Kun tulee kiusaus, niin onko mahdollista vapaasta
tahdosta olla tekemättä syntiä? Olenko vapaa
vastustamaan kiusausta? Voinko minä asettua
syntiä vastaan ja voittaa sen?
Kun pikaisesti ajattelee, niin tekisi mieli
sanoa, että joo vapaus löytyy ja synnin tekeminen
tai tekemättömyys on minusta ja voimistani
kiinni, koska silloin kun olen vapaasta
tahdostani vastustanut syntiä, niin en ole sitä
tehnyt.
Mutta entä jos kyseisessä tilanteessa, jossa
minulla on 'vapaa tahto', onkin Jumala antanut
minulle voiman / vapauttanut minut? Onko silloin
vapaa tahto?
Joku nyt ajattelee, että
taastoifraklisaivartelee, mutta ei. Siihen olisi
itselleni tärkeää saada vastaus. Yksinkertaisesti
siitä syystä, että vaikka niin kauniisti puhutaan
Jumalan armosta ja "usko vain Sanaan" ja niin
edelleen, niin miksi ei niin usein puhuta
ihmisestä yhtä selkein sanoin? Toiset puhuvat
armosta niin suurena, että ei ihminen (vapaa
tahto) mahdu minnekään. Toiset taas ovat
yltiöpelagiolaisia ja mitään muuta ei olekaan
kuin ihmisen yritys.
Kysymykseni kaikessa yksinkertaisuudessaan on:
Mikä on ihmisen rooli tässä näytelmässä? Kun itse
yritän käytännön tilanteissa tutkia itseäni, niin
silloin kun minulla on se 'vapaa tahto', niin en
pääse sen taakse tutkimaan, että onko siellä
jotain muuta, esim. armoa tms. Toisin sanoen
itsetutkiskelu vaikuttaa
mahdottomalta johtuen mittalaitteiden
epätarkkuudesta. Ja oikeastaan ainoa vastaus,
jonka kelpuutan, löytyy Raamatusta. Mutta mikä se
vastaus on?
(Vaikka auktoriteettinani on Raamattu tässä [ja
muissa] kysymyksessä, niin se ei tarkoita,
ettenkö arvostaisi pelkkiä puhtaita
spekulaatioitakaan. Sen jälkeen haetaan
vastaavuutta Raamatusta.)
tahdosta olla tekemättä syntiä? Olenko vapaa
vastustamaan kiusausta? Voinko minä asettua
syntiä vastaan ja voittaa sen?
Kun pikaisesti ajattelee, niin tekisi mieli
sanoa, että joo vapaus löytyy ja synnin tekeminen
tai tekemättömyys on minusta ja voimistani
kiinni, koska silloin kun olen vapaasta
tahdostani vastustanut syntiä, niin en ole sitä
tehnyt.
Mutta entä jos kyseisessä tilanteessa, jossa
minulla on 'vapaa tahto', onkin Jumala antanut
minulle voiman / vapauttanut minut? Onko silloin
vapaa tahto?
Joku nyt ajattelee, että
taastoifraklisaivartelee, mutta ei. Siihen olisi
itselleni tärkeää saada vastaus. Yksinkertaisesti
siitä syystä, että vaikka niin kauniisti puhutaan
Jumalan armosta ja "usko vain Sanaan" ja niin
edelleen, niin miksi ei niin usein puhuta
ihmisestä yhtä selkein sanoin? Toiset puhuvat
armosta niin suurena, että ei ihminen (vapaa
tahto) mahdu minnekään. Toiset taas ovat
yltiöpelagiolaisia ja mitään muuta ei olekaan
kuin ihmisen yritys.
Kysymykseni kaikessa yksinkertaisuudessaan on:
Mikä on ihmisen rooli tässä näytelmässä? Kun itse
yritän käytännön tilanteissa tutkia itseäni, niin
silloin kun minulla on se 'vapaa tahto', niin en
pääse sen taakse tutkimaan, että onko siellä
jotain muuta, esim. armoa tms. Toisin sanoen
itsetutkiskelu vaikuttaa
mahdottomalta johtuen mittalaitteiden
epätarkkuudesta. Ja oikeastaan ainoa vastaus,
jonka kelpuutan, löytyy Raamatusta. Mutta mikä se
vastaus on?
(Vaikka auktoriteettinani on Raamattu tässä [ja
muissa] kysymyksessä, niin se ei tarkoita,
ettenkö arvostaisi pelkkiä puhtaita
spekulaatioitakaan. Sen jälkeen haetaan
vastaavuutta Raamatusta.)
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte
tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä
tarkoituksensa."
Paavalin kirje filippiläisille 2:13
Jumala (Paavalin kirjeessä filippiläisille,
luvussa 2) on sanonut, että Hän "vaikuttaa
tahtomisen ja tekemisen". Jos tavallisella
kaksiulotteisella logiikalla ajatellaan, niin
silloin on pääteltävä, että minä en vaikuta ja
siten en ole edes vapaa. Mutta jos onkin olemassa
ylimääräinen ulottuvuus, jossa Jumala on vapaus,
niin silloin Jumalan vaikuttaminen on itseasiassa
vapauttamista, jolloin ei lienekään enää niin
selvää, ettenkö olisi vapaa...
Kyllä isi voi lapselleen iltasatuna kertoa, että
lapsella on vapaa tahto, mutta sitten kun
lapselle luetaankin iltasaduksi Raamattua, niin
voipi tulla "painajaisia", jos ei selitetä.
Tietysti lapsi voi aina uskoa, mutta se ei auta
isiä joka selittelee mitä sattuu. Ja lisäksi:
Itse Luther (Sidottu ratkaisuvalta, kannattaa
myös lukea Phillip Melanchthonin Ydinkohdat:sta
ainakin alkukappaleet) - tuo vapaan tahdon
kumoajakin - tunnustaa, että ulkoisissa teoissa
on meillä jonkinlainen valinnanvapaus, mutta ei
se olekaan ongelma.
Mutta ainahan on mukavaa ja hämmentävää
harjoittaa puhdasta spekulaatiota. Ja niiden
tuottamisessa olen jo melkoinen mestari... Olen
joskus pohtinut epäuskon olevan elämänvastainen
ja sitä rajoittava tila, joka statisoi
todellisuuden oletetuiksi "luonnonlaeiksi" sen
sijaan, että laajentaisi todellisuuden
äärettömiin uskomalla esim. Jumalan voivan
tekevän ihmeitä; uskomalla suuria Jumalalta.
Tavallaan tuo usko, joka tekee todellisuudesta
dynaamisen, avaa mahdollisuuksia. Kaikki on
mahdollista sille, joka uskoo. Koska vapaudessa
on kaikki mahdollista eli mahdollisuus on
vapauden "synonyymi", niin usko vapauttaa, ja
koska mahdollisesti totuudessa on täydellinen
vapaus, niin usko on totuudenkin kanssa
tekemisissä. Onhan sanottu, että totuus on tekevä
teidät vapaiksi (tms).
Kyselin siis, että "olenko vapaa vastustamaan
kiusausta tai olemaan tekemättä syntiä; voinko
MINÄ asettua syntiä vastaan ja voittaa sen?" Onko
kysymys samankaltainen kuin kysyttäessä
poikamieheltä: "Oletko lakannut lyömästä
vaimoasi?" Miten tähän vastaat? Kysymys on
huonosti aseteltu. Vastaus aikaisempaan
kkysymykseen voi olla kumpi tahansa: kyllä ja ei,
tai sitten toinen vastaus johtaa
pelagiolaisuuteen ja toinen determinismiin vailla
minkäänlaista toivoa selityksistä vapaan tahdon
kysymyksestä kieltämällä vapaa tahto
(mahdollisesti väärällä tavalla;
luthermaisesti "kaksiulotteisella" logiikalla
johdettuun vapaan tahdon kumoamiseen) ilman että
sitä on edes määritelty. Tai tietysti Lutherin
selitykset poistavan selitysvaatimuksen vapaalta
tahdolta, jos sitä ei ole, mutta ONKO sitä. Ei
pelagiolaisessa merkityksessä, joten Lutherille
pointsit siitä, mutta edelleen; onko Lutherin
ollut pakko yksinkertaistaa asioita, tai eikö hän
vain ole huomannut mahdollisia selittäviä
asioita, jotka johtaisivat sekä vapaan tahdon,
että armon ja Jumalan vaikuttamisen
säilyttämiseen? Lutherin selitys jokatapauksessa
johtaa mielestäni jonkinlaiseen fatalismiin,
jossa minulla on vain näennäinen vastuu eli ei
vastuuta. Minä siis alistun. Niinkö pitää tehdä?
Onko se minun roolini tässä näytelmässä?
Olisiko parempi kysymys, tai oikeastaan toteamus
esim: "Onko minun mahdollista joka hetki uskoa
Sana todeksi?" Ja jos Sana on totuus ja uskominen
sen todellistaja minun kohdalleni, ja siten
vapauttaja, niin eikö se johda siihen, että "en
minä vaan Kristus minussa"? Eli alkup.
kysymykseen vastauksena: "Minulla ei ole
voimaa/tahtoa/vapautta suoraan voittaa
syntiä/kiusausta/valhetta, mutta epäsuorasti
mahdollisesti kyllä; ottamalla sanan todesta.
Onko siis vapaa tahtokin ymmärrettävissä
todelliseksi vain uskon viitekehyksessä - tai
jotain vastaavaa? Onko
myös "veteraaniuskovien" "kaanaankielisissä"
kehoituksissa "usko vain Sanaan" *tutisevalla ja
vapisevalla äänensävyllä lausuttuna*, enemmän
järkeä ja ulottuvuuksia kuin arvataankaan? Eli
koettelutilanteen tullessa, "veteraanit" eivät
puhukaan tyhjänpäiväisiä kliseitä "vain suoraan
Raamatusta", vaan totuutta, jonka voi
välittömästi ottaa vastaan; uskomalla (uskoa).
Usein se jää uskomatta. Niinpä mahdollisesti
uskomista voi auttaa se, että paljastetaan
epäusko ja sen järjettömyys, jotta voisi
ymmärtämällä uskoa. Jos ymmärtämättömyys on uskon
este, niin miksei voi toisaalta uskoa, että uskon
kautta voi myös ymmärtää?
Jokainen vähänkin syvällisemmin ajatteleva on
joskus pohtinut noita samoja kysymyksiä vapaan
tahdon ongelmista.
Oma käsitykseni hipoo läheltä Lutheria mutta
Lutherin käsitys ei johda välttämättä
fatalismiin, kuten ei johda islaminkaan vastaava
ennaltamääräytymisoppi.
Uskonnollisessa determinismissä "Jumalan omat"
kuitenkin näet tunnistetaan ainakin
jonkinasteisesta kilvoittelustaan ja ajattelun
perustana on tuo periaate siitä, kuinka ihmisen
"vapaa tahto" on normaalisti sidottu ja sitojana
on Saatana, joka "pakottaa" ihmisen tuon
tuostakin synnilliseen elämään. Kristus sen
sijaan on "vapauttaja", joka aikaansaa sen, että
ihmisen tahto tulee lopulta samaksi Jumalan
tahdon kanssa. Tällöin ihminen alkaa yhä enemmän
katkoa kahleitaan ja tahtoa enemmän sitä, mikä
luonnollista ja oikeaa on.
Perusajatuksena on siis että jos Jumala on
kaikkitietävä, niin hän tietää täsmälleen miten
toimia oikein, vaikka voisikin toimia väärin
mutta ei toimi väärin, koska on yhtäaikaa sekä
kaikkitietävä että vanhurskas ja oikeamielinen.
Tavallaanhan tästäkin syntyy mielenkiintoinen
filosofinen kysymys: Onko Jumala silloin
tavallaan "vanhurskauden" sitoma?
; )