itsemurhavaara 10 vuotiaalla

meillä lapsi joutui tai siis pääsi hoitoon vasta itsemurhauhkauksien jälkeen. osastohoidossa aloitettiin masennuslääke cipramil, ja perheemme osallistui tiiviisti kokoajan hoitoon käymällä palavereissa yms. poika oli viikonloput kotona ja hoito kesti koko syyslukukauden hänen ollessa neljännellä luokalla, poika ei jäänyt yksin lääkkeiden varaan osastohoidon loputtua vaan hänet saattaen vaihdettiin mielenterveystoimiston asiakkaaksi ja hoito jatkui psykoterapiana, ja sosiaalihuollon tantat kulkivat syynäämässä jatkuvasti kotioloja, huostaanotonmahdollisuuttakin väläyteltiin ja huomasin siinä olevan ihan omista asenteista kiinni miten siihen suhtautuu.. joskus ei vain yksinkertaisesti riitä olemaan vanhempi vaan on osattava luopua lapsesta lapsen edun tähden, jotku lapset tarvitsevat tukea enemmän ku heille voi äitinä antaa.. ei lapsen tulevaisuutta kannata pilata ajattelemalla itsekkäästi olevansa ainoa oikea ihminen toimimaan hänen edukseen. ymmärsin tuumiskellessani jotta itselleni oli vaan tärkeintä ettei tyhjänsylin-syndrooma pääsisi iskemään, tästä pääsin yli ajattelemalla ettei se ole kuin ajan kysymys kun lapset kuitenkin irtaantuvat meistä ja perustavat omat perheensä ja olen paras taustavaikuttaja ammattiauttajillekin kun jaksan toimia enkä vaan murehdi joutavia. ei huostaanotto ole maailmanloppu. on myös osattava luopua lapsesta.
nyt elämme kutakuinkin seesteistä vaihetta, psykoterapiat ovat loppuneet ja lääkitys loppui kestettyään kaksi vuotta ja poika voi hyvin, mutta huomisestra ei taas tiedä jospa se nyt kuitenkin olisi saanut jotain eväitä joilla käsitellä murheitaan...

äiti kirjoitti:

meillä lapsi joutui tai siis pääsi hoitoon vasta itsemurhauhkauksien jälkeen. osastohoidossa aloitettiin masennuslääke cipramil, ja perheemme osallistui tiiviisti kokoajan hoitoon käymällä palavereissa yms. poika oli viikonloput kotona ja hoito kesti koko syyslukukauden hänen ollessa neljännellä luokalla, poika ei jäänyt yksin lääkkeiden varaan osastohoidon loputtua vaan hänet saattaen vaihdettiin mielenterveystoimiston asiakkaaksi ja hoito jatkui psykoterapiana, ja sosiaalihuollon tantat kulkivat syynäämässä jatkuvasti kotioloja, huostaanotonmahdollisuuttakin väläyteltiin ja huomasin siinä olevan ihan omista asenteista kiinni miten siihen suhtautuu.. joskus ei vain yksinkertaisesti riitä olemaan vanhempi vaan on osattava luopua lapsesta lapsen edun tähden, jotku lapset tarvitsevat tukea enemmän ku heille voi äitinä antaa.. ei lapsen tulevaisuutta kannata pilata ajattelemalla itsekkäästi olevansa ainoa oikea ihminen toimimaan hänen edukseen. ymmärsin tuumiskellessani jotta itselleni oli vaan tärkeintä ettei tyhjänsylin-syndrooma pääsisi iskemään, tästä pääsin yli ajattelemalla ettei se ole kuin ajan kysymys kun lapset kuitenkin irtaantuvat meistä ja perustavat omat perheensä ja olen paras taustavaikuttaja ammattiauttajillekin kun jaksan toimia enkä vaan murehdi joutavia. ei huostaanotto ole maailmanloppu. on myös osattava luopua lapsesta.
nyt elämme kutakuinkin seesteistä vaihetta, psykoterapiat ovat loppuneet ja lääkitys loppui kestettyään kaksi vuotta ja poika voi hyvin, mutta huomisestra ei taas tiedä jospa se nyt kuitenkin olisi saanut jotain eväitä joilla käsitellä murheitaan...

..jos lapseni otettaisiin huostaan sen vuoksi, etten jaksaisi olla äiti. Seistä lasteni rinnalla silloinkin, kun maailma tuntuu kaatuvan päälle. Kun aikoinaan pohdin, olisiko jo aika hankkia lapsia, mietin hyvin tarkoin, onko minusta äidiksi. Vastuu lapsesta kun kestää lakisääteisesti 18 vuotta ja senkin jälkeen aikuistuva nuori tarvitsee moneen kertaan vanhempiaan. En olisi voinut kuvitellakaan hankkivani lapsia sillä ajatuksella, että jos en sitten jaksakaan, huostaanotto ei olisi maailmanloppu. En pelkää tyhjän sylin syndroomaa, lapset lentävät pesästä joka tapauksessa aikanaan. Mutta mielestäni lapsillani on oikeus odottaa, että minuun voi vaikeinakin aikoina luottaa. En halua enkä katso olevani edes oikeutettu pettämään tätä lasteni luottamusta. Minä olen heidät tähän maailmaan saattanut, eivät he pyytäneet tänne syntyä. Otin vapaaehtoisesti sen vastuun itselleni sinä päivänä, kun he saivat alkunsa. En voi nyt vastuutani peruuttaa vain sen vuoksi, että minulle olisi helpompaa antaa vastuu viranomaisille. En usko, että lapsenikaan antaisivat minulle koskaan anteeksi, jos heidät nyt hylkäisin.

Olen elänyt vaikeampiakin aikoja kuin tämä lasten mielen sairastuminen. Niistäkin selvisin, joten uskon selviäväni tästäkin. Se vie aikansa eikä ole helppoa. Mutta en aio luovuttaakaan. Toivotan voimia kaikille perheille, jotka käyvät tällä hetkellä läpi vaikeita aikoja!

äiti kirjoitti:

meillä lapsi joutui tai siis pääsi hoitoon vasta itsemurhauhkauksien jälkeen. osastohoidossa aloitettiin masennuslääke cipramil, ja perheemme osallistui tiiviisti kokoajan hoitoon käymällä palavereissa yms. poika oli viikonloput kotona ja hoito kesti koko syyslukukauden hänen ollessa neljännellä luokalla, poika ei jäänyt yksin lääkkeiden varaan osastohoidon loputtua vaan hänet saattaen vaihdettiin mielenterveystoimiston asiakkaaksi ja hoito jatkui psykoterapiana, ja sosiaalihuollon tantat kulkivat syynäämässä jatkuvasti kotioloja, huostaanotonmahdollisuuttakin väläyteltiin ja huomasin siinä olevan ihan omista asenteista kiinni miten siihen suhtautuu.. joskus ei vain yksinkertaisesti riitä olemaan vanhempi vaan on osattava luopua lapsesta lapsen edun tähden, jotku lapset tarvitsevat tukea enemmän ku heille voi äitinä antaa.. ei lapsen tulevaisuutta kannata pilata ajattelemalla itsekkäästi olevansa ainoa oikea ihminen toimimaan hänen edukseen. ymmärsin tuumiskellessani jotta itselleni oli vaan tärkeintä ettei tyhjänsylin-syndrooma pääsisi iskemään, tästä pääsin yli ajattelemalla ettei se ole kuin ajan kysymys kun lapset kuitenkin irtaantuvat meistä ja perustavat omat perheensä ja olen paras taustavaikuttaja ammattiauttajillekin kun jaksan toimia enkä vaan murehdi joutavia. ei huostaanotto ole maailmanloppu. on myös osattava luopua lapsesta.
nyt elämme kutakuinkin seesteistä vaihetta, psykoterapiat ovat loppuneet ja lääkitys loppui kestettyään kaksi vuotta ja poika voi hyvin, mutta huomisestra ei taas tiedä jospa se nyt kuitenkin olisi saanut jotain eväitä joilla käsitellä murheitaan...

Silloin lapseni sairastui-isänsä itsemurhan jälkeen,olin eronnut miehestä muutamaa vuotta aiemmin.Itse hankin lapselleni psykiatrin,terapeutin ja oma tukikäynnit.Lopulta otti niin paljon päähän kun joutui kaiken tekemään itse eikä sosiaalivirasto auttanut mitenkään niin kirjoitin aiheesta paikalliseen lehteen ja hups sossusta soitettiin,että tarvitsenko rahaa-no se ei ollut päälimmäinen ongelma.Nyt kun olen ottanut sosiaalipuolen mukaan ja vaatinut lääkäreiden ohella perheellemme tukiperhettä,joka ottaisi lapset kerran kuussa luokseen oman jaksamiseni tueksi niin ne ovat todella kiven alla.Tässä vaiheessa sossueukko välaytti yhdessä palaverissa mahdollisesta sijoituksesta,joka sai terapeutin ja psykiatrin jaloilleen,koska idea oli niin järjetön.Muutenkin palaverissa sain hävetä silmät päästäni sossun kysymyksiä-ammattilaiset eivät edes vaivautuneet vastaamaan.Lopulta suostuin ns.perhetyöntekijöihin mutta en merkeissä juodaan kahvia vaan että he oikeasti puuhaavat lasten kanssa.Nyt sossu on onnellinen kun on jotenkin ns.saanut autettua meidän perhettä-syksyllä sitten näen hyödytäänkö perhetyöntekijöistä vai ei.En pelkää mitään huostaanottoa,koska se olisi lapselleni ammattiauttajien mukaan uusi hylkäys kokemus,jota ei saa tulla.

tuulia kirjoitti:

Silloin lapseni sairastui-isänsä itsemurhan jälkeen,olin eronnut miehestä muutamaa vuotta aiemmin.Itse hankin lapselleni psykiatrin,terapeutin ja oma tukikäynnit.Lopulta otti niin paljon päähän kun joutui kaiken tekemään itse eikä sosiaalivirasto auttanut mitenkään niin kirjoitin aiheesta paikalliseen lehteen ja hups sossusta soitettiin,että tarvitsenko rahaa-no se ei ollut päälimmäinen ongelma.Nyt kun olen ottanut sosiaalipuolen mukaan ja vaatinut lääkäreiden ohella perheellemme tukiperhettä,joka ottaisi lapset kerran kuussa luokseen oman jaksamiseni tueksi niin ne ovat todella kiven alla.Tässä vaiheessa sossueukko välaytti yhdessä palaverissa mahdollisesta sijoituksesta,joka sai terapeutin ja psykiatrin jaloilleen,koska idea oli niin järjetön.Muutenkin palaverissa sain hävetä silmät päästäni sossun kysymyksiä-ammattilaiset eivät edes vaivautuneet vastaamaan.Lopulta suostuin ns.perhetyöntekijöihin mutta en merkeissä juodaan kahvia vaan että he oikeasti puuhaavat lasten kanssa.Nyt sossu on onnellinen kun on jotenkin ns.saanut autettua meidän perhettä-syksyllä sitten näen hyödytäänkö perhetyöntekijöistä vai ei.En pelkää mitään huostaanottoa,koska se olisi lapselleni ammattiauttajien mukaan uusi hylkäys kokemus,jota ei saa tulla.

toivottavasti olet ise erosi hyvin läpikäynyt, ja jos et mene perheneuvolaan tai vastaavaan.
Itse erosin ja koska olimme eron suhteen itse niin hyvin käyneet läpi kaikki ja sinut asian kanssa, ei lapsetkaan kärsineet enempää kuin on tarvis.Lapsella on isä/äiti, ja vaikka kuinka toinen on siihen kyllästynyt, se on lapsen HIENOIN isä/äiti. Lapsi saattaa luulla olleensa eron aiheuttaja, jopa ihan jostain tyhmästä jutusta. Erosta kannattaa puhua lapsen kanssa, siitä että kiintymys ja rakkaus loppui ja sitten lähdettiin eri teille. Korostaa, ettei lapsella ole siihen osaa ei arpaa...
Meillä psykosomaattinen oireilu loppui ja hieno hymypiirros vieläkin koristaa seinää siltä ajalta.

Eihän vaan lapsen kannettavana ole jotain joka kuuluisi teille aikuisille?
Lääkeannos on sopiva, eikä ole mikään vahva lääke kyseessä.
Jotenkin arvelisin, että lapsesi tuntee syyllisyyden isänsä kuolemasta.