Terapian jälkeen?

En usko, että ryhmää saisi kokoon kovinkaan helposti. Traumaattisia kokemuksia ei haluta jakaa, noin yleisesti. Joillakin ahdistus vain lisääntyy, jos joutuu ottamaan osaa toisten vastoinkäymisiin. Esim masentunut sisareni on töykeä muita psyykkisesti vajaakuntoisia ihmisiä kohtaan, eikä hän kykene tuntemaan empatiaa, vaikka kyse olisi samoista oireista ja terapiahoidoista, mitä muilla.
Avokuntoutuksessa psykiatrit ja ja hoitajat pyrkii lopettamaan potilaitten "kahvipöytä keskustelut", missä joku erehtyy kertomaan ikävistä kokemuksistaan muille. Erityisesti nuoria suojellaan, kuulemasta toistensa itsemurha-, viiltely- tai päihdekokemuksista. On yleistä, että nuoret tuntee angstia hoitohenkilökuntaa kohtaan, jolloin keskustelujakaan ei liiemmin voisi pitää rakentavina.

Voisi ehdottamasi aikuisten ryhmä toimiakian, sillä periaatteella, että koetut vastoinkäymiset olisi yhteisiä - esim avioeron -tai tsunamin kokeneitten tapaamiset, josta saada vertaistukea.



rellä ole kykykyä empatiaan. olla kuoluihmiä onosaa muitten harteilleen osaa jakuulemaan lisäisi lisäisi . Traumojen painolastia lisää muitten stka ovat kokenee Olen käsittänyt etteivät ihmiset halua kertoa asioistaan kerro asioistaan muille, Ainakin itselläni

En usko, että ryhmää saisi kokoon kovinkaan helposti. Traumaattisia kokemuksia ei haluta jakaa, noin yleisesti. Joillakin ahdistus vain lisääntyy, jos joutuu ottamaan osaa toisten vastoinkäymisiin. Esim masentunut sisareni on töykeä muita psyykkisesti vajaakuntoisia ihmisiä kohtaan, eikä hän kykene tuntemaan empatiaa, vaikka kyse olisi samoista oireista ja terapiahoidoista, mitä muilla.
Avokuntoutuksessa psykiatrit ja ja hoitajat pyrkii lopettamaan potilaitten "kahvipöytä keskustelut", missä joku erehtyy kertomaan ikävistä kokemuksistaan muille. Erityisesti nuoria suojellaan, kuulemasta toistensa itsemurha-, viiltely- tai päihdekokemuksista. On yleistä, että nuoret tuntee angstia hoitohenkilökuntaa kohtaan, jolloin keskustelujakaan ei liiemmin voisi pitää rakentavina.

Voisi ehdottamasi aikuisten ryhmä toimiakian, sillä periaatteella, että koetut vastoinkäymiset olisi yhteisiä - esim avioeron -tai tsunamin kokeneitten tapaamiset, josta saada vertaistukea.

Itsellä oli vuoden kestävä psykoterapia, jossa käytiin lapsuudentraumoja läpi...Itse olen päässyt uudella tasolla elämässä. Tietoisuus kasvaa ja ei se ole ihmeellistä kuvitella olevansa jotenkin korkeammantason porukkaa.

psykiatrisissasairauksissa on paljon eroja ja myös ihmiset ovat niiiin erilaisia käsittelemään asioita. Luulen että keskustelu voisi olla tarpeellista terapiean jälkeen. Joku ryhmä voisi olla hyvä ajatus.

Itse kaipaan terapiaa jollain tavalla, koska sielä on ollut ihminen joka on tavallaan porautunut oman pään sisälle ja yrittänyt ymmärtää minua...

Omasta 2-3 vuoden monen kirjavasta terapiastani voisin sanoa, että tukitoimet onnistuivat, koska epätoivoni syyt tunnustettiin aiheellisiksi. Terapiaa tärkeämpää oli saada hyväksyntää kaltoin kohtelunsa vastapainoksi. Terapia olisi voinut olla mitä tahansa - keskustelua, kunhan hoidoista jäi tunne, että kärsivistä ihmisistä välitetään.
Minulle aiheutuneen trauman seurauksena mm seksuaalisuuteni katosi täysin. Tätä puutetta paikkaamaan saimme lisäksi "pariterapiaa" . Pariterapiassa kaikki 30 vuodessa unohtuneetkin luurangot nostettiin pöydälle, mikä nyt ainakaan ei tervehdyttänyt minua millään lailla. Pariterapian seurauksena oli avioliittomme vaarassa päätyä avieroon. Ennen terapiaa emme olleet riidelleet juuri koskaan.
Muistatteko surmatun nuoren Eveliina Lappalaisen vanhempien tarinan ja avioeron ? luulen, että taustalla oli samoja syitä hoidon epäonnistumiseen

Hyviä kokemuksia terapiahoidosta. Aikaa kulunut noin 15v. Luulen muuttuneeni aivan toiseksi ihmiseksi ja ainakin itse olen tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseeni. Kauan kesti tyytymättömyyteni ja tunsin itseni täysin rikkinäiseksi ja olin erittäin masentunut vuosikausia. Mutta nyt on ihan hyvin. Harmittaa vain se, että aikaa tuhraantui hukkaan, kun ei masentuneena saanut oikein mitään aikaseksi.

Aluksi terapiahoito tuntui turhalta enkä oikein edes ymmärtänyt sen tarkoitusta. Luulin jopa jossain vaiheessa tulevani pahemmaksi, kun minua yritettiin hoitaa. Mutta pikkuhiljaa oma oivallukseni aukeni ja aukeni, enemmän ja enemmän. Se esimerkiksi oli aika suuri oivallus, kun vuosien jälkeen yht'äkkiä uskoin, että minusta välitetään oikeesti. Se oli ollut minulle aikasemmin täysin vierasta ja peruja lapsuudenkodistani. En ollut uskonut, että semmostakin on tässä maailmassa.