En kaipaa jeesustelua, en minkäänmoista lässytystä enkä tekopyhää paskaa. Kaipaan aitoja ihmisiä ja oikeita puheenvuoroja. Ihan mitä vain, kunhan saan tietää etten ole yksin tässä.
En jaksa enää. En tunne enää mitään muuta kuin ahdistuksen vuorokauden ympäri. En syö enkä nuku. En saa aikaan mitään, en jaksa, en tahdo, en pysty keskittymään enkä hengittämään. Minua ei ole enää olemassa. Uneni ja todellisuus sekoittuvat keskenään, en kiinnitä ympäristööni enää mitään huomiota, toisinaan vajoan lattialle sikiöasentoon kun jalat eivät vain enää kanna. Pakotan itseni oksentamaan ahdistusta ulos, kirjaimellisesti.
Olen ollut hoidossa, olen saanut lääkityksen, rauhoittavia, käyn terapiassa kaksi kertaa viikossa. Mutta mistään ei ole hyötyä. Tahdon vain pois, mutta pelkään epäonnistumista niin etten uskalla yrittääkään. Käytän vaarallisia aineita humaltuakseni, koska ei ole suhteita eikä ikä riitä alkoholiinkaan. En tiedä mitä pitää tehdä. Tahdon vain kuolla
Käsi ylös se joka tuntee samoin.
Kertokaa minulle kuinka pääsen täältä pois!
En jaksa enää. En tunne enää mitään muuta kuin ahdistuksen vuorokauden ympäri. En syö enkä nuku. En saa aikaan mitään, en jaksa, en tahdo, en pysty keskittymään enkä hengittämään. Minua ei ole enää olemassa. Uneni ja todellisuus sekoittuvat keskenään, en kiinnitä ympäristööni enää mitään huomiota, toisinaan vajoan lattialle sikiöasentoon kun jalat eivät vain enää kanna. Pakotan itseni oksentamaan ahdistusta ulos, kirjaimellisesti.
Olen ollut hoidossa, olen saanut lääkityksen, rauhoittavia, käyn terapiassa kaksi kertaa viikossa. Mutta mistään ei ole hyötyä. Tahdon vain pois, mutta pelkään epäonnistumista niin etten uskalla yrittääkään. Käytän vaarallisia aineita humaltuakseni, koska ei ole suhteita eikä ikä riitä alkoholiinkaan. En tiedä mitä pitää tehdä. Tahdon vain kuolla
Käsi ylös se joka tuntee samoin.
Kertokaa minulle kuinka pääsen täältä pois!
Vastaukset 25
Vanhimmat
Surullinen on tarinasi. Onko sinulla ketään ihmistä, jonka kanssa voit puhua? Olet ilmeisesti alle 18-vuotias (kun sanoit, että ikä ei riitää alkoholiin). Asutko vanhempiesi luona?
Monet on olleet samankaltaisessa tilanteessa, ja on päässeet siitä ylös jollain tavoin, se on mahdollista.
Ala vähän kerrassaan muuttamaan elämääsi, muuttamaan itseäsi. Se on mahdollista jos vaan tahtoa löytyy. Se kyllä vaatii paljon, työtä sen eteen on tehtävä joka päivä, mutta mikä voi olla sen tärkeämpää ja parempaa kuin oma hyvinvointi? Se on työtä oman itsensä eteen, oma hyvinvointi on siitä palkintona.
Ei ole väliä sillä oletko nuori vai vanha, aina voi tehdä jotain. Aina voi muuttaa asioitaan parempaan suuntaan, pieniä asioita, ihan vähän kerrassaan.
Toinen vaihtoehto on se että menet psykiatrille ja syöt lääkkeitä (en suosittele).
http://masennus.nettisivu.org
o/ Käsi ylhäällä!
Ihan samanlainen on oma tilanteeni, mutta sillä erolla, etten ole saanut mitään apua. En ns. kavereilta, enkä psykiatrisesta päivystyksestäkään. En ollut avuntarpeessa. Eli yksin tässä maailmassa on näköjään pärjättävä...
ttervetuloa ja tahdon pois, kauas
Olen itse ollut hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin tekin. Järkyttävän paha olo koko ajan ja hirveä ahdistus, painostava masennus.
Känin itse lääkärillä, jolta sain lääkkeet - eivät auttaneet. Sitten kävin hoitajilla ja psykiatrilla - eivät auttaneet. Sitten aloitin psykoterapian - sekää ei auttanut aluksi.
Jatkoin kuitenkin terapiaa, koska en oikein voinut muutakaan tehdä. Terapia oli aluksi pelkkää paskaa enkä tajunnut, miten siitä voisi olla apua.
Jatkoin kaikessa epätoivossanikin terapiaa. Meni jonkin aikaa, ennen kuin aloin käsittää, mistä oli kysymys. Jossain vaiheessa kaikki alkoi käydä järkeenkäyväksi ja olokin alkoi parantua.
Jos jotain tässä halusin sanoa, niin se oli se, että vaikka kaikki tuntuu liian vaikealta, niin jonkun ajan päästä jo helpottaa ja kaikki alkaa kääntyä paremmaksi.
Elämä on ihmeellistä. Me olemme elossa ja voimme voittaa hirveimmätkin asiat. Ihmiset ovat selvinneet mitä hirveimmistä asioista, sellaisistakin joista kukaan ei odottanut selviävänsä.
Jos siltä ei tunnu juuri nyt, niin pitää luottaa omaan järkevään mieleen, että asiat selviävät lopulta ja tunnelin päässä on valoa. Pitää vain odottaa hetki, että se alkaa näkyä.
Asioilla on tapana järjestyä.
Ja apua pitää hakea silloin, kun ei yksin jaksa. Kun hakee apua, sitä yleensä saa. Jos apua ei saa yhdestä paikasta, niin toisesta tai kolmannesta paikasta saa.
Ensimmäinen apu ei välttämättä auta, mutta neljäs voi jo auttaa.
Yritä saada ahdistus sanoiksi. MITÄ sinä tarkalleen tunnet, ja MIKSI?
Sanot, että unesi ja todellisuus sekoittuvat. Oletko mielestäsi kuitenkin kiinni todellisuudessa? Tiedät toden ja kuvitelman/unen eron?
Saathan sinä jotain aikaan, käyt kaksi kertaa viikossa terapiassa. Kaikki eivät uskalla lähteä neljän seinän sisästä mihinkään, tai eivät jaksa...
Et kaipaa Jeesusta, mutta kun ihminen ei ole onnellinen ilman yhteyttä Luojansa kanssa. Sitten saat olla onneton.
Ilman Jumalaa kun ihminen ei voi tulla onnelliseksi.
Rehellisesti en voi antaa muuta pysysvää onnen avainta.
Pidä omana tietonasi nuo jumal-käsityksesi! Ne eivät millään tavalla liity masennukseen ja todellisuuteen, vaikka kuinka haluaisit uskoa siihen.
Erota oma uskosi (oman mielesi tuottamat mielikuvat ja toiveet) ja todellisuus!
Mutta usko kyllä liittyy masennukseen siten, että usko antaa elämälle merkityksen (en puhu tässä mistään tietystä uskosta tai käsitejärjestelmästä). Vakavassa masennuksessa elämän merkityksettömyys ja tyhjyys ovat yleisiä tuntemuksia.
Mutta kristinuskosta puhuttaessa on sen sisältämä armon sanoman sisäistäminen lääkettä masentuneelle mielelle. Itsesyytökset eivät saa valtaa lempeän armon tehdessä ne tyhjiksi. Lisäksi uskovalla on aina toivoa - iäisyysnäköala antaa sen toivon, koska hetken täällä masennuksessa vain eletään, ja sitten koittaa vapautus ja ikuisuus ilman masennusta.
Mutta uskon tuputtaminen ja mainostaminen lääkkeeksi toimii aivan päinvastoin. Siinä ikään kuin vaaditaan masentuneelta aina vain lisää - vaaditaan vielä uskomaankin. Epäsuorasti annataan ymmärtää, että ikään kuin masennus olisi omaa syytä, kun ei usko... Tai jos uskookin, niin ei "usko tarpeeksi", kun kerran on masentunut... Tällainen kristillisyys on hirveätä myrkkyä.
Tosin kristinuskon armo kattaa sen vähäisen uskonkin - vähäkin riittää kyllä...†
"Mutta usko kyllä liittyy masennukseen"
Tuosta olen samaa mieltä. Monessa kristillisessä kodissa ja yhteisössä voidaan hyvin huonosti. On monenlaista kiusaamista, paheksuntaa, väheksyntää ja tuomitsemista toisia kohtaan ja ääritapauksissa jopa pedofiliaa.
Uskominen yliluonnolliseen (jumaliin) on mielen defenssi, joka tiedostamattomasti vääristää tietoisuuden sisältöä (samalla se vähentää ahdistusta).
Uskovissa kodeissa ja yhteisöissä voidaan pahoin pitkälti juuri sen takia, että usko (mielen defenssi) estää ihmisiä tiedostamasta sitä, mikä defenssin (uskon) taustalla ja syynä on. Tällöin he eivät voi käydä asiaa läpi ja päästä siitä eroon, vaan se vaivaa heitä tiedostamattomasti koko ajan. Tällöin käytössä ovat yleensä monet muutkin mielen defenssikeinot, kyten omien ikävien tunteiden siirtäminen muihin, syyttäminen, tuomitseminen, paheksunta ja muiden ihmisten syntien (kokijan mielestä vikojen) näkeminen ja niihin puuttuminen.
Merkityksellisyyden kokeminen on jokaisella ihmisellä erilainen. Joku tuntee merkityksellisyyttä lapsista ja perheistä, joku työstä, joku harrastuksesta, joku vapaaehtoistyöstä, joku ihan vaan olemisesta. Merkityksellisyyden kokemiseen ei tarvita uskoa yliluonnolliseen (vaikka jotkut käyttävätkin sitä tiedostamattomasti defenssinään).
Itselleen ja muille ihmisille voi olla armollinen ilman uskoa. Ja kannattaakin olla.
Kun olin syvästi masentunut, silloin usko oli se ainoa oljenkorsi, joka piti minua elämässä. Tiesin että minua ei ole luotu turhaan, en ole sattuman oikusta täällä, kärsimyksellä on "varmaan"tarkoitus, elämä jatkuu kuoleman jälkeen, ym. Rukolin ja toivoin että Herra kuulee sittenkin, ym.
Kun kaikki on loppu niin teitää, että reitti on sittenkin vielä, vaikkakin usvan peitossa, auki ylöspäin!
Ilman uskoa näin ei ole!
tiedän tuon tunteen tasan tarkkaan kävin vuosia läpi tuota kaikkea.se vain et mä en liikkunut yhtikäs mihinkää olin kirjaimellisesti neljän seinän sisällä yksinäni.koulu ikäinen vielä kun olin niin opettajat ja vanhemman oli sitten lopulta pakko puuttua kun en kyennyt enään saapumaan kouluunkaan ja niin sitä minua kiikutettiinkin sitten psykiatriselle osastolle hoitoon.nyt vuosia myöhemmin taistelua on ollut masennuksen suhteen,mutta se ei ole niin yli voimasta tai koskaan näinä viimisinä vuosina saanut otetta minusta luojan kiitos.ainoa asia joka auttanut mua tässä masennuksessani nyt on uskoon tuloni ja ei tosiaan ole mitään sanahelinää jeesus on minua auttanut ja parantanut tuosta masennuksen syvästä kuilusta.en vain tätä aina uskonut,että se voisi olla totta et joku on joka rakastaa ja auttaa minuakin.nyt vuosia myöhemmin uskon ja luotan siihen ja minun on hyvä olla.tässäpä oma kertomani tiivistettynä miten olen selvinnyt ja hienoa jos sinäkin saat itsellesi tästä jotain sellasta toivon kipinää.
Masennuksesta pääsee parhaiten eroon, kun ei rakenna sen tilalle mitään uutta, oman psyyken defenssiä, kuten uskoa johonkin jumalaan. Kun kohtaa omat tunteensa, ajatuksensa, muistot ja oman itsensä, masennuksestakin voi päästä oikeasti eroon.
Psykoterapiassa käyminen (niin pitkään kuin sitä itse kukin tarvitsee) on parasta lääkettä masennukseen.
joo itsensä uskominen on tärkeää myös ja avun hankinta siihen masennukseen.mutta millä oikeudella sinä tulet sanomaan ja kyseen alaistamaan ihmisten uskon ja sen avun lähteen josta he on avun ja tulevaisuuden toivon saanut pitkän masennuksen aikana.vai onko se näin et jeesus ei ole voinu näitä ihmisiä auttaa? no tuskinpa ne ihmiset tänne jakaisivat tuntojansa masennuksesta ja siitä yli pois pääsemisestä ainakin toivo tulevaisuuteen mitö ei ole ollut vuosi kausiin kun on kärsinyt sellaista ahdistusta.kun ihminen löytää tulevaisuuden ja toivon ja saa jopa siihen mahdollisuuden niin pitäisikö näille masentuneille sanoa et joo älkää hei uskoko ei oo mitää parempaa sinä annat näin ymmärtää.minä voin sanoa omasta kokemuksesta huom oma kokemus. koulu ikäisestä asti ylä asteelta lähtien olen käynyt psykiatrin ja väliin psykologin vastaan otolla. saanut sairaala hoitoa ym.. ja kuule eipä ole auttanut millään lailla se vain et on voinu jollekkin ihmiselle purkaa tuntojansa ja ahdistusta,mutta ei tosiaan ole nää kuule tohtorit saanu katoamaan sitä olotilaa.en itse näitä kyseisiä tahoja kyseen alaista,heistä voi kyllä olla apua kelle on ja kelle ei. jos sinä et usko jumalaan niin ei se sitä tarkoita että muuta eivät usko ja kun et itse ole ollut uskossa niin et voi sanoa mitä on olemassa ja mitä ei..puhut myös muistojen ajatusten ja oman itsensä kohtaamisesta. no mitä sä luulet ja arvelet kun joku masentunu on neljän seinän sisäs yksin yskinäisyydessään.. mitähän se aattelee no just tasan niitä muistoja kipeitä sellaisia niiltä ajatuksilta ei saa rauhaa ja käy läpi niitä tunteita jotka noista kipeistä asioista on tullut kokee ne ikävät tunteet esim alemmuuden tunne.häpeä.pelko siinäpä siinä sitten onki sitä itsensä tuntemista ihan tarpeeksi kun masentunu käy tuota läpi ihan koko ajan.ja eipä kuule auta tuo tuommonen masennuksesta eroon millään lailla itseäni ei ainenkaan.jokaisella toki oikeus omaan mielipiteensä,jokainen voi sanoa mielipiteensä mihin uskoo ja mikä on auttanut ja msitä apua saa.mutta toi kyseen alaistaminen menee jo yli.hyvähän se on jos surua käyvät ihmiset on löytänyt ulos pääsyn aurinkoiseen elämään :)
"millä oikeudella sinä tulet sanomaan ja kyseen alaistamaan ihmisten uskon ja sen avun lähteen josta he on avun ja tulevaisuuden toivon saanut pitkän masennuksen aikana.vai onko se näin et jeesus ei ole voinu näitä ihmisiä auttaa?"
Itse asiassa vastasit itse tähän kysymykseen:
"jokaisella toki oikeus omaan mielipiteensä,jokainen voi sanoa mielipiteensä mihin uskoo ja mikä on auttanut ja msitä apua saa."
Ja vielä tuohon sen verran, että uskovaisilla on omasta mielestään usein jokin "jumalallinen" totuus, jolla he kuvittelevat voivansa neuvoa esim. masentuneita. Katso esim. nimimerkki "asia on niin" tuossa edellä.
Minusta uskovaisilla onkin juuri se ongelma, että he näkevät totuudet absoluuttisina, mitä ne tuskin ovat.
Minun käsitykseni on, että usko on psyyken/mielen suojausumiskeino eli defenssi, joka on eräänlaista maagista ajattelua, joka kuuluu erääseen lapsuuden narsistiseen kehitysvaiheeseen, johon kuuluu myös omnipotenssi eli kaikkivoipaisuus. Usko yliluonnolliseen onkin siis jäänne kehitysvaiheesta, josta kaikki eivät ole kasvaneet pois, koska heillä ei ole ollut siihen mahdollisuutta esim. terveen minäkuvan omaavan vanhemman/kasvattajan puuttuessa.
Defenssit (minän puolustuskeinot) ovat mielen mekanismeja, jotka tiedostamattomasti vääristävät tietoisuuden sisältöä (samalla kun vähentävät ahdistusta). Defenssin taustalla on ihmisen taipumus välttää epämiellyttäviä tunteita kuten pelkoa, ahdistusta, sisäisen kuoleman tunnetta, hallitsemattoman voimakkailta tuntuvia tunnekokemuksia tai itsetunnon alentumista.
En usko jumaliin tai ja tiedän, että on olemassa monia ihmisiä, jotka uskovat. Se ei tietenkään muuta käsitystäni siitä, että uskominen on mielen suojautumiskeino ikäviltä tunteilta.
Kyllä uskovainenkin voi masentua. KUn joku on elämässä tivottomassa kuopassa ja haluaa saada apua, miksi sitten ei saisi kertoa tarinaansa, henkilökohtaista, jos usko on auttanut.
Minua se on ainkin auttanut ja nostanut elämään. Sopiihan tänne ohjeita. Jos joku kertoo että usko on auttanut, niin eihän se kavwenna ja rajopita kertomasta myös teitä tosia niitä muita hyviä konsteja. Kaikki varmaan ovat tervetulleita ja mitään ei ole menetettävissä, jos joku on itsemurhaaikeissa.
Kertokaa sitten uskonnotomat ja ladelkaa ne viisastenkivenne, millä elämään saa potkua kun peli alkaa olla pelattu?
No totta ihmeessä uskovainenkin voi masentua - ihminen kun on! Ei usko (eikä Jeesus tai muutkaan profeettana pidetyt ihmiset) pelasta masennukselta, koska usko on niin kuin tuossa aikaisemmin on jo mainittu, mielen puolustautumiskeino. Ja tähän täytyy vielä sanoa, että niin se masennuskin on!
Minusta olisi hyvä miettiä, mikä masentaa. Valitettavasti on niin, että yksin ei välttämättä löydä vastausta tuohon kysymykseen ja sen takia lukuisat ihmiset käyvät psykoterapiassa. Psykoterapia on tiettävästi ainoa keino päästä lopullisesti irti masennuksesta.
Ei ole myöskään olemassa yhtä vastausta kaikille, vaan jokaisella on monenlaisia asioita, joiden takia heitä masentaa. Yksi yhteinen piirre, joka on löydetty keskivaikeasta ja vaikeasta masennuksesta kärsiviltä ovat vaikeat lapsuusajan kokemukset (jotka voivat olla hyvin monenlaisia). Koko mieli on rakentunut lapsuudesta aikuisuuteen niin, että vaikeat kokemukset on esimerkiksi lapsena joutunut "muuttamaan" masennukseksi, koska kokemukset ovat olleet esimerkiksi liian vaikeita tai niitä ei ole voinut ymmärtää lapsen aivoilla, tiedoilla ja ymmärryksellä.
Aiheesta voi lukea esimerkiksi Jorma Myllärniemen kirjasta "Masennus: psyyken kipu".
http://www.helmet.fi/record=b1895206~S9*fin
Asiallista tietoa masennuksesta löytyy myös Terveyskirjastosta:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_teos=ama
Millä elämään saa potkua? Tuohon pystyy vastaamaan vain jokainen itse. Minulle se voi olla vaikka tanssi, jollekin toiselle musiikki, kolmannelle vapaaehtoistyö, neljännelle lapsiperheen hyvä arki, viidennelle tietokirjallisuus ja niin edelleen. Kaikki ihmiset tarvitevat kuitenkin esimerkiksi ystäviä ja parhaimmillaan toimivan parisuhteen, koska kukaan ei voi elää kunnolla aivan yksin.
Minusta viisastenkiviä ei ole olemassa, se on varmaankin peräisin jostain tarusta. Taruja on monesti kiva lukea, koska niissä voi tuntea vanhoja viisauksia. Raamattukin on kokoelma ihmisten kirjoittamia tarinoita ja sieltäkin löytyy monta viisautta, niin kuin kaikista satoja vuosia vanhoista viisauksien kirjoista. Tällaisia ovat esimerkiksi kansalliseepokset tai filosofian vanha kirjallisuus tai esim. kiinalainen I Ching.
Sitten jos on niin masentunut, ettei oikein mistään tule mitään, täytyy itse ymmärtää, että on masentunut ja tarvitsee tukea ja apua. Sitä voi saada läheiseltä, ystävältä, psykologilta, papilta, psykoterapiasta jne. Psykoterapia on tiettävästi kuitenkin ainoa keino, jolla masennuksesta voi päästä "oikeasti", koska jos on niin masentunut, ettei mistään tule mitään, jotain siellä taustalla on oltava. Psykoterapeuttia tarvitaan tällöin sen takia, että hän tukee ihmistä kestämään sen kivun, joka terapiassa saattaa tulla vastaan.
Voi olla myös hyvä kysyä itseltään:
Mitä minä voisin tehdä, etten olisi niin masentunut?
Olen käynyt 1½ vuotta terapiassa, syönyt yhtä kauan masennuslääkkeitä (annos on tasaiseen tahtiin noussut kymmenestä viiteenkymmeneen mg:aan).
En tiedä vielä koska masennukseni on alkanut, mutta terapian ansiosta tiedän ainakin osittain miksi sairastun helposti. Tiedän todellakin miltä se tuntuu. Suosittelen terapiaan hakeutumista. Jos minua ei olisi melkeinpä väkisin viety puolitoista vuotta sitten terapiaan, en olisi enää tässä. Et varmaan usko tätä, mutta totta se on: vakavastakin masennuksesta voi selvitä. Sinulla on toivoa.
Joo, kukapa sinne terapiaan mielellään tai vapaaehtoisesti menisi. Kyllä sinne pitää raahata isensä, vaikka tuntuisi siltä, ettei voi myöntää tarvitsevansa terapiaa. Mulle kävi niin, että syötyäni turhaan lääkkeitä kuukausia, menin aluksi terveyskeskuksen mielenterveyshoitajalle, siitä sitten psykologille ja terapiaan vähän silleen vahingossa. En mä ainakaan osannut ajatella, että tarvitsin terapiaa, mutta näin jälkeenpäin ajatellen terapia oli ainoa asia jota oikeasti tarvitsin. Kyllä se siitä - hang in there!!!
Niin se vaan on, että ihmisiltä puuttuu sielu! En jaksa enää odottaa mitään inhimillistä ihmisiltä. Parempi luovuttaa ja sanoa, että en kuulu tänne! Helpottaa kummasti tiedostaa, että ensi vuonna minua ei enää ole!
Tuliko tuo ajatus sielustasi vai masentuneesta mielestäsi?
.
No minä ainakin tajusin, että nyt olen kusessa itseni kanssa kun rukoilupakkomielle alkoi ja sitten alkoi jo tuntua, että kohta jumala valitsee minut: Lopetin nukahtamista varten minulle määrätyt Ketipinorit ja loppui höpinät ja 3 sivupersoonaa lähti pois tämän uskoon tulevan persoonan lisäksi. Seinän sisältä kuuluvat äänetkin kaikkosi ja siis pää on nyt kirkas.
Sairastan kroonista masennusta. Se alkoi yhdeksänvuotiaana ja nyt olen 33v. Minun viime vuoden iloisin uutinen oli kun tajusin perineeni isäni sydänvian ja jos tuuri käy niin kuolen jossain 50-60 vuoden välissä. Kuolemassa on paradoksaalisesti toivoa ja se antaa toivoa jatkaa elämää. Lasten raskauksien ajan olen aina sinnitellyt lapsi vatsassani, että tapan itseni sitten kun en ole raskaana ja aina niin on uusi maali ylitetty. Välissä on ollut vuosia jolloin en ole edes masentuneeksi itseäni kokenut, mutta syön silti lääkkeeni, koska niiden lopettaminen ei onnistu. Sain jopa opiskeltua ammatin jota rehellisesti sannottuna rakastan ja se pitää minut järjissäni. Siksi kai tässä nyt sairaslomalla monen muun syyksi istutaan kun sijaisuus loppui ja hajosin henkisesti ilman työtäni.
Työssäni näen paljon kuolemaa ja kuolleita ihmisiä jotka saavat vihdoin kuolla pitkän sairauden tai vanhuuden uuvuttamina. Minä olen ainoa työpaikalla joka ei koskaan itke kenenkään kuolemaa. Joskus tunnen jopa kateutta ruumiille, koska kuolleessa ihmisessä on seesteisyyttä ja vapautta jota ei koskaan elävillä näe. Kuolemassa ja olemattomuudessa on suuri toivo, minulle ja näköjään sitten muillekin :)
Patuliini:
Hyi että tuo kirjoituksesi oli HIRVEÄ!!!!!!!! Älä enää koskaan kirjoita tuollaista!!!!
Sinä tarvitset hoitoa ja intensiivistä psykoterapiaa.
Mää tunnen samoin...Mut en voi tulla sun mukaan...
En vielä 74 vuoteen...