En ole sitoutunut mihinkään uskontoon, koska en koe genreuskovaisuutta minulle hyvänä vaihtoehtona. Lisäksi jumala tuntuu käsitteenä ihan vieraalta, enkä koe tarvetta uskoa ainakaan persoonallistettuun jumalaan/jumalattareen tms. ylempään voimaan.
Tunnen enemmänkin vetoa luontoon ja meditaatioon. Usein ollessani ulkona kävelyllä tai partsilla istuskelemassa illalla, tunnen täydellistä yhteenkuuluvuuden ja harmonian tunnetta. Sellaisina hetkinä olo on levollinen ja hyvä, tunnen olevani juuri minulle oikealla polulla. Olen kuitenkin kasvanut tapakristityssä perheessä, ja minulle on opetettu pienestä pitäen, että kristittyjen jumala on se ainoa oikea, ja muut tiet johtavat kadotukseen. Ne opit ovat jättäneet minuun syvät arvet, ja ahdistuksen tunne tulee usein takaisin ikään kuin "vainoamaan" minua. Juuri, kun tunnen oloni hyväksi ja rauhalliseksi, ja olen päässyt unohtamaan uskon asiat hetkeksi, niin helvetinpelko ja ahdistavat opetukset ja sanat kadotuksesta, joita olen kuullut esikoulusta asti, nousevat mieleen ja pilaavat harmonisen tunteen ja onnellisuuden. Kärsin kamalia omantunnon tuskia, koska en koe olevani kristitty, kristinusko ei vain tunnu oikealta vaihtoehdolta minulle, ainakaan tässä elämänvaiheessa.
Toivon, että saisin vertaistukea joltain lukijalta :) Saarnaa en kuitenkaan kaipaa, minkä varmasti kaikki vähänkin empaattiset ihmiset ymmärtävätkin.
Tunnen enemmänkin vetoa luontoon ja meditaatioon. Usein ollessani ulkona kävelyllä tai partsilla istuskelemassa illalla, tunnen täydellistä yhteenkuuluvuuden ja harmonian tunnetta. Sellaisina hetkinä olo on levollinen ja hyvä, tunnen olevani juuri minulle oikealla polulla. Olen kuitenkin kasvanut tapakristityssä perheessä, ja minulle on opetettu pienestä pitäen, että kristittyjen jumala on se ainoa oikea, ja muut tiet johtavat kadotukseen. Ne opit ovat jättäneet minuun syvät arvet, ja ahdistuksen tunne tulee usein takaisin ikään kuin "vainoamaan" minua. Juuri, kun tunnen oloni hyväksi ja rauhalliseksi, ja olen päässyt unohtamaan uskon asiat hetkeksi, niin helvetinpelko ja ahdistavat opetukset ja sanat kadotuksesta, joita olen kuullut esikoulusta asti, nousevat mieleen ja pilaavat harmonisen tunteen ja onnellisuuden. Kärsin kamalia omantunnon tuskia, koska en koe olevani kristitty, kristinusko ei vain tunnu oikealta vaihtoehdolta minulle, ainakaan tässä elämänvaiheessa.
Toivon, että saisin vertaistukea joltain lukijalta :) Saarnaa en kuitenkaan kaipaa, minkä varmasti kaikki vähänkin empaattiset ihmiset ymmärtävätkin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Saarnaa en kuitenkaan kaipaa, minkä varmasti kaikki vähänkin empaattiset ihmiset ymmärtävätkin."
Haluat siis kuulla vain tietyn, itseäsi miellyttävän kommentin, jolloin saatat rajata ulkopuolelle ikävältä kuulostavan Totuuden.
MInä ostin sellaisen kirjan kuin kulkijaguru, jossa Intiassa kristinuskoon tullut ihminen syvämietiskelee uskoon liittyviä asioita. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan... toivottavasti sinä löydät Jumalan sinun tielläsi, mietiskele vaikkapa Jeesusta, ei se ainakaan maksa mitään vaan saa ihmettelemään sitä, minkälainen Hän oli ihmisenä. Raamattuakin saa lukea vaikka ei uskossa olisikaan, jos siitä saa jotain silti irti, ei se ole keneltäkään kiellettyä. Olet kenties etsivässä vaiheessa elämässäsi, ja jos löydät uskon Jeesukseen, pidä siitä kiinni!
Uskon että meditaatio parasta mitä kukaan voi itselleen tehdä. Omaan elämääni mindfulness/vipassana tuonut selkeyttä ja sen myötä valtavan muutoksen parempaan.
Jos jumala on olemassa, hän on varmastikin kyllin viisas arvostamaan sitä, jos ihminen rohkenee siirtämään kaiken oppimansa hetkeksi sivuun ja tarkkailemaan puhtaalta pöydältä itse, mistä tässä kaikessa mahtaa todella olla kyse.
"Miten sokea voisi taluttaa sokeaa?" Edes raamattu ei kannusta sokeaan uskoon.
Uskovaisuus on uskomisen realisointia.