...jos Suomi liittyisi Natoon? Pitäisikö Venäjän mielipide ottaa huomioon?
Venäjä ei vastaisi sotilaallisesti, jos Suomi liittyisi Natoon, uskoo Ulkopoliittisen instituutin johtaja Tapani Vaahtoranta Suomen Kuvalehden artikkelissa ”Venäjä ei uhkaisi Nato-Suomea”. ”Edes entisten neuvostotasavaltojen Viron, Latvian ja Liettuan Nato-jäsenyydet eivät näytä saavan Venäjää oleellisesti vahvistamaan sotilaallista voimaansa länsirajallaan. Miksi Suomen Nato-jäsenyys olisi poikkeus?”
Näkemystään Vaahtoranta perustelee kolmella seikalla: ”Venäjä on ensinnäkin taloudellisesti heikko. Sen talous on suunnilleen Hollannin kokoa. Tällaisen varaan ei voi rakentaa politiikkaa, joka uhmaisi sotilaallisin keinoin Natoa. Toiseksi Venäjä joutuu punnitsemaan, mihin se rajalliset sotilaalliset voimavaransa käyttää. Polttavimmat ongelmat ovat etelässä islamilaisen maailman kuohunnan takia. Pitemmällä tähtäimellä Kiinan voimistuminen aiheuttaa Venäjälle kasvavaa huolta. Kolmas syy on poliittinen. Kylmä sota päättyi Neuvostoliiton häviöön. Kaksinapainen kansainvälinen järjestelmä muuttui yksinapaiseksi ja Yhdysvallat äi ainoaksi globaaliseksi suurvallaksi.
Vaahtoranta on eri mieltä Derjabinin kanssa, kun hän tulkitsee Suomen ja Ruotsin sotilaallista liittoutumattomuutta ”alueen voimatasapainon ja vakauden” tärkeäksi osatekijäksi. Pohjois-Euroopan voimatasapaino muuttui jo, kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto romahti. Sen jälkeen Naton laajentuminen on täyttänyt Neuvostoliiton tyhjäksi jättämän tilan, kun Baltian maat ja Puola ovat liittyneet Natoon.
Vaahtorannan mukaan Juri Derjabinin sanomisiin kiinnitetään Suomessa vielä huomiota siksi, että hän kylmän sodan aikana Komissarov-nimimerkin takaa pyrki rajoittamaan Suomen puolueettomuutta. ”Se oli silloista Moskovan politiikkaa, joka piti Suomea Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Maailma on muuttunut niistä päivistä”, kuittaa Vaahtoranta.
Siis ainakaan Venäjän pelko ei ole syy jäädä pois Natosta. Se saattaa olla syy Natoon liittymiseksi, mikä pitäisi tehdä mahdollisimman pian, ennen kuin Venäjä vahvistuu ja sen mielipiteet on todella otettava huomioon. Tai sen varalta, että jos valta Venäjällä vaihtuu ja maa muuttuu taas perinteiseksi, arvaamattomaksi Venäjä/Neuvostoliitoksi, joka voi havitella suurvallaksi riskillä ja keinoja kaihtamatta.
Venäjä ei vastaisi sotilaallisesti, jos Suomi liittyisi Natoon, uskoo Ulkopoliittisen instituutin johtaja Tapani Vaahtoranta Suomen Kuvalehden artikkelissa ”Venäjä ei uhkaisi Nato-Suomea”. ”Edes entisten neuvostotasavaltojen Viron, Latvian ja Liettuan Nato-jäsenyydet eivät näytä saavan Venäjää oleellisesti vahvistamaan sotilaallista voimaansa länsirajallaan. Miksi Suomen Nato-jäsenyys olisi poikkeus?”
Näkemystään Vaahtoranta perustelee kolmella seikalla: ”Venäjä on ensinnäkin taloudellisesti heikko. Sen talous on suunnilleen Hollannin kokoa. Tällaisen varaan ei voi rakentaa politiikkaa, joka uhmaisi sotilaallisin keinoin Natoa. Toiseksi Venäjä joutuu punnitsemaan, mihin se rajalliset sotilaalliset voimavaransa käyttää. Polttavimmat ongelmat ovat etelässä islamilaisen maailman kuohunnan takia. Pitemmällä tähtäimellä Kiinan voimistuminen aiheuttaa Venäjälle kasvavaa huolta. Kolmas syy on poliittinen. Kylmä sota päättyi Neuvostoliiton häviöön. Kaksinapainen kansainvälinen järjestelmä muuttui yksinapaiseksi ja Yhdysvallat äi ainoaksi globaaliseksi suurvallaksi.
Vaahtoranta on eri mieltä Derjabinin kanssa, kun hän tulkitsee Suomen ja Ruotsin sotilaallista liittoutumattomuutta ”alueen voimatasapainon ja vakauden” tärkeäksi osatekijäksi. Pohjois-Euroopan voimatasapaino muuttui jo, kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto romahti. Sen jälkeen Naton laajentuminen on täyttänyt Neuvostoliiton tyhjäksi jättämän tilan, kun Baltian maat ja Puola ovat liittyneet Natoon.
Vaahtorannan mukaan Juri Derjabinin sanomisiin kiinnitetään Suomessa vielä huomiota siksi, että hän kylmän sodan aikana Komissarov-nimimerkin takaa pyrki rajoittamaan Suomen puolueettomuutta. ”Se oli silloista Moskovan politiikkaa, joka piti Suomea Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Maailma on muuttunut niistä päivistä”, kuittaa Vaahtoranta.
Siis ainakaan Venäjän pelko ei ole syy jäädä pois Natosta. Se saattaa olla syy Natoon liittymiseksi, mikä pitäisi tehdä mahdollisimman pian, ennen kuin Venäjä vahvistuu ja sen mielipiteet on todella otettava huomioon. Tai sen varalta, että jos valta Venäjällä vaihtuu ja maa muuttuu taas perinteiseksi, arvaamattomaksi Venäjä/Neuvostoliitoksi, joka voi havitella suurvallaksi riskillä ja keinoja kaihtamatta.
Vastaukset 23
Vanhimmat
reaktiolla ei ole mitään merkitystä, koska Nato-jäsenyys olisi Suomen ja Naton välinen asia. Kun Suomi ei liity Natoon, on se siis pelkästään Suomen asia.
Kun Suomi on mukana EU:n turvallisuuskuvioissa, on se EU:n ja Suomen välinen asia.
Eläkeläinen Derjabin pelkästään huvittelee suomalaisen säikky-tsuhnan kustannuksella.
Derjabin näkee asian Baltiaan ja Suomenlahteen liittyvänä kokonaisuutena. Hän on aikaisemminkin ottanut kantaa mm. TAE-sopimukseen.
Tämä ei ole toki Derjabinin ainoa artikkeli Suomesta tai Suomeen liittyen. Tosin sen keskusteluun kehoittava sävy on tarkoitettu ilmeisesti sellaiseksi, että myös Suomessa asia noteerattaisiin.
Derjabin näkyy kannattavan Tarja Halosen linjauksia siinä, ettei asialla ole kiire. Erkki Tuomiojasta hän ei artikkelissaan maininnut mitään, mutta toisaalta hän nosti esille toista linjaa edustaviksi Martti Ahtisaaren ja Paavo Lipposen.
Mikäli Venäjällä on laajemminkin sellainen käsitys, että Martti Ahtisaari edustaa tiukkoja Nato- ja Karjala-kantoja ja että Paavo Lipponen on samalla asialla, on vaikea sanoa, millaisiksi muodostuisivat EUn ja Venäjän kehittymisen alla olevat suhteet, mikäli niitä hoitaisi Paavo Lipponen EUn komission puheenjohtajana.
Ilmeisesti muut EU-maat ja EUn Nato-maat ovat tämän ongelman jo tiedostaneet ja EPS sekä EPP ottavat tämän huomioon komission seuraavaa puheenjohtajaa valitessaan.
Ei kai nyt entinen upseeri mitään NATOa tarvitse Suomea puolustaessaan?
Etkö sinä KKK muista, mitä entinen puolustuvoimain komentaja sanoi NATO kenraali Rotchesille, kun hän epäili Suomen puolustuskykyä.
Nato-kiihkoilijat tuovat aina esiin Venäjän uhan, miksi liittyä Natoon. Minusta enempää Venäjän uhka kuin se, mitä Venäjä tykkäisi meidän Natoon liittymisestämme, ei pidä ratkaista Suomen asennetta. Nykyään, jolloin N-liito on hajonnut ja meidän kuuluminen neukkujen valtapiiriin sodan ja YYA-sopimuksen jäljiltä on loppunut, me pystymme päättämään ihan itse, millaisen turvallisuuspolitiikan valitsemme.
Ympäristössämme toimii viisi voimakeskittymää: Saksan/Ranskan akseli, USA, Venäjä, YK, arabifundamentalismi. Nämä kaikki (joukossa ei ole Natoa, EU:ta eikä pohjoismaita)meidän tulee ottaa huomioon omaa turvallisuuttamme rakentaessamme.
Asetelma tosiaan edellyttää, että jatkamme sotilaallista liittoutumattomuuttamme ja korostamme muutenkin puolueettomuuttamme niissä puitteissa, kun se on unionin jäsenelle suinkin mahdollista.
..."me" muodossa. Kumman linjaa tarkoitit, (Kääriäisen & Vanhasen) NATO:n hyväksyvää linjaa vai Paasikiven-Kekkosen linjaa?
Wiljami
On mielenkiintoista havaita, että näissä ulkopolitiikan kiemuroissa olen kovasti samaa mieltä kanssasi ja pidän Korhosen näkemyksiä jossain määrin vaillinaisina. Toisin sanoen Kapi Korhonen (käytän muiden tapaa Kapi sanaa kun Korhonen pitää tätä vain kohteliaisuutena) ei mielestäni näi kaikkia asiaan vaikuttavia olennaisia näkökulmia. Oiva toi ihan oikein esille nämä viisi voimakeskittymää. Jo Irakin kysymyksessä nähtiin, että näiden välille syntyi eriseuraisuutta.
Historiasta kiinnostuneena minua kaivelee tuo ensimmäisen maailmansodan syntytausta. Silloinkin ennen sotaa rauhan uskottiin olevan ikuinen sen vuoksi, että suuret valtiot olivat liittotuneet. Kukaan ei uskaltaisi uhmata liittoumia. Kävi kuitenkin niin, että liittoutumien kautta eri valtiot ajautuivat sotaan automaattisesti. Sodan alkutapahtumat Serbiassa olivat maailman mitassa mitättömän oloisia tapahtumia.
Suomessakin joudutaan miettimään sitä, voiko maailmassa sattua sellaista, että meidät jonkun liiton jäsenenä vedetään automaatisesti mukaan sellaiseen, jolta me liittoutumattomana välttyisimme. Me ehkä tuijotamme liiaksi Venäjän suoranaiseen uhkaan. Ei ehkä tarpeeksi tiedosteta sitä, että Venäjäkin saattaa joutua konfliktiin ikään kuin vähän tahtomattaan kolmantena osapuolena. Tällä hetkellähän ilmeisin konfliktipesäke on Lähi-itä. Tämä alue on suoraan Venäjän eteläpuolella ja USA on tulossa käytännössä Venäjän rajanaapuriksi, jos se USA vielä katsoo, että roistovaltioksi nimeämänsä Iraninkin asiat pitää saada toiselle tolalle. Voi olle Venäjän toleranssi jossain vaiheessa katkeaa, kun USAn lentokoneita alkaan lennellä kaikkialla sen ympärillä.
Lisäksi voidaan olettaa, että monien suomalaisten suhtautuminen maailman tilanteeseen on stereotypia. Me peilaamme menneisyyttä nykyisuuteen emmekä silloin havaitse mahdollisia muita historian kehityslinjoja. Historia voi yllättää vielä maailman niin kuin se teki NL:n hajotessa. Siksi maailmaa ja sen tilanne tulisi tutkia mahdollisimman avoimin mielin ja antaa aivoriihi-tyyppisen ajatuksenkulun vallata mielet ennen kuin hötkyillään.
... meitä suomalaisia.
Vaikka yleensä arvostan Sinun asiantuntemustasi ja ajatuksiasi niin historiassa kuin politiikassakin ja useimmiten olen lähes samaa mieltä kanssasi, niin tämä on asia, missä olemme selvästi eri mieltä. Sanot minun ajatteluani jossain määrin vaillinaiseksi. Kohteliaasti sanottu, sillä tiedän sen olevan paljonkin vaillinainen, mutta tässä kuitenkin menen mielestäni hieman pitemmälle kuin Sinä.
Ensin tuosta kirjoituksestani. Sehän oli ennen muuta Tapani Vaahtorannan mielipiteiden esittelyä, mutta sanoin toki omankin näkemykseni lopuksi.
Minun turvallisuuspoliittisen ajatteluni perusta on Paasikiven näkemys: ”Pieni kansa on yksin aina liian heikko, se tarvitsee liittolaisia; pitää vain osata valita liittolaiset oikein”. Tällä hetkellä ei ole tarjolla kuin yksi ”oikea”, riittävän vahva liittolainen: Nato. Olin heti Neuvostoliiton romahdettua sitä mieltä, että nyt meillä on tilaisuus liittoutua länteen ja se on tarpeen, kun epävarmuus Venäjän suuntautumisesta on niin suuri.
Ihmetyttää, että Sinä minua varmaan paneutuneempana historian harrastajana olet sitä mieltä, että maailma – valtiot ja ihmiset – olisivat muuttuneet, viisastuneet niin, että historian opetuksista ei olisi opeiksi tämän päivän ratkaisuille. Tarkoitan tuota Venäjän uhan vähättelyä, ja näkemystäsi maailman nykyisten kriisien luonteesta yleensä. Me emme tässä maantieteellisessä asemassa voi koskaan tuijottaa liikaa Venäjän uhkaan. Sitä ei meihin nähden vähennä se, että se itse voi joutua konfliktiin kolmantena osapuolena. Emmekä me ole Lähi-idän tilanteen (jonka suhteen luulen olevani vähäinen asiantuntijakin) pahan eskaloitumisen enempää kuin Al Qaidan tai muun terrorismin suhteen turvallisemmassa asemassa siksi, ettemme kuulu Natoon, vaan pikemmin päinvastoin. Noilta pahoilta meitä on paljolti suojannut syrjäinen sijaintimme, mutta sen merkitys muuttuu päinvastaiseksi pahuuden levitessä maailmanlaajuiseksi. Mutta sittenkin se suurin vaara meille on tuo vieressämme oleva Venäjä, ja ainoa todellinen turva sitä vastaan on Nato.
Vaikka havainnoit maailmaa terävästi, jokin olennainen jää Sinulta huomaamatta. Tuo Oiva Härkösen näkemys nykyisistä voimakeskittymistä (johon Sinäkin yhdyt) ei ota ollenkaan huomioon Natoa, johon tuossa mainituista Saksa, Ranska ja Yhdysvallat kuuluvat.
Kyllä Nato pitää turvallisuuspoliittisessa ajattelussa lukea omaksi voimakeskittymäkseen ja Nato-maat siihen kuuluviksi, ja muut jäävät ulkopuolelle. Monet tietysti toivovat Naton hajoamista, mutta ei sellaista tule tapahtumaan. Kyllä se pysyy pitkään läntisen maailman sotilaallisena voimakeskittymänä. Asiaa ei muuta muuksi se, että nyt eivät Saksa ja Ranska ole mukana Irakissa, eihän siellä ole Natokaan, vaan Yhdysvallat tuota retkeä varten saamineen liittolaisineen. Natossa, sen päätöksenteossa ja kaikessa oleellisessa Saksa ja Ranskakin ovat tietysti tiukasti mukana.
Nuo ensimmäisen maailmansodan syntyä mielestäsi edistäneet liittoutumat eivät ole verrattavissa nykyisiin. Vaikka pyrin perustelemaan mielipiteitäni historialla, en tekisi sitä noiden kautta. Silloinhan noita liittoutumia oli monia, ja ne olivat varsin tasavahvuisia, kuten pitkään sodan jatkuessakin vielä nähtiin. Silloista Venäjää, Itävalta-Unkaria, Preussi-Saksaa ja Ranska-Englantia ei voida mitenkään verrata edes noihin Oiva Härkösen näkemiin voimakeskittymiin, ja mitään Naton kaltaista voimaa ei ollut olemassa.
Liittolaisuuden merkityksen minä näen aivan käänteisenä siihen, millaiseksi näet sen ensimmäisen maailmansodan yhteydessä. Suomen osalta tuo käänteisyys on erityisen selvä. Jos meillä olisi ollut sitoutunut liittolainen, heikompikin, vaikkapa vain Ruotsi, Neuvostoliitto tuskin olisi uskaltanut hyökätä Suomeen 1939. Ja jos olisimme päässeet liittoon länsimaiden – Ranskan ja Iso-Britannian – kanssa, emme olisi ollenkaan joutuneet sotiin. Saksa ja Neuvostoliitto olisivat joutuneet jättämään Suomen sivuun etupiirijaostaan, eikä Saksalla sen Venäjälle hyökättyään olisi ollut tarvetta kietoa meitä mukaansa tällä sille sittenkin toisarvoisella, laajuudestaan ja vaikeakulkuisuudestaan johtuen vain rasitukseksi koituvalla suunnalla. Neuvostoliitolla ei tietenkään olisi ollut tarvetta ottaa itselleen ylimääräistä rasitetta hyökkäämällä tänne siinä tilanteessa täysin sivussa sotilasmaantieteellisesti sijaitsevaan heidänkin hyvin monessa suhteessa vaikeaksi tietämäänsä maahan.
Maantieteellinen asemamme ei tietenkään ole muuksi muuttunut, mutta nykyisessä ja ennakoitavissa olevassa tilanteessa se on sotilaallisessa mielessä toinen. Jos ja kun Nato on lännessä ja se on työntynyt tuolla etelämpänä Venäjän rajoille asti, Venäjän intressinä ilman muuta on saada pusketuksi omaa etuvartiotaan kauemmaksi länteen siellä, missä se on mahdollista. Suomen kohdalla se on mahdollista, jos meillä ei ole vahvaa liittolaista turvanamme. Ja jos ja arvatenkin kun vielä joskus Venäjä ja länsi joutuvat napit pahemmin vastakkain, Venäjä tulee yrittämään. Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan, ja Venäjä on aina Venäjä, mihin koira karvoistaan pääsisi.
Minä olen siis sitä mieltä, että meidän tilanteemme on turvaton ja ainoa turvan tarjoaja on Nato. En minä Naton ylin ystävä ole, mutta on pakko tunnustaa realiteetit. Tunsin epäluuloa Natoa kohtaan siksi, että mielestäni se oli – kuten onkin – aivan liikaa Yhdysvaltojen varassa. Ajattelin pitkään, että parasta olisi EU:n yhteinen puolustus, oma EU-armeija, johon kaikki jäsenmaat kuuluisivat (sellaisen luominen olisi edelleen mahdollista ja helpointa ”pakastetun” WEU:n kautta, jonka jossakin peruskirjassa kaikki on hahmoteltu organisaatiokaavioita myöden), mutta ei sellainen ole mahdollista. Kun lähes kaikki EU-maat kuuluvat Natoon, eivät he halua sitä purkaa ja rakentaa muuta tilalle. Tuo nyt hahmoteltu EU:n yhteinen puolustus ei itsessään ole juuri muuta kuin tiettyjä ”palokuntia” ja vaatimattomia rauhanturvajoukkoja, ja Natoonhan niissäkin on tarve ja tarkoituskin tukeutua. Niissähän mekin olemme mukana. Miksipä ei siis voitaisi yhtä hyvin olla suoraan Natossa, jossa pääsisimme vaikuttamaan omalla osuudellamme asioihin, joita nyt joudumme vain ottamaan vastaan.
Viittasin tuossa alussa Paasikiveen. Paasikivi oli lukenut historiaa paljon, toisin kuin Kekkonen, ja perusti viisaan ajattelunsa paljolti historiaan, kuten tiedät. Mutta arvostan myös monien nykyisten ihmisten näkemyksiä, sellaisten ihmisten, joita taustansa (asemansa, kokemuksensa, koulutuksensa) vuoksi on syytä pitää asiantuntijoina. Niihin kuuluu mielestäni Tapani Vaahtorantakin. Niihin kuuluvat myös Martti Ahtisaari ja Paavo Lipponen. Niihin kuuluvat ehdottomasti myös Gustav Hägglund, Juhani Kaskeala ja monet muut korkeat ja kansainvälisillä huippupaikoilla toimineet suomalaiset upseerit, jotka ovat sitä mieltä, että meidän pitäisi liittyä Natoon, mutta hehän eivät voi sanoa sitä suureen ääneen, mutta viisas ymmärtää heidän näkemyksensä pienemmästäkin.
Pieni loppukevennys: Minua noissa kuukausittaisissa sinibarettitapaamisissa hieman sieppaa se, että joukkoomme kuuluvat Nato-johtoisissa operaatioissa palvelleet vain huonosti peittelevät ylpeyttään siitä, millaisessa joukossa he ovat olleet mukana; miten tehokasta oli sen toiminta ja miten hyvin heillä kaikki – varustus, majoitukset, palkatkin – olivat noissa rikkaissa Nato-joukoissa köyhiin YK-joukkoihin verrattuna. Monella heistä on vertailupohjaa, ovat palvelleet kummassakin. No, tämä oli vain loppukevennys, kuten sanoin!
Kun en viitsi ruveta väsäämään Sinulle erillistä vastinetta, niin laitan tähän tuon "mielipidepankille" antamani. Yhtä hyvin se soveltuu tähän. Vaikka ethän Sinä kai noin pitkiä kirjoituksia lue, mutta laitanpa silti:
Vaikka yleensä arvostan Sinun asiantuntemustasi ja ajatuksiasi niin historiassa kuin politiikassakin ja useimmiten olen lähes samaa mieltä kanssasi, niin tämä on asia, missä olemme selvästi eri mieltä. Sanot minun ajatteluani jossain määrin vaillinaiseksi. Kohteliaasti sanottu, sillä tiedän sen olevan paljonkin vaillinainen, mutta tässä kuitenkin menen mielestäni hieman pitemmälle kuin Sinä.
Ensin tuosta kirjoituksestani. Sehän oli ennen muuta Tapani Vaahtorannan mielipiteiden esittelyä, mutta sanoin toki omankin näkemykseni lopuksi.
Minun turvallisuuspoliittisen ajatteluni perusta on Paasikiven näkemys: ”Pieni kansa on yksin aina liian heikko, se tarvitsee liittolaisia; pitää vain osata valita liittolaiset oikein”. Tällä hetkellä ei ole tarjolla kuin yksi ”oikea”, riittävän vahva liittolainen: Nato. Olin heti Neuvostoliiton romahdettua sitä mieltä, että nyt meillä on tilaisuus liittoutua länteen ja se on tarpeen, kun epävarmuus Venäjän suuntautumisesta on niin suuri.
Ihmetyttää, että Sinä minua varmaan paneutuneempana historian harrastajana olet sitä mieltä, että maailma – valtiot ja ihmiset – olisivat muuttuneet, viisastuneet niin, että historian opetuksista ei olisi opeiksi tämän päivän ratkaisuille. Tarkoitan tuota Venäjän uhan vähättelyä, ja näkemystäsi maailman nykyisten kriisien luonteesta yleensä. Me emme tässä maantieteellisessä asemassa voi koskaan tuijottaa liikaa Venäjän uhkaan. Sitä ei meihin nähden vähennä se, että se itse voi joutua konfliktiin kolmantena osapuolena. Emmekä me ole Lähi-idän tilanteen (jonka suhteen luulen olevani vähäinen asiantuntijakin) pahan eskaloitumisen enempää kuin Al Qaidan tai muun terrorismin suhteen turvallisemmassa asemassa siksi, ettemme kuulu Natoon, vaan pikemmin päinvastoin. Noilta pahoilta meitä on paljolti suojannut syrjäinen sijaintimme, mutta sen merkitys muuttuu päinvastaiseksi pahuuden levitessä maailmanlaajuiseksi. Mutta sittenkin se suurin vaara meille on tuo vieressämme oleva Venäjä, ja ainoa todellinen turva sitä vastaan on Nato.
Vaikka havainnoit maailmaa terävästi, jokin olennainen jää Sinulta huomaamatta. Tuo Oiva Härkösen näkemys nykyisistä voimakeskittymistä (johon Sinäkin yhdyt) ei ota ollenkaan huomioon Natoa, johon tuossa mainituista Saksa, Ranska ja Yhdysvallat kuuluvat.
Kyllä Nato pitää turvallisuuspoliittisessa ajattelussa lukea omaksi voimakeskittymäkseen ja Nato-maat siihen kuuluviksi, ja muut jäävät ulkopuolelle. Monet tietysti toivovat Naton hajoamista, mutta ei sellaista tule tapahtumaan. Kyllä se pysyy pitkään läntisen maailman sotilaallisena voimakeskittymänä. Asiaa ei muuta muuksi se, että nyt eivät Saksa ja Ranska ole mukana Irakissa, eihän siellä ole Natokaan, vaan Yhdysvallat tuota retkeä varten saamineen liittolaisineen. Natossa, sen päätöksenteossa ja kaikessa oleellisessa Saksa ja Ranskakin ovat tietysti tiukasti mukana.
Nuo ensimmäisen maailmansodan syntyä mielestäsi edistäneet liittoutumat eivät ole verrattavissa nykyisiin. Vaikka pyrin perustelemaan mielipiteitäni historialla, en tekisi sitä noiden kautta. Silloinhan noita liittoutumia oli monia, ja ne olivat varsin tasavahvuisia, kuten pitkään sodan jatkuessakin vielä nähtiin. Silloista Venäjää, Itävalta-Unkaria, Preussi-Saksaa ja Ranska-Englantia ei voida mitenkään verrata edes noihin Oiva Härkösen näkemiin voimakeskittymiin, ja mitään Naton kaltaista voimaa ei ollut olemassa.
Liittolaisuuden merkityksen minä näen aivan käänteisenä siihen, millaiseksi näet sen ensimmäisen maailmansodan yhteydessä. Suomen osalta tuo käänteisyys on erityisen selvä. Jos meillä olisi ollut sitoutunut liittolainen, heikompikin, vaikkapa vain Ruotsi, Neuvostoliitto tuskin olisi uskaltanut hyökätä Suomeen 1939. Ja jos olisimme päässeet liittoon länsimaiden – Ranskan ja Iso-Britannian – kanssa, emme olisi ollenkaan joutuneet sotiin. Saksa ja Neuvostoliitto olisivat joutuneet jättämään Suomen sivuun etupiirijaostaan, eikä Saksalla sen Venäjälle hyökättyään olisi ollut tarvetta kietoa meitä mukaansa tällä sille sittenkin toisarvoisella, laajuudestaan ja vaikeakulkuisuudestaan johtuen vain rasitukseksi koituvalla suunnalla. Neuvostoliitolla ei tietenkään olisi ollut tarvetta ottaa itselleen ylimääräistä rasitetta hyökkäämällä tänne siinä tilanteessa täysin sivussa sotilasmaantieteellisesti sijaitsevaan heidänkin hyvin monessa suhteessa vaikeaksi tietämäänsä maahan.
Maantieteellinen asemamme ei tietenkään ole muuksi muuttunut, mutta nykyisessä ja ennakoitavissa olevassa tilanteessa se on sotilaallisessa mielessä toinen. Jos ja kun Nato on lännessä ja se on työntynyt tuolla etelämpänä Venäjän rajoille asti, Venäjän intressinä ilman muuta on saada pusketuksi omaa etuvartiotaan kauemmaksi länteen siellä, missä se on mahdollista. Suomen kohdalla se on mahdollista, jos meillä ei ole vahvaa liittolaista turvanamme. Ja jos ja arvatenkin kun vielä joskus Venäjä ja länsi joutuvat napit pahemmin vastakkain, Venäjä tulee yrittämään. Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan, ja Venäjä on aina Venäjä, mihin koira karvoistaan pääsisi.
Minä olen siis sitä mieltä, että meidän tilanteemme on turvaton ja ainoa turvan tarjoaja on Nato. En minä Naton ylin ystävä ole, mutta on pakko tunnustaa realiteetit. Tunsin epäluuloa Natoa kohtaan siksi, että mielestäni se oli – kuten onkin – aivan liikaa Yhdysvaltojen varassa. Ajattelin pitkään, että parasta olisi EU:n yhteinen puolustus, oma EU-armeija, johon kaikki jäsenmaat kuuluisivat (sellaisen luominen olisi edelleen mahdollista ja helpointa ”pakastetun” WEU:n kautta, jonka jossakin peruskirjassa kaikki on hahmoteltu organisaatiokaavioita myöden), mutta ei sellainen ole mahdollista. Kun lähes kaikki EU-maat kuuluvat Natoon, eivät he halua sitä purkaa ja rakentaa muuta tilalle. Tuo nyt hahmoteltu EU:n yhteinen puolustus ei itsessään ole juuri muuta kuin tiettyjä ”palokuntia” ja vaatimattomia rauhanturvajoukkoja, ja Natoonhan niissäkin on tarve ja tarkoituskin tukeutua. Niissähän mekin olemme mukana. Miksipä ei siis voitaisi yhtä hyvin olla suoraan Natossa, jossa pääsisimme vaikuttamaan omalla osuudellamme asioihin, joita nyt joudumme vain ottamaan vastaan.
Viittasin tuossa alussa Paasikiveen. Paasikivi oli lukenut historiaa paljon, toisin kuin Kekkonen, ja perusti viisaan ajattelunsa paljolti historiaan, kuten tiedät. Mutta arvostan myös monien nykyisten ihmisten näkemyksiä, sellaisten ihmisten, joita taustansa (asemansa, kokemuksensa, koulutuksensa) vuoksi on syytä pitää asiantuntijoina. Niihin kuuluu mielestäni Tapani Vaahtorantakin. Niihin kuuluvat myös Martti Ahtisaari ja Paavo Lipponen. Niihin kuuluvat ehdottomasti myös Gustav Hägglund, Juhani Kaskeala ja monet muut korkeat ja kansainvälisillä huippupaikoilla toimineet suomalaiset upseerit, jotka ovat sitä mieltä, että meidän pitäisi liittyä Natoon, mutta hehän eivät voi sanoa sitä suureen ääneen, mutta viisas ymmärtää heidän näkemyksensä pienemmästäkin.
Pieni loppukevennys: Minua noissa kuukausittaisissa sinibarettitapaamisissa hieman sieppaa se, että joukkoomme kuuluvat Nato-johtoisissa operaatioissa palvelleet vain huonosti peittelevät ylpeyttään siitä, millaisessa joukossa he ovat olleet mukana; miten tehokasta oli sen toiminta ja miten hyvin heillä kaikki – varustus, majoitukset, palkatkin – olivat noissa rikkaissa Nato-joukoissa köyhiin YK-joukkoihin verrattuna. Monella heistä on vertailupohjaa, ovat palvelleet kummassakin. No, tämä oli vain loppukevennys, kuten sanoin!
Voimmehan me vähän eri mieltä olla jossain kohdin, mutta tuskin niin paljon kuin tulkitset. Tässä Nato-asiassa olen itse vielä kovin eksyksissä ja epävarmalla kannalla, joten annan ajatukseni joskus vähän vapaasti lentääkin enkä ota voimakkaasti kantaa puolesta tai vastaan. Sen puolesta voin kyllä ottaa, että saan sinua ja muita ajattelevia ihmisiä vähän provosoitumaan keskusteluun. Pidä siis jatkossakin varassa, sillä saatan näissä merkeissä olla ihan piruuttanikin välillä eri linjoilla kanssasi. Mutta aiheeseen.
Paasikiven näkemyksiä pidän minäkin suuresti arvossa. Hän on minun listallani monta päätä ylempänä muita Suomen poliitikkoja ulkopoliittisissa kysymyksissä. Edelleen. Paasikivi näki pienet maat turvattomiksi, kun hän seurasi tapahtumia 1939-1940. Liittoutuminen olisi ollut tällaisessa tilanteessa luonteva pelastusrengas ja muistaakseni Paasikivi korosti pienten keskinäistä liittoumaa eli lähinnä Pohjoismaiden liittoutumista. Paasikivi näki vaaroja siinä, että liittoudutaan jonkun suuren kanssa. Se voi repäistä Suomenkin keskelle sodan myrskyjä. Mielestäni vähättelet ennen ensimmäisen maailmansodan aikaisia liittoumia. Vaikka ne eivät tietenkään ole verrannollisia nykymaailmaan, ne olivat sen ajan oloissa merkityksellisiä liittoja, joiden sisään rakennettu automatiikka lähti purkautumaan Itävalta-Unkarin kruununprinssi murhasta, kun serbinationalistinen Musta käsi
-jäejestö järjesti hänet pois päiviltä.
Vuonna 1939 alkaneissa kahakoissa Suomen mahdollinen liittoutuminen olisi voinut estää Suomen joutumisen sotaan mutta yhtälailla se olisi voinut sitä jouduttaa. Ajatellaampan nyt esimerkkiäsi siitä, että Suomi olisi ollut liitossa länsivaltojen kanssa vuoden 1939 syksyllä. Olen samaa mieltä kanssasi, että M-R -paktissa Suomi olisi pitänyt jättää ulkopuolelle. Se olisi suurella todennäköisyydellä myös estänyt NL:n hyökkäämisen Suomeen kuten sanoit. Tähän asti olemme kaiketi samaa mieltä. Mutta väitänpä, että sellainen liitto olisi vetänyt Saksaa puoeensa kuin hunaja mehiläisiä. Ruotsin malmi oli Saksalle niin elintärkeä, että sen turvaamiseksi se olisi hyökännyt ehkä samanaikaisesti Suomeen, kun se hyökkäsi Puolaan. Suomen etupiiri olisi sillä ratkaistu, olisimme kuuluneet NL:n sijasta Saksan etupiiriin. Länsiliittoutuneet olisivat voineet hyökätä ja silloin kysymys siitä, kuka olisi ehtinyt Ruotsiin ensimmäisenä on käsittääkseni olennasnen tärkeä.
Kun sanot, että Nato on voimakeskittymä, niin en oikein tiedä, että onko. Siitä ei tietenkään ole epäilystä, etteikö Natolla olisi takanaan voimaa kaikkein eniten. Natoa voi kuitenkin luonnehtia jossain mielessä savijaloilla seisovaksi jätiksi. Jos se on sisäisesti erimielinen, hommasta ei tahdo tulla mitään. Irak-kysymyksessähän tämä nähtiin, kun Ranska ja Saksa harasivat vastaan. Natolla ei ole kovin selkeää yhtenäistä viholliskuvaa kuten sillä vielä kylmän sodan aikana oli. Kyllähän tietysti pitkässä juoksussa Venäjä voi muodostua selkeästi vastablokiksi samoin kuin islamilainen maailma. Liittoutumisen hankaluuksista viimeisin selvä esimerkki on Espanja, jota kohtasi vakava terrori-isku Irakin sotaan osallistumisen takia. Espanjassa vaihtui tämän seurauksena valta ja Espanja kotiutti joukkonsa Irakista. Monikaan ei pidä USAn ylivallasta Natossa eikä varsinkaan Bushin hallinnon sotainnosta. Tämä sotainto voi nimittäin synnyttää enemmän aggressioita kuin se kykenee tappamaan niitä.
Olen paasikiviläisittäin myös sitä mieltä, että Suomi on yksin turvaton. Mutta ei Suomi ole tällä haavaa yksin. Suomen liittyminen EU:hun oli suuressa määrin myös turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Me kuulumme suureen yhteisöön. Vaikka se ei ole sotilaallisesti toimiva yhteisö, se luo siitä huolimatta turvallisuutta. Syntyisi vallan merkillinen tilanne, jos joku hyökkäisi yhteisön sellaisten jäsenten kimppuun, jotka eivät kuulu Natoon ja yhteisö jättäisi reagoimatta asiaan. En tunne tätä puolta tarkoin, mutta käsittääkseni Suomen puolustusvoimat kuten ilmapuolustujärjestelmä on jollain tasolla jo integroitu Nato-järjestelmiin. Esim. Venäjän hyökkäys Suomeen, Viroon tai mihin tahansa EU-yhteisön jäseneen tulkittaisiin hyökkäykseksi koko EU:ta vastaan ja Nato-jäsnet mobilisoituisivat heti. Tällaisessa tilanteessa on itsestään selvää, kenen puolelle kuuluisimme. EU painostaisi myös Natoa voimaakkaasti puuttumaan EU:ta vastaan tehtyyn hyökkäykseen kohdituipa se Nato-jäseniin tai Naton ulkopuolelle oleviin. Sen jäleen Nato-keskustelussa onkin enemmän kyse siitä, millainen valmius Suomella pitää olla mahdollisen ensi-iskun varalta. Tarvitaanko tähän Nato-joukkoja Suomeen jo rauhan aikana?
En ole mielestäni vähätellyt Venäjän uhkaa. Sitä ei kuitenkaan pidä myöskään suurennella. Minusta varsin todennäköinen vaihtoehto voi olla se, että Venäjäkin haluaa ennen seuraavaa sotaista koitosta saavuttaa länsimaisen elintason. Siihen kulunee helposti 50 vuotta. Mutta tietysti muunkinlainen kehitys on Venäjällä mahdollinen. Silloin kun nationalistiset painotukset siellä alkavat lisääntyä, pitää tietysti huolestua.
No kun minullakin on varaa antaa hieman periksi noissa äkkipikaa kirjoittamissani näkemyksissä, niin voin myös puoleltani todeta, että ei meillä kovin suuria näkemyseroja ole.
Kyllä minäkin pidän jo EU:ia meille merkittävänä turvatekijänä - olihan se ainakin monilla siihen liittymistä kannattaneella eräs peruste liittymiselle - ja Nato antaa jo nyt meille "mutkan kautta" turvaa, ja varmaankin doktriinimme perustuu jo vahvasti Naton varaan ja ovathan myös puolustusvoimamme jo kalustonsa ja taistelumenetelmiensäkin puolesta pitkälle integroidut Natoon. Sen tietäen kysynkin: miksi pitää enää sitä rakoa, joka estää meidän osallistumisen myös itseämme koskevaan päätöksentekoon?
Paljon olet asiaa ajatellut, sen huomaan, eikä mitään nyt esittämästäsi voida kiistää. Kaikki varteenotettavia näkökohtia. Niin mielestäni minunkin niistä hieman poikkeavat näkemykset. Historialla voidaan perustella monenlaista, jopa kahta vastakkaistakin näkemystä, mutta toinen niistä yleensä on oikeampi kuin toinen. En väitä kivenkovaan, että omani olisi Sinun hyvin esittämiäsi ja perustelemiasi näkemyksistäni hieman poikkeavia oikeampi, mutta aivan varma olen siitä, että näkemykseni tässä kuten monissa muissakin historiallisissa asioissa on Oiva Härkösen esittämiä oikeampi. Oivan esityksissä kun tuppaa aina olemaan määräävimpänä hänen pirtaansa parhaiten sopiva poliittinen tarkoituksenmukaisuus.
>> varsin todennäköinen vaihtoehto voi olla se, että Venäjäkin haluaa ennen seuraavaa sotaista koitosta saavuttaa länsimaisen elintason. Siihen kulunee helposti 50 vuotta.> Mutta tietysti muunkinlainen kehitys on Venäjällä mahdollinen. Silloin kun nationalistiset painotukset siellä alkavat lisääntyä, pitää tietysti huolestua.
että kommentoijat aloittavat nimimerkkinsä isolla. Henkilökohtaista tasa-arvoa kunnioittaa veli venäläinenkin, (jos jotakuta kiinnostaa tietää).
...jos Suomi liittyisi Natoon? Pitäisikö Venäjän mielipide ottaa huomioon?
Venäjä ei vastaisi sotilaallisesti, jos Suomi liittyisi Natoon, uskoo Ulkopoliittisen instituutin johtaja Tapani Vaahtoranta Suomen Kuvalehden artikkelissa ?Venäjä ei uhkaisi Nato-Suomea?.
- Ulkopoliittisen instituutin johtaja voisi ajatella turvallisuutta myös ulkomaankauppana ja hyvinvointina. Vanha kysymys "vaaran vuosista" on toistunut useasti mm. Helsingin Sanomien entisten päätoimittajien, Max Jakobsonin, Jukka Tarkan jne. kirjoittamissa artikkeleissa, millä ikään kuin torjutaan sitä, että Nato-jäsenyys rauhan aikana olisi erityinen turvallisuuspoliittinen riski.
- Siinä asianomaiset ovat oikeassa, että tuskin Neuvostoliittokaan olisi Suomea 1947 jälkeen miehittänyt, vaikka Suomi olisi liittynyt Natoon 1949.
- Kysymys on asetettu väärin nykyajan näkökulmasta ja vaikuttaakin anakronismilta, kysymykseltä, mikä on tuotu sille kuulumattomaan aikakauteen.
- Täytyy muistaa, että bilateraalikauppakauden huippuhetket toivat rakennusliikkeille, telakoille, huonekaluteollisuudelle jne. runsaasti kehitysvaraa aikana, jolloin länsimaat kipristelivät öljykriisin kourissa.
- Suomen suurena tehtävänä on pelastaa Fortum Oil eli Neste. Ensimmäisen askeleen tässä on tehnyt entinen MEP Heidi Hautala, joka lobbasi äärikireän rikkidirektiivin liikennenpolttoaineille ja tällä tavalla paransi Fortum Oilin ja Statoilin kilpailukykyä merkittävästi. On puhuttu siitä, että solmittaisiin strateginen kumppanuus LUKoilin kanssa myymällä Fortum Oilista 40%:ia LUKoilille. LUKoililla on yhteistyö jo mm. Gettyn kanssa Yhdysvalloissa.
- Suomen Venäjä-politiikka ei voi perustua vain siihen, että minimoidaan hyökkäyksen mahdollisuus, vaan Suomen pitäisi tarkastella Venäjää mahdollisena Ruotsin veroisena kauppakumppanina.
?Edes entisten neuvostotasavaltojen Viron, Latvian ja Liettuan Nato-jäsenyydet eivät näytä saavan Venäjää oleellisesti vahvistamaan sotilaallista voimaansa länsirajallaan. Miksi Suomen Nato-jäsenyys olisi poikkeus??
- TAE sopimuksen rajoitukset ja Keski-Aasian tilanne pitävät status quo:ta yllä. Samoin se, että Venäjä laskee Yhdysvaltain tulevan entistä riippuvaisemmaksi sen öljystä arabimaailman mennessä entistä enemmän sekaisin.
Näkemystään Vaahtoranta perustelee kolmella seikalla: ?Venäjä on ensinnäkin taloudellisesti heikko. Sen talous on suunnilleen Hollannin kokoa. Tällaisen varaan ei voi rakentaa politiikkaa, joka uhmaisi sotilaallisin keinoin Natoa.
- Hollanti menetti suurvalta-asemaansa Ranskan vahvistuessa Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen ja Napoleonin aikana.
Toiseksi Venäjä joutuu punnitsemaan, mihin se rajalliset sotilaalliset voimavaransa käyttää.
- Mikäli näin olisi niin miksi sitten yleensä Neuvostoliiton torjumista varten perustettuun liittoon pitäisi liittyä?
Polttavimmat ongelmat ovat etelässä islamilaisen maailman kuohunnan takia. Pitemmällä tähtäimellä Kiinan voimistuminen aiheuttaa Venäjälle kasvavaa huolta.
- Ranska ja Saksa haluavat ryhtyä myymään Kiinan kansantasavallalle aseita, mitkä vaarantaisivat Yhdysvaltain mahdollisuuksia taata Taiwanin riippumattomuus.
Kolmas syy on poliittinen. Kylmä sota päättyi Neuvostoliiton häviöön. Kaksinapainen kansainvälinen järjestelmä muuttui yksinapaiseksi ja Yhdysvallat äi ainoaksi globaaliseksi suurvallaksi.
- Tätä ei voi ennustaa.
Vaahtoranta on eri mieltä Derjabinin kanssa, kun hän tulkitsee Suomen ja Ruotsin sotilaallista liittoutumattomuutta ?alueen voimatasapainon ja vakauden? tärkeäksi osatekijäksi.
- Ruotsi ja Suomi takaavat sen, ettei Venäjä jatkossakaan erityisesti panosta luoteisen sotilaallisesti Muurmanskia lukuun ottamatta.
Pohjois-Euroopan voimatasapaino muuttui jo, kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto romahti. Sen jälkeen Naton laajentuminen on täyttänyt Neuvostoliiton tyhjäksi jättämän tilan, kun Baltian maat ja Puola ovat liittyneet Natoon.
- Kysymys onkin siitä, pitäisikö osallistua nurkanvaltaukseen eli Venäjän saartamiseen vai ei.
Vaahtorannan mukaan Juri Derjabinin sanomisiin kiinnitetään Suomessa vielä huomiota siksi, että hän kylmän sodan aikana Komissarov-nimimerkin takaa pyrki rajoittamaan Suomen puolueettomuutta.
- Komissarov pyrki Pekka Peitsen ja Liimataisen tai Kunto Kalvan tapaan tuomaan niitä asioita esille, joista ei ollut sopivaa puhua. Venäjä odottanee edelleen viisumivapaata tai viisumivapaampaa EUia, jotta taloudellinen kanssakäyminen pääsisi vauhtiin.
?Se oli silloista Moskovan politiikkaa, joka piti Suomea Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Maailma on muuttunut niistä päivistä?, kuittaa Vaahtoranta.
- Vaahtoranta siis itsekin uskoo, ettei Suomi olisi voinut irrottautua Neuvostoliitosta 1947 jälkeen ja pelkää, ettei rohkeus riitä jatkossakaan. On tietenkin mukava harrastaa vastakysymyksiä ja skenaarioita, mutta eikö tutkimuslaitoksessa olisi mitään tutkimusta, sellaista Elinkeinoelämän valtuuskunnan raporttia järeämpää.
- Vaikuttaa siltä, että myös Keskusta on vaipunut toivottomuuden tilaan Venäjän suhteen, kun sieltä ei ole kuulunut mitään ministeritason kannanottoa Suomen idänpolitiikkaan. Vanhasen ja Kalliomäen matala profiili on hyväksi asioiden hoidolle, mutta toisaalta kun asioita ei keskeneräisinä poleemisesti julisteta, jatkuvat vanhat asenteet ja perimätiedot.
Siis ainakaan Venäjän pelko ei ole syy jäädä pois Natosta. Se saattaa olla syy Natoon liittymiseksi, mikä pitäisi tehdä mahdollisimman pian, ennen kuin Venäjä vahvistuu ja sen mielipiteet on todella otettava huomioon.
- Ongelma on siinä, että "pelko pois" -tarkastelu johtaa siihen, että ei ole järkevää muuttaa puolustusvoimia kansainväliseksi toimintajoukoksi, mitä kiinteämpi transatlanttinen ulkopolitiikka edellyttäisi siksi, että se lisäisi Suomen sotilasmenoja kaikkialle maailmaan kohdistuen. Kun Venäjän pelko otetaan pois niin huomataan, että askartelu sotilasliitoilla ei ole mielekästä, ellei ryhdytä hankkimaan omia suoria siirtomaita, joiden alkuperäisasukkaiden rauhaanpakottamiseksi tarvitaan nopeaa voimaa, suurta voimaa sekä ylipitkää kärsivällisyyttä.
Tai sen varalta, että jos valta Venäjällä vaihtuu ja maa muuttuu taas perinteiseksi, arvaamattomaksi Venäjä/Neuvostoliitoksi, joka voi havitella suurvallaksi riskillä ja keinoja kaihtamatta.
- Mitäpä jos kehittäisimme puolustusvoimien yhteensopivuutta EUn Nato-maiden ja yhteisoperointia Ruotsin kanssa ja tekisimme sotilaspoliittisia päätöksiä puolueettoman maan tapaan sitten kun aihetta ilmaantuu? Ulkopolitiikka on paljon muutakin kuin seuraavaan Venäjän vastaiseen sotaan valmistautumista. Tuolla politiikalla nimittäin Neuvostoliitto ajoi itsensä vararikkoon, vaikka tulikin varustelukilvassa toiselle sijalle niin kuin pieni ja sinnikäs Suomi maailmansodassa Väinön Linnan tuntemattoman sotilaan tapaan.
- Martti Ahtisaari, Juri Derjabin, Risto EJ Penttilä jne. antavat ulkopoliittiselle keskustelulle perspektiiviä. Olisi hyvä, jos ulkopoliittinen instituutti alkaisi tehdä oikeasti alaan liittyviä tutkimuksia.
Suomen liittyminen Natoon on sikäli erilaista kuin ex-Varsovan liiton maitten, että se edellyttäisi Pariisin rauhansopimuksen uudelleentulkitsemista Suomen puolelta.
Muistaakseni e.m sopimusta jo kerran tulkittiin uudelleen, nimittäin Hornet-kauppojen yhteydessä Suomen hävittäjien lukumäärä nousi ainakin väliaikaisesti yli sopimuksessa määrätyn. Sikäli siis olisi mahdollista "vielä vetää kissaa hännästä" ja venyttää tulkintoja.
Eri asia on, minkä viestin tällä teolla lähetämme Venäjälle, ja kannattaako tuota viestiä lähettää.
Naton päävihollinen ei ole enää Venäjä, vaan Al-Qaida -järjestö, kaikessa epämääräisyydessään. On saatu todisteet Al-Qaidan aikomuksista järjestää terrori-isku eräässä Nato:n uudessa jäsenmaassa, joka kuului ennen Varsovan-liittoon. Minusta Nato-jäsenyys pelkän Venäjän pelon takia ei ole oikein järkevää, ainakaan tässä vaiheessa.
Liitytään vaan Natoon, mutta eikö sinustakin olisi jokseenkin kunniakkaampaa liittyä yhdessä saman viiteryhmän maiden kanssa (Ruotsi, Itävalta, Irlanti) kuin entisten neuvostotasavaltojen ja muiden "uuden Euroopan" slaavitasavaltojen kanssa?
muuten arvostamaltani Keskustaporvarilta Haloskamainen kommentti.
En tietenkään tarkoittanut, että Natoon pitäisi liittyä, vaan korostin, että mihin ryhmään Suomi kuuluu.
Halonenhan sanoi: Miltähän se näyttäisi, jos Suomi tuossa ryhmässä (Puola, Unkari, sun muut) liittyisi?
Kovasti sosialistina tekisi Halosen mieli lykätä poliittista vastuuta ulkomaille, mutta populistipressana näyttelee eri mieltä.
Ei Halonen mielestäni ole tässä asiassa lainkaan väärässä. Kyllä suomikuvaa kannattaa tässä kohtaa varjella. Me nyt emme kertakaikkiaan kuulu entisten kommunistimaitten kanssa samaan ryhmään, johon meidät miellettäisiin jos liittyisimme Natoon samaan aikaan.
Sen sijaan Halosen maamiinalausunnot ovat aivan paukapäisiä.
Suomi yhtenä sosialistisimmista maista kuuluu todella eri porukkaan.
Suomen politiikka itäänpäin on ehdottomasti yhtä hyvien kauppasuhteiden luomista kuin muuallekin päin maailmaa.
Suomen turvallisuus hoidetaan Euroopan Unionin kautta, eikä sellaisten osapuolien, jotka halutessaan voivat sotkea Pohjoisesta Euroopasta hyvin kaukana olevien alueiden tapahtumia tai pyrkimyksia Pohjoisen Euroopan asioiden tilaan.
Mitä tulee itärajaan, niin luovutetuista alueista keskustelu ja niiden osittainen palauttaminen Suomen tasavallan yhteyteen lukuunottamatta Karjalan kannasta Pietarin suojaksi on asia, mistä pitää pystyä keskustelemaan Venäjän kanssa.
Putinin pyrkimys kaksinkertaistaa Venäjän kansantalous ei onnistu keskieuroopasta tai muualta tuodulla tietämyksellä ja malleilla.
Suomelle taloudellisesti pärjäävä Venäjä on parempi naapuri kuin kansantaloudellisesti kurakunnossa oleva Venäjä.
Venäjällä on suuret mahdollisuudet, mutta jostain syystä venäläisiltä vietiin kansana itsetunto, motivaatio ja usko tulevaisuuteen Neuvostoliiton aikana. Ainut kannustin oli Siperian vankileirin välttäminen...
Suomi on hyvää vauhtia ajautumassa samanlaisen kansakunnan depressioon, kun työnteko ei kannata, eikä tukien varassa eläen juhlita...
Tosin tähän menee vielä vähän aikaa, ennenkuin asiat saadaan kuntoon, mutta porvarihallitus tulee, Karjalasta keskustellaan vielä muutenkin kuin pullo kerrallaan ja Venäjän kansantalous nousee yllättään hyvään nousuun Karjalan palautuksen jälkeen - ei suurella rahalla, vaan käyttämällä maailman lyhyintä pururataa korvien välissä järkevästi, tulevaisuuteen katsovasti ja fiksusti.
Venäjällä on tällä hetkellä omiksi tarpeiksi ongelmia mutta Suomen rajalla kaikki toimii luotettavasti.
Itämerellä laivat kulkevat saman ohjausjärjestelmän alla, öljykuljetuksille ainoastaan luonto, jääolot ja karikoiset väylät ovat yllätä vaaratekijä.
Ihmettelen suuresti mikäli Putin ei ota suuntaa kohti tulevaisuutta. Suuret sanat eivät suuta halkaise eivätkä pienet myönnytykset miehen mainetta nujerra.
Mutta ne teot. Järkevät, ennakkoluulottomat, oikeudenmukaiset, tulevaisuutta korostavat teot.
Venäjä on niin suuri maa ja kansaltaan rikas, että olisi häpeä jättää hyödyntämättä venäjän kansan mahdollisuuksia pitämällä kiinni Karjalan laulumaista, joilla on hyvin suuri tunnearvo suomalaisille, mutta erittäin vähän merkitystä Venäjälle pyrittäessä kaksinkertaistamaan Venäjän BKT seuraavien lähivuosien aikana.
Surku jos Venäjä jättää käyttämättä tämän mahdollisuuden tehdä Suomen kanssa vaihtokaupan luovutetuista alueista - lukuunottamatta Karjalan kannasta, joka jäisi Pietarin suojaksi.
Suomi on Euroopan Unionissa ja pärjää siellä hyvin.
Venäjä ei ole Euroopan Unionissa ja voisi pärjätä paljon paremmin tulevaisuudessa.
Mutta jokainen maa saa vapaasti päättää, kuinka paljon kääntyy kohti banaanitasavaltamaista kohtaloa ja kuinka paljon pyrkii kohti modernia, länsimaista, kehittynyttä, demokratisoituvaa yhteiskuntaa.
Ikävää olisi, jos Venäjän länsimaistuminen ei merkittävästi kehity siltä tasolta, mitä Pietari Suuri aikoinaan sai sen asetettua tehdessään henkilökohtaista työtä valtakuntansa eteen.
Olisi harmillista, jos Pietari Suuren uteliaisuus tulevaisuuden kehityksestä ja uuden toimintamallin omaksumisesta valuisi hukkaan kalevalan laulumaiden ja Laatokan luostarisaaren vuoksi.
Olisi todella ikävää, jos Kizin saaren, -Pietarin kaupunkiakin vanhemman-, puukirkon polttamatta jättäneet, historian perintöjä ja ympäristön kauneutta rakastavat, suomalaiset , olisivat niin barbaarinen kansa, ettei sille kannattaisi antaa takaisin vanhoja laulumaita tuohivirsuissa kuljettavaksi.
Olisi todella ikävää..
Toisaalta kehitys ei aina ole hyvästä.
Pietarin ulkoasu ei onneksi ole muuttunut kovasti sitten perustamisensa jälkeisen vuosisadan.
Hyvällä tuurilla Pietari, Itämeren Venetsia, säilyy koskemattomana Venäjän talouden rämpiessä syvällä rakenteellisissa ongelmissaan.
Tallinnalle oli onneksi, että Neuvostoliiton aikana tämä keskiaikainen Hansakaupunki sai olla melko rauhassa rakentamisen villityksiltä. Itämeren ympäristössä ei ole säilynyt paremmin keskiaikaista kaupunkia, mutta onneksi Neuvostoliiton aikainen pysähtyneisyys säilytti edes palan kallista Itämeren historiaa sellaisille sukupolville, jotka osaavat arvostaa kulttuuriaan.
Hyvässä lykyssä Pietarinkin komeat palatsit ja kanaalit ovat vielä 2100-luvulla lähes samassa muodossa, kun kansatalouden kehitys ei pääse luomaan liikaa hyvinvointia ja toimeliaisuutta valtakuntaan.
Sillä kuten tiedetään, mikään ei ole vaikeammin hallittavissa kuin ajattelukykyiset yksilöt.
Jos he eivät saa siihen mahdollisuutta kotimaassa eikä valtiovalta salli yhteiskunnan kehittyä, lähtevät kyvykkäät yksilöt tai heidät jopa häädetään pois maasta, tuottamaan hyvinvointia jonnekin muualle ja kehittämään yhteiskuntaa jonnekin muualle.
Mutta toisaalta, miksi suotta pyrkiä liikaa kehittämään yhteiskuntaa. Turvallista on museoida ja pistää yhteiskunta lasivitriiniin kaikkien nähtäville.
Kun jossain toisella puolella maapalloa katsellaan kohti Marsia, niin täällä tuottaa suuria vaikeuksia nähdä kuu taivaalla tähtien seasta ja puut metsän seasta..
Onneksi Suomessa asia edistyy, vaikkakin verkkaisesti.
Hyvä Kokoomus ja Vihreät.
Hiljaa hyvä porvarihallitus tulee.
kanssa voisi varmasti Karjalan palauttamisesta keskustella, jos jotenkin sopivasti fiksusti vihjaten saisi keskustelun avatuksi heidän puoleltaan.
Toisaalta Venäjä on osa Eurooppaa ja lähitulevaisuudessa voi tulla mahdolliseksi vierailut tai asuminen laulumailla pelkällä passilla. Maanomistus-reformikin on Venäjällä edessä.
Lipponen eläkkeelle ehdottomasti, hänhän tunsi jotain vainoharhaista vainoa Venäjän taholta, uskalsi kuitenkin mennä sirkukseen.
Natoon liittymisessä ei tarvitse ottaa huomioon muuta kuin Suomen kansan mielipide. Kun se kääntyy selkeästi myönteiseksi Natoon liittymiselle, kannattaa asiasta järjestää kansanäänestys. Jos se tuo myönteisen tuloksen, kansan valtuuttamat edustajat saavat hoitaa muodollisuudet.