Kun eläkevaarilla on aikaa ja vireyttäkin vielä jonkin verran, niin olen viime vuodet ollut lähes päätoiminen historian harrastaja. Mitä nyt jonkin verran olen matkustellut, mutta aina silloinkin jotakin historiaa on ollut matkalukemisenani. Vasta puolisen vuotta olen näillä saiteilla kirjoitellut, mutta sekin on tapahtunut muun harrastukseni ohessa ja myös sen synnyttämänä.
Historian harrastukseni synnyttämä oli myös tuo taannoinen kirjoitussarjani Urho Kekkosesta. Siinä esittämäni on täydentynyt ja terävöitynyt minulle melkoisesti viime aikoina lukemastani. Kerroin ainakin tuolla keskustan saitilla (politiikan osastossa) muutama päivä sitten Matti Paavonsalon kirjasta ”Kekkosen valta” ja poimin eräitä teräviä näkemyksiä siitä. Taisin suunnata kirjoitukseni siellä Kekkosen yksisilmäiselle ihailijalle Oiva Härköselle. Tuo mainio kirja on ilmestynyt jo 1995, mutta minun käsiini se ei ollut ennen joutunut, vaikka monia kymmeniä Kekkosestakin kertoneita kirjoja olen viime vuosina lukenut ja mainitsin niitä kirjoitussarjani lähteissäkin.
Nyt lueskelen viime vuonna ilmestynyttä Martti Häikiön kirjaa ”Historia ja väärät profeetat: kirjoituksia Suomen historian kipupisteistä”. Kirja käsittelee Suomen historiaa jo Ruotsin vallan ajalta alkaen viime vuosiin saakka, ja Kekkonenkin saa siinä osansa.
Laitan tähän vain Kekkosta käsittelevien lukujen otsikot, jotka kertovat, mistä on kyse:
KEKKOSEN VALLANKÄYTÖN MENETELMÄT
- Reunamerkintöjä suomettumisen alkuvaiheisiin
- Kekkonen ja sanan säilä
- Uusia lähteitä ja moralisointia Kekkosesta
MIKSI PRESIDENTINVAALEJA EI JÄRJESTETTY 1974?
- Oliko poikkeuslaki välttämätön?
- Miksi Tuomioja ei kerro?
PRESIDENTIN KOKOVARTALOKUVA
- Ystävä
- Presidentin onneton rakkaus (Anita Hallama; huom.K.K.K.)
- UKK 1900-1986 – valtataktikko
Ei dosentti Häikiö mitenkään pahasti Kekkosesta puhu, oikeastaan varsin myönteisesti ja ymmärtävästi, mutta kuitenkin rehellisesti totuuteen pyrkien. Myös minä saan häneltä – kuten sain Paavonsaloltakin – yhtä ja toista lisätukea Kekkosesta esittämääni. Pitäisiköhän vielä julkaista kirjoitussarjani täällä Paavonsalon ja Häikiön kirjoista saamallani lisäinformaatiolla täydennettynä?
Kirja kannattaa lukea muidenkin kuin Kekkosesta kiinnostuneiden. Se siis käsittelee Suomen jo melko pitkää historiaa, missä Kekkonen sittenkin on vain välimerkintä. Minä olen näilläkin saiteilla joskus arvostellut muuten arvostamani historioitsijan Heikki Ylikankaan näkemystä siitä, että talvisodan ratkaisi Saksan lupaus Suomelle (Göring Kivimäelle: Takaan, että kun lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan, saatte omanne korkoineen takaisin”). Että Suomi olisi siis taipunut rauhaan tuon lupauksen johdosta, ja että se olisi jo itsessään sisältänyt syyn jatkosotaan. Häikiö esittää vastaväitteitä Ylikankaalle ja näyttää perustellen, että hänen todistelunsa ei vakuuta. Häikiö on sitä mieltä, että Suomen pelasti lupaus länsiavusta, vaikka se ei olisi ehtinyt ajoissa miehitystäkään estämään, mutta NL ajatteli aivan oikein, mitä sitten olisi sille seurannut.
Oiva Härkösen, joka pari päivää sitten piti itseään pätevänä leimaamaan Max Jakobsonin mitättömyydeksi toivoisin panevan merkille tämän Häikiön toteamuksen: ” Ministeri Max Jakobson on talvisotakirjakirjallisuuden klassikko. Hänen lehtimiehenä kirjoittamansa ”Diplomaattien talvisota” määritteli pitkään perustulkinnat. Nyt ilmestyneessä loisteliaassa esseistisessä pohdinnassaan päättyneen vuosisadan suurista linjoista Jakobson torjuu tyylikkäästi Ylikankaan talvisotatulkinnan: ”Ylikangas on oikeassa todetessaan, että ”hyväksi ystäväksi” osoittautui Saksa. Mutta tämä ei johtunut niinkään Suomen päättäjien tietoisesta ja harkitusta valinnasta, vaan Suomen tahdosta riippumattomista tekijöistä”.
Koen nyt saaneeni merkittävää vahvistusta mielipiteilleni.
Kirjan alkupuolella vanhemmista ajoista puhuttaessa Häikiö pyrkii mm. osoittamaan, että Suomi olisi saavuttanut itsenäisyytensä vaikka se olisi pysynyt Ruotsin vallassa. Tästä en ole samaa mieltä Häikiön kanssa. Minä monien muiden lailla uskon, että Suomi ei olisi koskaan saanut Ruotsilta autonomiaa, mikä oli edellytys suomen kielen aseman ja kansallistunteen nousulle ja Suomen valtio-käsityksen muodostumiselle. Häikiö rinnastaa Suomen tässä Norjaan. joka itsenäistyi Ruotsin vallasta 1905. Mutta Norjan asema oli aivan erilainen, Ruotsi valloitti sen aikanaan Tanskalta ja liitti unioniin kanssansa, jolloin Norjan erityisasema tunnustettiin. Suomi oli 800 vuotta elimellinen osa Ruotsia, sen itäinen maakunta, vaikka meillä kouluaikoinani Ruotsi-Suomesta puhuttiinkin. Mielestäni tuskin mistään muusta saamme kiittää Venäjää, mutta Suomelle itsenäistymisen mahdollisuuksien sallimisesta kyllä.
Minulla on aina luettavana useampi kirja kerrallaan; kun yksi alkaa tuntua raskaalta, siirryn toiseen. Nytkin on ”oheislukemistona” Jelisei T.Sinitsynin ”Vaiettu totuus: salaisen agentin todistajanlausunto”, myös jo 1995 ilmestynyt hyvin vakuuttava teos. Sinitsyn tuli Suomeen salaisiin tehtäviinsä juuri talvisodan alla, ja oli taas täällä pitkään sodan jälkeen. Kyllä tästäkin kirjasta saa hyvää todistusta sille, miten Kekkonen pääsi valtaan Neuvostoliiton tuella. Kekkosen takapiru Kustaa Vilkuna oli aivan selvä maanpetturi, Neuvostoliiton agentti ”Ahti”. Tila ei anna periksi kirjan enemmälle kommentoinnille, mutta kannattaa lukea sen, joka arvelee kestävänsä kirjan esiintuoman ”vaietun totuuden” vastaanottamisen.
Lukuvuoroaan odottaa pöytäni kulmalla Arto Luukkosen juuri ilmestynyt kirja ”Neuvostojen maa: Neuvostoliiton historia 1917-91” ja paljon puhuttu, kiitetty ja kiistelty Markku Jokisipilän uunituore väitöskirja ”Aseveljiä vai liittolaisia?: Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rydin-Ribbentrpin-sopimus”.
Tarkoitin tällä "tilkkutäkilläni" vain sanoa, että historia on mielenkiintoista ja opettavaa ja annoin pari lukuvinkkiä. "Kansa, joka ei tunne historiaansa, on kelvoton", sanoi Paasikivi. Useimmat valtiomiehet ovat olleet historiafriikkejä. Kekkonen ei ollut, ehkäpä hän ajatteli mieluummin tekevänsä historiaa kuin lukevansa sitä. Niin ajattelivat Stalin ja Hitlerkin ja historiaan hekin pääsivät.
Tiiviimpää ja perusteellisempaa myöhemmin, toivottavasti.
Historian harrastukseni synnyttämä oli myös tuo taannoinen kirjoitussarjani Urho Kekkosesta. Siinä esittämäni on täydentynyt ja terävöitynyt minulle melkoisesti viime aikoina lukemastani. Kerroin ainakin tuolla keskustan saitilla (politiikan osastossa) muutama päivä sitten Matti Paavonsalon kirjasta ”Kekkosen valta” ja poimin eräitä teräviä näkemyksiä siitä. Taisin suunnata kirjoitukseni siellä Kekkosen yksisilmäiselle ihailijalle Oiva Härköselle. Tuo mainio kirja on ilmestynyt jo 1995, mutta minun käsiini se ei ollut ennen joutunut, vaikka monia kymmeniä Kekkosestakin kertoneita kirjoja olen viime vuosina lukenut ja mainitsin niitä kirjoitussarjani lähteissäkin.
Nyt lueskelen viime vuonna ilmestynyttä Martti Häikiön kirjaa ”Historia ja väärät profeetat: kirjoituksia Suomen historian kipupisteistä”. Kirja käsittelee Suomen historiaa jo Ruotsin vallan ajalta alkaen viime vuosiin saakka, ja Kekkonenkin saa siinä osansa.
Laitan tähän vain Kekkosta käsittelevien lukujen otsikot, jotka kertovat, mistä on kyse:
KEKKOSEN VALLANKÄYTÖN MENETELMÄT
- Reunamerkintöjä suomettumisen alkuvaiheisiin
- Kekkonen ja sanan säilä
- Uusia lähteitä ja moralisointia Kekkosesta
MIKSI PRESIDENTINVAALEJA EI JÄRJESTETTY 1974?
- Oliko poikkeuslaki välttämätön?
- Miksi Tuomioja ei kerro?
PRESIDENTIN KOKOVARTALOKUVA
- Ystävä
- Presidentin onneton rakkaus (Anita Hallama; huom.K.K.K.)
- UKK 1900-1986 – valtataktikko
Ei dosentti Häikiö mitenkään pahasti Kekkosesta puhu, oikeastaan varsin myönteisesti ja ymmärtävästi, mutta kuitenkin rehellisesti totuuteen pyrkien. Myös minä saan häneltä – kuten sain Paavonsaloltakin – yhtä ja toista lisätukea Kekkosesta esittämääni. Pitäisiköhän vielä julkaista kirjoitussarjani täällä Paavonsalon ja Häikiön kirjoista saamallani lisäinformaatiolla täydennettynä?
Kirja kannattaa lukea muidenkin kuin Kekkosesta kiinnostuneiden. Se siis käsittelee Suomen jo melko pitkää historiaa, missä Kekkonen sittenkin on vain välimerkintä. Minä olen näilläkin saiteilla joskus arvostellut muuten arvostamani historioitsijan Heikki Ylikankaan näkemystä siitä, että talvisodan ratkaisi Saksan lupaus Suomelle (Göring Kivimäelle: Takaan, että kun lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan, saatte omanne korkoineen takaisin”). Että Suomi olisi siis taipunut rauhaan tuon lupauksen johdosta, ja että se olisi jo itsessään sisältänyt syyn jatkosotaan. Häikiö esittää vastaväitteitä Ylikankaalle ja näyttää perustellen, että hänen todistelunsa ei vakuuta. Häikiö on sitä mieltä, että Suomen pelasti lupaus länsiavusta, vaikka se ei olisi ehtinyt ajoissa miehitystäkään estämään, mutta NL ajatteli aivan oikein, mitä sitten olisi sille seurannut.
Oiva Härkösen, joka pari päivää sitten piti itseään pätevänä leimaamaan Max Jakobsonin mitättömyydeksi toivoisin panevan merkille tämän Häikiön toteamuksen: ” Ministeri Max Jakobson on talvisotakirjakirjallisuuden klassikko. Hänen lehtimiehenä kirjoittamansa ”Diplomaattien talvisota” määritteli pitkään perustulkinnat. Nyt ilmestyneessä loisteliaassa esseistisessä pohdinnassaan päättyneen vuosisadan suurista linjoista Jakobson torjuu tyylikkäästi Ylikankaan talvisotatulkinnan: ”Ylikangas on oikeassa todetessaan, että ”hyväksi ystäväksi” osoittautui Saksa. Mutta tämä ei johtunut niinkään Suomen päättäjien tietoisesta ja harkitusta valinnasta, vaan Suomen tahdosta riippumattomista tekijöistä”.
Koen nyt saaneeni merkittävää vahvistusta mielipiteilleni.
Kirjan alkupuolella vanhemmista ajoista puhuttaessa Häikiö pyrkii mm. osoittamaan, että Suomi olisi saavuttanut itsenäisyytensä vaikka se olisi pysynyt Ruotsin vallassa. Tästä en ole samaa mieltä Häikiön kanssa. Minä monien muiden lailla uskon, että Suomi ei olisi koskaan saanut Ruotsilta autonomiaa, mikä oli edellytys suomen kielen aseman ja kansallistunteen nousulle ja Suomen valtio-käsityksen muodostumiselle. Häikiö rinnastaa Suomen tässä Norjaan. joka itsenäistyi Ruotsin vallasta 1905. Mutta Norjan asema oli aivan erilainen, Ruotsi valloitti sen aikanaan Tanskalta ja liitti unioniin kanssansa, jolloin Norjan erityisasema tunnustettiin. Suomi oli 800 vuotta elimellinen osa Ruotsia, sen itäinen maakunta, vaikka meillä kouluaikoinani Ruotsi-Suomesta puhuttiinkin. Mielestäni tuskin mistään muusta saamme kiittää Venäjää, mutta Suomelle itsenäistymisen mahdollisuuksien sallimisesta kyllä.
Minulla on aina luettavana useampi kirja kerrallaan; kun yksi alkaa tuntua raskaalta, siirryn toiseen. Nytkin on ”oheislukemistona” Jelisei T.Sinitsynin ”Vaiettu totuus: salaisen agentin todistajanlausunto”, myös jo 1995 ilmestynyt hyvin vakuuttava teos. Sinitsyn tuli Suomeen salaisiin tehtäviinsä juuri talvisodan alla, ja oli taas täällä pitkään sodan jälkeen. Kyllä tästäkin kirjasta saa hyvää todistusta sille, miten Kekkonen pääsi valtaan Neuvostoliiton tuella. Kekkosen takapiru Kustaa Vilkuna oli aivan selvä maanpetturi, Neuvostoliiton agentti ”Ahti”. Tila ei anna periksi kirjan enemmälle kommentoinnille, mutta kannattaa lukea sen, joka arvelee kestävänsä kirjan esiintuoman ”vaietun totuuden” vastaanottamisen.
Lukuvuoroaan odottaa pöytäni kulmalla Arto Luukkosen juuri ilmestynyt kirja ”Neuvostojen maa: Neuvostoliiton historia 1917-91” ja paljon puhuttu, kiitetty ja kiistelty Markku Jokisipilän uunituore väitöskirja ”Aseveljiä vai liittolaisia?: Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rydin-Ribbentrpin-sopimus”.
Tarkoitin tällä "tilkkutäkilläni" vain sanoa, että historia on mielenkiintoista ja opettavaa ja annoin pari lukuvinkkiä. "Kansa, joka ei tunne historiaansa, on kelvoton", sanoi Paasikivi. Useimmat valtiomiehet ovat olleet historiafriikkejä. Kekkonen ei ollut, ehkäpä hän ajatteli mieluummin tekevänsä historiaa kuin lukevansa sitä. Niin ajattelivat Stalin ja Hitlerkin ja historiaan hekin pääsivät.
Tiiviimpää ja perusteellisempaa myöhemmin, toivottavasti.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hannu Rautkalliota ei voine ohittaa, jos haluaa perehtyä Urho Kekkoseen ja hänen aikaansa. Muut tuntuvat kaikki höykyttävän häntä ja väittävän koko ajan vastaan kyseenalaisinkin perustein. Salaliitto?
Olen paljolti samaa mieltä, vaikka alkuun pidin Rautkalliota hieman sensaationhakuisena. Olen lukenut tietääkseni kaikki Rautkallion kirjat, ja mainitsinhan niitä tuon Kekkos-kirjoitussarjani lähteissäkin.
"Minä olen näilläkin saiteilla joskus arvostellut muuten arvostamani historioitsijan Heikki Ylikankaan näkemystä siitä, että talvisodan ratkaisi Saksan lupaus Suomelle (Göring Kivimäelle: Takaan, että kun lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan, saatte omanne korkoineen takaisin"). Että Suomi olisi siis taipunut rauhaan tuon lupauksen johdosta, ja että se olisi jo itsessään sisältänyt syyn jatkosotaan. Häikiö esittää vastaväitteitä Ylikankaalle ja näyttää perustellen, että hänen todistelunsa ei vakuuta. Häikiö on sitä mieltä, että Suomen pelasti lupaus länsiavusta, vaikka se ei olisi ehtinyt ajoissa miehitystäkään estämään, mutta NL ajatteli aivan oikein, mitä sitten olisi sille seurannut."
Tuo siis lainauksena tekstistäsi.
Seuraavassa lainaan Ylikankaan tekstiä aiheesta:
http://www.helsinki.fi/~hylikang/valirauha.htm
Länsivaltojen avuntarjous on ehkä vaikuttanut Nl:n haluun ryhtyä rauhaan Suomen kanssa. Mutta jos Suomen vaikuttimena jatkosodassa oli saada menetetyt alueet takaisin, niin nähdäkseni tuo tavoitehan olisi tukenut nimenomaan sodan JATKAMISTA, (länsivaltojen avun tukemana, 13.3.1940 jälkeen) ei välirauhan solmimista.
>>Länsivaltojen avuntarjous on ehkä vaikuttanut Nl:n haluun ryhtyä rauhaan Suomen kanssa. Mutta jos Suomen vaikuttimena jatkosodassa oli saada menetetyt alueet takaisin, niin nähdäkseni tuo tavoitehan olisi tukenut nimenomaan sodan JATKAMISTA, (länsivaltojen avun tukemana, 13.3.1940 jälkeen) ei välirauhan solmimista.
Oikeastaan kirjoitukseesi olikin jo vastattu niin, kuten minäkin halusin siihen vastata, nimittäin tuolla "Keskusta" -palstalla nimim. "Reservin tykkimies". Ehkä hänen tekstinsä on selvempää lukea, kuin omani. Allekirjoitan hänen argumenttinsa.
Jos Suomi olisi todella halunnut apua länsivalloilta, niin kyllä tuon avun perillesaanti olisi voitu selvittää. Jos kerran jo 1.3.1940 (tämä siis suoraan Ylikankaan tekstistä) Ranskan lähettiläs toteaa Tannerille, että "rauhasta neuvottelemaan ryhtyminen on yhdentekevää avusta kieltäytymisen kanssa", niin kyllähän Suomi teki tässä selkeän valinnan.
Mitä asioiden varmana pitämiseen tulee, niin varmanahan pidettiin myös Saksan pikaista voittoa itärintamalla.