Olen tässä kiinnittänyt huomiota eri yhteyksissä viime vuosina tapahtuneeseen talvi- ja jatkosodan aikaista historian uustulkintaa. Tässä uudessa ajattelumallissa kategorisesti lähdetään siitä, että talvisodan syttyminen eli Stalinin laiton hyökkäys ei olisikaan hänen syynsä, vaan että Suomella olisi osansa siinä kehkeytyneessä sopassa. Ja yleensä samaan hengenvetoon toitotetaan jatkosotaa koskien Suomen ja natsien syvää ja hyvää ystävyyttä ja liittolaisuutta natsien pahassa tuhoamissodassa viatonta neuvostokansaa kohtaan. Erityisesti Yleisradiolle tämä tuntuu olevan jonkinlainen sydänasia tähdentää tätä jokaisessa mahdollisessa yhteydessä.
On toki aina paikallansa keskustella ja pohtia historiallisia tapahtumia, mutta tässäkin tapauksessa perustelu asialle on vähintäänkin kyseenalainen. Yleensä ensimmäinen argumentti väitteeseen on se, että Suomi on yksin tässä asiassa ja että muut historioitsijat suorastaan nauravat näille ajatuksille. Herää väistämättä kysymys, että a) ketkä historioitsijat ovat nauraneet ja b) eikö jokainen kansakunta ole yksin historiansa kanssa?
Mihin ihmeeseen me tarvitsemme jonkun muun "historioitsijan" tukea, ja kun sitä tukea hakemalla haemme, niin miksi sitä haetaan aina voittajavaltojen leiristä? Eikö ole paradoksaalista, että voittajavaltojen omat sotatoimet ja sodankäynti olivat vähintäänkin brutaalia ihmisten raiskaamista ja surutonta lahtaamista, ja heiltä meidän sitten pitää käydä kysymässä oikeutusta taisteluun olemassaolostamme?
Kukaan ei ole ikinä kyseenalaistanut natsien tuhoamisen varjolla käytyyn ihmiskauppaan, jossa puolet Euroopasta myytiin Stalinin kommunismille. Kukaan ei niin ikään ole ikinä tuominnut länttä heidän liittolaisensa tekemistä rikoksista (niin ikään natsien tuhoamisen varjolla). Eli on aika loogista syyttää Suomea natsien kanssa veljeilystä, koska muutenhan koko Euroopan tuhoaminen olisi aika kyseenalaista ja fanaattista hommaa, mikäli asioista alettaisiin ajatellakin vähän toisella tapaa. Ranska olisi myynyt Suomen jo talvisodassa Stalinille, jotta olisi saanut hyvän syyn avata pohjoinen rintama Saksaa vastaan. Näistä ei ikinä kuitenkaan kukaan puhu sanaakaan. Eikö olekin mielenkiintoinen ilmiö?
On toki aina paikallansa keskustella ja pohtia historiallisia tapahtumia, mutta tässäkin tapauksessa perustelu asialle on vähintäänkin kyseenalainen. Yleensä ensimmäinen argumentti väitteeseen on se, että Suomi on yksin tässä asiassa ja että muut historioitsijat suorastaan nauravat näille ajatuksille. Herää väistämättä kysymys, että a) ketkä historioitsijat ovat nauraneet ja b) eikö jokainen kansakunta ole yksin historiansa kanssa?
Mihin ihmeeseen me tarvitsemme jonkun muun "historioitsijan" tukea, ja kun sitä tukea hakemalla haemme, niin miksi sitä haetaan aina voittajavaltojen leiristä? Eikö ole paradoksaalista, että voittajavaltojen omat sotatoimet ja sodankäynti olivat vähintäänkin brutaalia ihmisten raiskaamista ja surutonta lahtaamista, ja heiltä meidän sitten pitää käydä kysymässä oikeutusta taisteluun olemassaolostamme?
Kukaan ei ole ikinä kyseenalaistanut natsien tuhoamisen varjolla käytyyn ihmiskauppaan, jossa puolet Euroopasta myytiin Stalinin kommunismille. Kukaan ei niin ikään ole ikinä tuominnut länttä heidän liittolaisensa tekemistä rikoksista (niin ikään natsien tuhoamisen varjolla). Eli on aika loogista syyttää Suomea natsien kanssa veljeilystä, koska muutenhan koko Euroopan tuhoaminen olisi aika kyseenalaista ja fanaattista hommaa, mikäli asioista alettaisiin ajatellakin vähän toisella tapaa. Ranska olisi myynyt Suomen jo talvisodassa Stalinille, jotta olisi saanut hyvän syyn avata pohjoinen rintama Saksaa vastaan. Näistä ei ikinä kuitenkaan kukaan puhu sanaakaan. Eikö olekin mielenkiintoinen ilmiö?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.