
Kuten vaikka siitä,että syksyisin karhuja liikkuu jopa kaupunkien tai muun asutuksen alueilla.
Tai että ne repivät hajalle rajamerkkejä.
Tai kuten viime kesänä,kun eräs Toivo niminen henkilö katosi oudosti.
Loppukesällä tulkitaan sitten mahdollisia syysmyrskyjä.
Kyllä merkkien etsijöillä mielikuvitusta riittää.
Samaan aikaa joka vuosi me hyväksymme pelkästään jo Suomessa 20 000 aborttia, sekä annamme mijoonien lasten kuolla nälkään maailmassamme.
Samalla suojelemme jotain liito-oravia.
Abortti on abortti. Toimenpide on laillinen Suomen lain mukaan ja se siitä.
Kehitysmaiden ongelmiin on lukuisia syitä. Niitä voit etsiä esim. historiasta.
LAILLINEN???!?!?!?! Kyllä kai, jos niin säädetään. Koko Suomihan on kävelevä kieroon säädetty paskalaki. Sekin jo sen todistaa, että vanginvartijat tienaavat vähemmän kuin vangit ja että monet rikolliset tahtovat Suomen vankiloihin ja siksi tekevät rikoksia ym. ym. kummallisuuksia joita Suomen lainsäädäntö on pullollaan. Rikollisia hyysätään ja kontrollia kontrolloidaan.
Juuri tänään kuulin uutisissa, että 22 viikkoinen lapsi on jäänyt eloon keskossynnytyksen jäljiltä, joka on sinällään maailman ennätys. Sama 22 viikkoa on myös viimeinen laillinen mahdollisuus saada abortti.
Tämä yhtälö tarkoittaa sitä, että laskutoimituksessa jokainen 20 000 abortista, jotka ovat tehty 22. viikolla ovat olleet harkittuja murhia, sekä äidin omalle tunnolle, että toimeksipanevan lääkärin tunnolle.
Jokainen ihmiselämä on arvokas, eikä minun Jumalani ole syypää hukkumisiinkaan.
Älkää unohtakaa ne kymmenentuhansia jotka vanhemman taikka vanhempia laiminlyö itsekeskeisyydessään ja sopimattomuudessaan vanhempina-tämä on se viesti!
HÄPEÄ!!!
Usko vieroittaa ihmisen ajatukset arkitodellisuudesta!
Neljän lapsen hukkumis kuoleman tapaukset ovat pysähdyttäneet monet ajattelemaan turvalliseksi koetun ympäristömme vaaratekijöistä.
Tiedotusvälineet ovat tehokkuudessaan tuoneet nuo tapahtumat julkisuuteen ja ajattelemattomat ihmiset joilta puuttuu tai on rajallista oma ajattelukyky yhdistää tapahtumat toisiinsa vaikka kaikki ovat olleet erillisiä tapahtumia.
Jumalan viesti taivaasta se ei ole , - ei sen enempää ei vähempää kuin maanjäristykset tai tsunaami. Kristinuskossa valehdellaan lapsille jotta heitä suojelee Jumala tai heillä jokaisella on täällä vaarojen keskellä oma suojelusenkelinsä, asian laita on täysin erilainen.
Siispä katselkaa nyt ympärillenne ,lapsia ja kaikkia jotka ovat vaara tilanteissa ja olkaa valmiit satsaamaan turvallisuuteen kaikkien hyvinvoinnin turvaamiseksi.
Poliisi vaalii liikenteen turvallisuutta eteenkin lasten turvallisuuden lisäämiseksi ja siitä huolimatta liikenne vaatii jokaikinen vuosi uhreja.
Samoin hukkumiskuolemia on joka ikinen vuosi , hyvä uimataitokaan ei niitä täysin voi poistaa ,mutta koulun opetukseen tulisi saattaa pakollinen uimataidon oppiminen ja sitä kautta alle kouluikäisiinkin iskostuisi heti lapsesta veden vaarallisuus.
Syyllistää ei kuitenkaan näitten tapausten johdosta EI saa ketään.
Jumalan suojelu ja suojelu enkelit ovat lisäämässä ihmisten onnettomuusriskiä kaikiialla !
Valehtelu Jumalan suojelusta tulisi Suomalaisten ajatusmaailmassa lopettaa.
HÄVETKÄÄ SYYLLISTÄJÄT !
OLETTEKO VAKAVISSANNE???!!
On melkoisen surullista, että tämän palstan USKOVAISISTA(!) kirjoittelijoista osa kokee asialliseksi lähteä inhimillisen tragedian äärellä revittelemään uskon ilmiöistä.
Jos teette tämän huumorilla, säälin huonoa huumorintajuanne.
Jos taas olette jälleen kerran liikkeellä merkkien tulkintamielellä, en voi kuin säälitellä huonoa tilannetajuanne. Onko todellakin niin, etä JOKAINEN ikävä tapahtuma on aina merkki jostakin vielä suuremmasta lähestyvästä onnettomuudesta?
Ettekö tunne sääliä tai surua onnettomuuden kokeneiden ihmisten puolesta? Onko tämäkin tapahtuma vain VÄLINE, jolla voitte omia kuvitelmianne paremmin perustella?
Jotenkin raivostuttaa.
Kannattaa myös miettiä nykyisin esille tulleita lasten hyväksikäyttö-ja muita tapauksia eräissä suomalaisissa uskonlahkoissa.
Kuten myös katolisen kirkon piirissä.
Kun jotkut omalla tavallaan ja sanaan uskovat alkavat revittelemään inhimillisistä tragedioista,tavalla tai toisella,uskon ilmiöitä,niin miettikääpä uskovat sitä,että entäpä jos sellaista sattuisi teidän omalle kohdallenne?
Mitä te silloin sanoisitte ja kirjoittaisitte?
Olisiko silloin kyse pelkästään inhmillisestä tragediasta vai jostain aivan muusta?
Suhteellisuutta?
On surullista, että pieniä lapsia kuolee, hukkumalla. Ja surua heidän vanhemmilleen. Onhan sanottu, että lapsen kuolema on kuolinsuruista raskain?
Sen voi ymmärtää`.`Elämätön elämä... Kun vanhus kuolee, se on luonnolliseen kulkuun kuuluvaksi nähtävä, mutta lapsi?
Toki elämä ja kuolema aina puhuttelevat ihmistä? Ja niin on sanottu Raamatussa:
"Parempi kuin pitotaloon on mennä surutaloon, sillä siinä on kaikkien ihmisten loppu, ja elossa oleva painaa sen mieleensä." ( Saar 7:3)
Joku viisas ajattelija onkin sanonut: kun katsoo kuoleman faktaa, silloin oppii elämään viisaasti...
Kun oma lapseni, esikoiseni kuoli 21- vuotiaana, menehtyen sairauskohtaukseen, mitä siitä? Tässä ei enempää kuin että jatkuva jokasyksyinen surutyö kesti 20 vuotta. Toki vähä vähältä helpottaen. Mutta lapsi oli opettaja, jätti henkisen testamentin:
- Äiti, olen antanut anteeksi kaikille ---- mutta ehjäksi en tule koskaan!
Äiti, älä koskaan lakkaa taistelemasta pahaa ja vääryyttä vastaa, älä lakkaa puolustamasta heikkoja, puolustamasta pienen ihmisen tilaa!
Hän, koulukiusattu. Haavoitettu, siipirikko. Hän oli jaksanut antaa anteeksi, oli kasvanut henkiseen tasoon, johon moni ikääntynytkään ei ole päässyt...
Nuo lauseet hän puhui pari viikkoa ennen tapaturmaa. Hän oli kuin "valmis". Sydän oli tässä: anna meille anteeksi meidän rikkomuksemme, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Surun keskellä on lohduttanut se, ettei lapseni tarvinnut rikkinäisellä sydämellä, haavoitettuna --- kestää enempää elämän tuskaa ja taakkaa. Jumala näki hyväksi korjata hänet pois.
Sillä elämä ja kuolema - ne ovat Jumalan kädessä. Jokainen päivämme, jokainen henkäyksemme on Häneltä. Kukaan ei voi ottaa yhtä ainoaa minuuttia aikalisää elämäänsä, ei pidentää päiviensä määrää. Sen päättää Elämän antaja, Jumala.
"Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossani; sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän ei pääse." ( Job 14:5)
"Sinun silmäsi näkivat minut jo idussani, minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut.! ( Ps 139:16)
Suhteellisuutta?
Ihminen syntyy, elää, menee pois. On surua kun pieniä lapsia kuolee.
Mutta kun ajattelee esim. sitä kauheutta, joka Japanissa hiljattain? Kymmeniä tuhansia ihmisiä kuoli ja on edelleen kadoksissa. Lapsiakin.
Mitä puhetta? Niin - elämä ja kuolema puhuvat aina sitä samaa: - emme ole täällä loputtomasti. Lähtö tulee. Ja viisas valmistuu siihen. Arvostaa elämää, tekee parhaansa. Ei unohda ikuisuuden aspektia.
Olen POIKKEUKSELLISESTI kirjoittelemassa tähän aikaan. Yleensä EN ole. Näin nyt kävi.
Otan osaa lapsesi kuoleman takia, vaikka siitä aikaa jo onkin. En osaa enkä edes halua kuvitella sitä, miten itse reagoisin vastaavassa tilanteessa. Luultavasti käyttäytyisin vielä idioottimaisemmin kuin nykyisin.
Emme ole lähellekään samaa mieltä asioista, mutta se ei estäne meitä olemasta inhimillisä toisiamme kohtaan. Jopa minun laisenikin paatunut skeptikko on kaikesta huolimatta inhimillinen - ainakin joskus.
Kirjoitit kauniisti. Kunnioitan sitä.
Kiitos IR!
Elämä ei ole helppoa. Kenelläkään? Kuka kärsii mitäkin ja mitenkin? Sitä ei usein näe. On suurtakin surua, kulissien takana. On virtaavia kyyneleitä, on elämän tuskaa. Jokaisella erilaista. Suurtako vai pientä? Niin ei voi kysyä, sillä jokaisen suru ja tuska mitataan --- ei verraten toiseen --- vaan mitä se yksilön kohdalla on? Mitkä ovat resurssit!
Miten kestin lapseni poismenon? Minua valmisteltiin. Kun tyttö sairastui 15-vuotiaana epilepsiaan, hän oli hyvin hyvin rikki! Ja samalla oli äitikin? Sillä se mikä koskee lapseen, se koskee äitiin, vanhempiin. Eikö niin? Kun lapsi sairastaa, vanhemmat kärsivät. Ajattelevat: - kunpa voisin ottaa tuon sairauden, kantaa sen, että lapsen ei tarvitsisi.
Tämä koskee erityisesti äitiä. Hän on kantanut tuota pientä elämää 9-10 kk kehossaan. Hän on elänyt symbioosissa uuden elämän kanssa. Lapsi on konkreettisesti osa häntä itseään. Hän on antanut elämän ensi eväät hänelle. Ja esikoinen? Se on äidiksi tulemisen asia. Sen pienet detaljit piirtyvät syvälle ja kirkkaasti naisen olemukseen... Ja sitten?
Kukoistavassa nuoruudessaan, lapsi sairastuu. Ei vain fyysisesti, vaan hänet on rikottu kiusaamisella, syrjimisellä, koulussa. Siitä alkoi oma via dolorosa, tässä asiassa. Jos se olisi ollut ensimmäinen via dolorosa, en tiedä miten olisin osannut. Mutta omakin surutie oli jo pitkä, pitkä...
Kun lapsi sitten suoritti tarkkailuluokalla peruskoulun viimeisen ( ei enää kestänyt kiusaamista, porukoita...) - niin se meni suhteellisen hyvin. Opettaja oli viisas, niinkuin tarkkiksen erityispedagogia vaatii. Mutta koulun perästä alkoi kova alamäki. Rikottu sielu kun oireilee. Ennemmin tai myöhemmin?
Seurasi ahdistavia vuosia. Kerrankin tyttö oli saanut epilepsiakohtauksen, kaatunut lumihankeen. Paikalle tullut taksinkuljettaja poimi hypotermiassa olleen lapseni talteen. Painajaista, painajaista. Alituista stressiä. Oli lääkkeet lopussa, oli respetit hukassa. Tyttö tahtoi aikuistua, asua yksin, mutta ei osannut huolehtia itsestään.
Tietenkin uskova äiti rukoili. Yöllä ja päivällä. Voimaa tarvittiin, sillä stressi painoi. Ja voimaa tuli ja lohdutusta. Paraneeko tyttö, selviääkö? Toivoin parasta, pelkäsin pahinta.... Kunnes tajusin --- hän ei jaksa elämän tuskaa?
Sielu on rikki, kehossa sairaus. Tulevaisuus? Ei paljon vaihtoehtoja? Hän poltti kynttiläänsä molemmista päistä.
Kun rukoilin, Jumala antoi selvän ymmärryksen, että lapseni ei elä pitkään?
Protestoin. Tietenkin. Mutta tein surutyötä, kuin ennakkoon. Tajusin, että pitää ottaa tosiasiat eteen. En voi paeta illuusioon, en kuvitella liikoja. Olihan lapsi jo kerran ollut kuoleman kidassa. Lumihangessa...
Mitä tein, se oli rukous. Ja toki kaikki mahdollinen tukeminen. Ja toisen reviirin kunnioitus. Lapsi ei enää ole "lapsi" kun hän on aikuinen. Hänen pitää oppia lentämään omilla siivillään. Ja nuo siivet eivät hyvin kantaneet?
Sitten tuli suruviesti. Lokakuun 2. päivän illan suussa: "Soilea ei meillä enää ole...." Niin sanoi poikaystävän äiti. Hän joka aivan lähelllä eläen seurasi kaikkea. Oli tapahtunut tapaturma. Oli tullut sairauskohtaus, kaatuminen, lopuksi tukehtuminen. Eikä ketään auttamassa. Vain kaksivuotias tyttö siinä menehtyneen äitinsä kanssa. Monta tuntia....
Minä itkin ja huusin! Ei voi olla totta! EI! Kuolema ei voi häntä viedä, hänen pitää tulla takaisin! Minä nousin kuin leijonaemo lapseni puolesta! Kuolemaa kin vastaan! Sillä näin paljon Elämä vihaa kuolemaa... se ei sitä rakasta eikä hyväksy... Mutta pakko on lopuksi hyväksyä.
Sitten. Muistin päivän kulun. Oli ollut aamusta HYVIN raskas ahdistus ja suru. Olin tehnyt kotityöt, tiskannut, siivonnut.... ja kaiken aikaa hiljakseen rukoillut. Mitä tämä? Uutta se ei ollut... Sitten, muistin että tuo puristava taakka oli hellittänyt siinä puolen päivän aikaan. Kellokin oli pysähtynyt seinällä, sitä moni ihmetteli. Myöhemmin, patologin lausunnon mukaan, kuolema oli tullut noin klo 11. aikaan... Rukousta ei enää tarvittu. Taakka oli hellittänyt. Aika oli pysähtynyt. Hän lensi pois, sai ehjä siivet. Ei enää surua... Hänellä. Eikä äidillä; minulla - enää sen perästä, sellaista surua? Tämä on sitä lähimmäisen "kuormien kantamista". Henkisesti, hengellisellä tasolla..
Mutta kyynelin tätäkin kirjoitan. Vaikka viime lokakuussa tuli 20 vuotta, ei suru koskaan lakkaa. Ei kaipaus. Mutta tallella hän on. Hän on siellä, odottaa toisia. Ja siellä on monta, monta - jotka samoin ovat jo perillä. Me täällä?
Matkalla. Suruissa, kärsimyksissä, mutta päämäärrä kutsuu!
Jaksetaan, perille saakka! Iloista pääsiäisaaumua! Jeesus voitti kuolemankin vallat!
Pelastus Rukous
Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta
Room.3:23
Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
Room.6:23
Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.
Room.5:8
Ja tämä on se todistus: Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassaan. Jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää.
1.Joh.5:11-12
Onhan kirjoitettu: "Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu."
Room.10:13
Rukoile puhtaalla mielellä herraa. Uskossa ota Jeesus sydämeesi. Voit rukoilla (vaikka) näin;
"Rakas Jumala. Minä olen tehnyt syntiä sinua vastaan ja minä kadun syntejäni. Haluan muuttua mutta en pysty siihen itse. Uskon että Jeesus on kuollut syntieni tähden, ja haluan ottaa Jeesuksen pelastajakseni. Teen sen uskon voimalla ja uskon että sinä olet Jumala ja minun pelastajani. Anna syntini anteeksi. Kiitos Jeesus että pelastat minut nyt. Aamen"
PS:nyt on Juuri sinun aika tulla Jeesuksen omaksi tee se nyt heti Anna elämäsi Jeesukselle!
No?
Mene hyvä ihminen hoitoon. Puuttuu tuo sairaudentunnekin vielä.
kultaisetkysymykset.fi
Terapiaa koko perheelle
Konkreettisia työkaluja arkeen. Tule sellaisena kuin olet!
www.funterapia.com