Kun lukee näitä uskontokeskustelupalstoja, eräs
silmiinpistävimpiä piirteitä on MINÄ-keskeisyys.
Voisipa vaikka käyttää ajan tunnussanaa:
EGOsentrisyys.
MINÄ pääsen taivaaseen, MINULLA on varmuus
pelastuksesta, MINÄ tulkitsen Raamattua oikein,
MINÄ käytän Raamattua oikein ottamalla sen
kirjaimellisesti, MINUA ei ymmärretä, MINUN
kimppuuni hyökätään pahojen voimien käskystä,
MINUN pelastumiseni on tärkeää, MINÄ olen
oikealla tiellä, koska en kysele, MINULLA on
auktoriteettia, koska käytän pyhien kirjoitusten
lainauksia, MINÄ saan tuomita, koska
olen "uudestisyntynyt", mutta MINUA ei saa
kritisoida, koska olen "uudestisyntynyt"...
Eikö joskus voisi leikkiä ajatusleikkiä, ettei
MINÄä olisi koskaan ollutkaan? Voisiko silloin
pohtia rennommin, ajatella avoimemmin? Joka
tapauksessa MINÄ katoaa joskus maisemista, ja on
muutenkin ollut vasta jonkun aikaa maailman
napana.
Missä on huoli maailman tilasta, levottomuus
syrjäytyneistä lähimmäisistä?
Pitihän Kristuksenkin elää ihmisen elämä
kaikessa raadollisuudessaan loppuun asti, ilman
erioikeuksia. Historiallisena henkilönä hän
tämän taipaleen taittoi - eri asia on se, mikä
uskonnollinen ja kristologinen merkitys tuolle
elämänvaellukselle annetaan.
Pähkäillään tuhatvuotisen valtakunnan
perustuslaista ja siitä, kuka siellä missäkin
asemassa on (MINÄ tietysti valittujen joukossa) -
äärimmäinen MINÄn vallanhimo ja EGOsentrisyys ei
luovuta edes kuolemanjälkeistä elämää "Herran
haltuun"!
Onko ns. uskoon tuleminen henkistä
pysähtymistä? Onko synti, jos lakkaa
kyselemästä, oppimasta uutta,
välittämästä "maallisista", yhteiskunnallisista
asioista (muistakin, kuin naispappeus)? Onko
uskonasioita ymmärtämättömän tai kritisoivan
lähimmäisen ääneen tuomitseminen eräs
pistelaskuri, jolla MINÄ saa bonusta
taivaspaikkojen ikkunanäkymiä jaettaessa? Onko
Raamatun sanainspiraato-opin kannattaminen
peruste myös MINÄn erehtymättömyydelle?
MINÄ (haa - käytän toki tuota sanaa, mutta
minähän en kuulukaan "piireihin"!) olen usein
pohtinut tuota itseen takertumista, omasta
pelastumisesta huolestumista, taivaspaikkojen
varmistamista. Onko taustalla raskas taival oman
syntitaakan selvittämisessä, ilmoitus
(yliluonnollinen, itselle), persoonaan kuuluva
luontainen itsekeskeisyys? Sen minä kyllä uskon,
että itsestään voi olla varma (ei se liene
ollenkaan vaikeaa), mutta miten voi olla niin
varma, että se ja se nimimerkki tuhatvuotisessa
valtakunnassa saa olla kukkapenkin madon asemassa?
silmiinpistävimpiä piirteitä on MINÄ-keskeisyys.
Voisipa vaikka käyttää ajan tunnussanaa:
EGOsentrisyys.
MINÄ pääsen taivaaseen, MINULLA on varmuus
pelastuksesta, MINÄ tulkitsen Raamattua oikein,
MINÄ käytän Raamattua oikein ottamalla sen
kirjaimellisesti, MINUA ei ymmärretä, MINUN
kimppuuni hyökätään pahojen voimien käskystä,
MINUN pelastumiseni on tärkeää, MINÄ olen
oikealla tiellä, koska en kysele, MINULLA on
auktoriteettia, koska käytän pyhien kirjoitusten
lainauksia, MINÄ saan tuomita, koska
olen "uudestisyntynyt", mutta MINUA ei saa
kritisoida, koska olen "uudestisyntynyt"...
Eikö joskus voisi leikkiä ajatusleikkiä, ettei
MINÄä olisi koskaan ollutkaan? Voisiko silloin
pohtia rennommin, ajatella avoimemmin? Joka
tapauksessa MINÄ katoaa joskus maisemista, ja on
muutenkin ollut vasta jonkun aikaa maailman
napana.
Missä on huoli maailman tilasta, levottomuus
syrjäytyneistä lähimmäisistä?
Pitihän Kristuksenkin elää ihmisen elämä
kaikessa raadollisuudessaan loppuun asti, ilman
erioikeuksia. Historiallisena henkilönä hän
tämän taipaleen taittoi - eri asia on se, mikä
uskonnollinen ja kristologinen merkitys tuolle
elämänvaellukselle annetaan.
Pähkäillään tuhatvuotisen valtakunnan
perustuslaista ja siitä, kuka siellä missäkin
asemassa on (MINÄ tietysti valittujen joukossa) -
äärimmäinen MINÄn vallanhimo ja EGOsentrisyys ei
luovuta edes kuolemanjälkeistä elämää "Herran
haltuun"!
Onko ns. uskoon tuleminen henkistä
pysähtymistä? Onko synti, jos lakkaa
kyselemästä, oppimasta uutta,
välittämästä "maallisista", yhteiskunnallisista
asioista (muistakin, kuin naispappeus)? Onko
uskonasioita ymmärtämättömän tai kritisoivan
lähimmäisen ääneen tuomitseminen eräs
pistelaskuri, jolla MINÄ saa bonusta
taivaspaikkojen ikkunanäkymiä jaettaessa? Onko
Raamatun sanainspiraato-opin kannattaminen
peruste myös MINÄn erehtymättömyydelle?
MINÄ (haa - käytän toki tuota sanaa, mutta
minähän en kuulukaan "piireihin"!) olen usein
pohtinut tuota itseen takertumista, omasta
pelastumisesta huolestumista, taivaspaikkojen
varmistamista. Onko taustalla raskas taival oman
syntitaakan selvittämisessä, ilmoitus
(yliluonnollinen, itselle), persoonaan kuuluva
luontainen itsekeskeisyys? Sen minä kyllä uskon,
että itsestään voi olla varma (ei se liene
ollenkaan vaikeaa), mutta miten voi olla niin
varma, että se ja se nimimerkki tuhatvuotisessa
valtakunnassa saa olla kukkapenkin madon asemassa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hyvää keväistä sunnuntaiaamua Hertta ystävä!
Se varmuus tulee ja on tullut itsellenikin
uudestisyntymisen kautta.
Jos itsekritisoin itseäni, niin oma minä-
keskeisyyteni on pienentynyt sitä enemmän, mitä
lähemmäksi olen Herraani päässyt.(samaa mieltä on
rakas vaimoni ja monet läheiset ystäväni)
Jumalan täyttyy kasvaa ja minun pienentyä, jos
suunta on kristillisessä mielessä oikea. Siitä
taasen seuraa se, että ihmiselle tulee entistä
enempi huoli myös lähimmäisistään.
En väitä olevani likikään herra täydellisyys, vaan
vajavainen vaeltaja, joka on Jumalan armoa vailla
joka päivä! Se miksi olen sydämmessäni saanut
varmuuden Jumalan suuruudesta ja todellisuudesta,
on tullut vain ja ainoastaan uudestisyntymisen
kautta! Ilman tätä usko Jumalaan on enempi tai
vähempi epävarmaa järkeilyä ja epäilyä ja nämä
molemmat vaiheet olen kokenut.
Ehkä olen vieläkin vahvan itsetunnon omaavana,
liian MINÄ-keskeinen, mutta paljon on parempaan
suuntaan menty ja mikäli Herran tulemus viipyy,
niin toivon/rukoilen eheytyväni lisää.
Ihmettelen miksi olen saanut helvettiin
tuomitsevan tiukkapipoisen fundamentalistin
maineen?(olen jokus pyytänyt tekstiä, jossa olen
tuominnut jonkun henkilökohtaisesti helvettiin,
niin ei ole kuulunut.)
Vierastan myöskin sanaa fundamentalisti, koska
sillä on myös poliittis-väkivaltaisia
ulottuvuuksia!
Juudas on kuitenkin kiltti ja aika epäpoliittinen
uskovainen mies, joka vilpittömästi rakastaa
isänmaataan ja kaikkia sen kansalaisia!
Moraalittomuus rappeuttaa vahvankin kansan
identtiteetin ja siihen lääkkeet löytyvät
mielestäni
Raamatusta ja puhtaasta uskosta!
Jos sopii, niin olisin mieluimmin HIHHULI!
Juudas on valoisa luonne, elää jo
sunnuntaissa. Meikä on vielä lauantaipäivän
rutiinien rääkissä.
"Hihhuli" onkin itsessään veikeä sana -
kuulostaa sitä paitsi kansainväliseltä (arabian
kieli tulee mieleen).
Vahva itsetunto myös uskonasioissa lienee eri
asia kuin itsekeskeisyys. Vahvan itsetunnon
omaava saattaa uskaltaa katsella asioita
objektiivisesti, tai olla yksin epäsuositun
mielipiteen takana. Vahva itsetunto ei pelkää
tunnustaa omia inhimillisiä virheitä, vahva
itsetunto hyväksyy myös "sisäisen kehityksen"
(eikä pidä hyveenä tätä: "Näin olen ajatellut jo
15 vuotta, saa kelvata tästäkin eteenpäin"). Kun
on vahva itsetunto, ei pelkää tunnustaa olleensa
väärässä (sitäpaitsi: "Koska olin väärässä, ja
tajuan sen, olen nyt fiksumpi kuin silloin!"),
eikä myöskään aliarvioi muita ihmisiä, vaikkei
heitä ymmärtäisikään.
Itsekeskeisyys taas voi olla "heikkoa"
minäkäsitystä. On kyllä tarve turvata itselle
yhtä ja toista, tarve tulla hyväksytyksi, mutta
ilman riskejä. Itsekeskeiset ihmiset saattavat
jopa luopua minuudestaan (ajattelutaidostaan ja
yhteiskunnallisesta vastuustaan) joko maallisen
menestyksen tai hengellisen "pelastuksen" takia.
Mielenkiintoista tämä kristinuskon korostama
yksilön tärkeys, joka näkyy kuolemanjälkeisen
elämän korostamisena (joskus muusta ei tunnuta
puhuvankaan). Joidenkin itämaisten uskontojen
täyttymyksenä pitämä "nirvana" on aivan kuin
toinen ääripää. Mikä helpotus, sielunvaellus
loppuu, ei tarvitse enää "olla"! Eikö ole outoa,
että ihmiset, joiden tuonpuoleisena päämääränä on
persoonan "katoaminen", ovat rauhallisempia,
väkivallattomampia ja vähemmän vallanhimon
riivaamia, kuin kristityt ja islaminuskoiset
(joiden käsitys henkilökohtaisesta
tuonpuoleisuudesta on yksilöllinen oleminen
paratiisissa, taivaassa, helvetissä jne.)?
Juudaksen mainitsema "moraalittomuus" on eräs
itsekeskeisyyden muoto. En tässä nyt tietenkään
tarkoita sitä, että värjätyt hiukset tai iloinen
ravintolailta olisivat
yksittäistapauksina "moraalittomia". "Moralistit"
kyttäävät näitä yksityiskohtia: kuka ei kuulu
kirkkoon? kuka vaihtaa tiheään
seurustelukumppania? kuka matkustaa junassa ilman
lippua? kuka on avoliitossa? kuka vetää
tupakkia...
"Moraalittomuutta" ei mielestäni pitäisi
sinnikkäästi liittää uskontoon (uskontoihin).
Moniarvoisessa yhteiskunnassa ja uskonnonvapauden
vallitessa täytyy päästä yleisinhimilliseen
arvioon "moraalista". Se ei voi enää olla
yksittäisten tekojen ja tapojen tuijottamista ja
Tooran toteuttamista.
"Moraali" on yksilön kohdalla sitä, että hän
tuntee vastuunsa ihmisenä sekä itsestä että
muista. "Oikea" moraali vaatii rehellisyyttä
itselle ja oman itsen objektiivista
suhteuttamista yhteisöön. Tällainenhan vaatii
hyvää itsetuntoa - liika itsekeskeisyys taas on
sille haitaksi. Itsekeskeinen ihminen voi olla
hyvin lahjakas noudattamaan prikulleen kaikkia
mahdollisia moraalisääntöjä (ainakin julkisesti),
mutta tarkoituksena loistamisen halu. Ei ole
tärkeää, tekeekö hyvää, kunhan tekee oikein
("moraalisääntöjen" mukaan)!
Todella huolestuttavaa on, että todella luulin
olevan sunnuntain.(he, heee, olikin vain
poikkeuksellisesti vapaa lauantai)
Mihinkähän muuten hävisi korjaava kirjoitukseni?
Siinä käsittelin myöskin juuri itsekeskeisyyden
ja vahvan itsetunnon välistä eroa ja sanaa
HIHHULI.
Koska voin täysin yhtyä kirjoitukseesi vahva
itsetunto<->itsekeskeisyys, niin toistan vain
mitä kirjoitin sanasta HIHHULI!
HIHHULI sanan määritys; (usko)
-se kuulostaa ilolta, joka on Raamatun yksi
olellisin sanoma.
-se kertoo kunnioituksesta Jumalan sanaa kohtaan,
jonka ihmiset ovat kirjoittaneet pyhänhengen
vaikutuksen alaisina.
-se kertoo, että kristitty ei ole penseä tai
kuollut, vaan palava uskossaan.
-se kertoo, että he kunnioittavat maallisia
säädöksiä ja lakia aina siihen asti, kunnes se ei
sodi heidän vakaamustaan vastaan.
-he eivät kumartele maailman vääriä tapoja ja
vääntele Jumalan sanaa korvasyyhyynsä.
-he aidosti iloitsevat, ylistävät ja riemuitsevat
uskostaan, vaikka heitä kuinka paheksuttaisiin ja
tuomittaisiin ajastansa jälkeen jääneiksi.
-he pystyvät myös rakastamaan ja rukoilemaan myös
niiden puolesta, jotka ovat heitä vastaan.
Vaikka kirjoituksesi ovatkin poikkeuksellista
herkkua, jota on nautinto lukea, niin "väännän
hieman" tässä!
>>>"Moraalittomuutta" ei mielestäni pitäisi
sinnikkäästi liittää uskontoon (uskontoihin).
Moniarvoisessa yhteiskunnassa ja uskonnonvapauden
vallitessa täytyy päästä yleisinhimilliseen
arvioon "moraalista". Se ei voi enää olla
yksittäisten tekojen ja tapojen tuijottamista ja
Tooran toteuttamista.
"Moraali" on yksilön kohdalla sitä, että hän
tuntee vastuunsa ihmisenä sekä itsestä että
muista. "Oikea" moraali vaatii rehellisyyttä
itselle ja oman itsen objektiivista
suhteuttamista yhteisöön. Tällainenhan vaatii
hyvää itsetuntoa - liika itsekeskeisyys taas on
sille haitaksi. <<<
Mielestäni juuri näihin tulkintoihin liittyy
Jumalan suunitelman yksi futurologinen näkemys.
En nimmitäin Raamatun ja käytännon historian ja
nykyisyyden valossa todellakaan jaksa uskoa
ihmisen sisäiseen sivistymiseen ilman Jumalaa!
Ehkäpä Jumala ihmisten omien rämpimisien ja
konkreettisten epäonnistumisien kautta kirkastaa
oman suuruutensa. Tunnustammeko me, ja missä
mittakaavassa, että me tarvitsemme todellakin
Jumalaa?
Lusifer ei ollut kuuliainen Jumalalle, vaan alkoi
kapinoimaan. Jumala siis haluaa kuuliaisia
iankaikkisuusolentoja ympärilleen.
Kaipaisin Hertan kaltaisia keskustelijoita tänne
lisää. Olen monesti ollut Hertan kanssa tiukasti
eri mieltä asioista, mutta koskaan en ole
kohdannut perustelematonta kritiikkiä tai "vyön
alle lyömistä" ja siksi arvostan häntä suuresti.
Muistit Hertta myös kalastusharrastukseni, joka
nyt hieman on joutumasssa uhanalaiseksi, koska
olen laajentamassa yritystäni kesällä.
Haluaisin kuitenkin meidän kaikkien täälä
keskustelevien nauttivan niistä
pienistä "kalahetkistä linunlaulun lomassa", mitä
meille täälä ajassa annetaan ja toivottavasti
kohtaamme samalla iankaikkisuuden rannalla jossa
toteamme,..."että kyllä kannatti kalastaa"...!
Juudas on keväisellä mielellä!
topman=juudas ja kalastaa saatanalta saalista.
myös jumalankuva tekee samaa samoin sanoin.
ihmeellisiä yhteensattumia.
jumala tyhmyyttänne armahtakoon!
yritin silloin kun tuo sexikeskustelu kävi
kuumimmillan kiljua että eikö olis paljon parempi
jos mentäis ja uhrattais energiaa ja vaikka
mentäis auttamaan katulapsia ja aidssairaita ja
muita apuatarvitsevia vaikkapa naapurin vanhaa
mummoa j n e, muttei kukaan edes kommentoinut.
ei edes jumalankuva, joka hillu vain
anaaliseksistä vuorokaudet ympäriinsä.
ihmetyttää kyllä tällainen tärkeysjärjestys.
minusta on synti jos ei auta heikompiosaisia
lähimmäisiään, jos jaksaisi ja pystyisi.
on myös synti jos ei osallistu yhteisten
asioitten hoitamiseen voimiensa ja kykyjensä
mukaan.
osallistuminen on vastuunottamista ja
välittämistä tulevaisuudesta ja kaikkien
elollisten hyvinvoinnista.
asioille on pyrittävä tekemään jotain, ainakin
täytyy äänestää, muuten ei ole oikeutta valittaa.
se joka osaa kirjoittaa, kuten melkein kaikki
meistäkin täällä,
meille on annettu lahja vaikuttaa mielipiteisiin
kirjoituksen avulla ja sitä meidän on käytettävä
kaikkien parhaaksi.
kynä on tehokkain ase mitä on keksitty ja sen
huomaatte kun seuraatte hirmuhallitsijoitten
tapaa kohdella kriittisiä kirjoittajia.
ei ne kauan eläny jos eivät pakoon ehtineet
diktatoorimaissa.
olkaa kiitollisia kirjoittamisen suuresta
lahjasta, se on vain harvoille annettu!
Kiitos ystävä hyvä.Kirjoituksesi oli täyttä asiaa.
Lue viestini "Kristillinen maailmankatsomus".
Mainitsit kristinuskon "loogisuudesta". Huomio
on terävä - loogisuuteen pyrittiinkin, kun
kristinusko puolusti itseään ja toi esille
periaatteitaan pakanallis-hellenistisessä
imperiumissa. Ns. kirkkoisät olivat melkein
järjestään pakanallisen filosofisen ym.
koulutuksen saaneita, vaikka tietenkin
kristinuskon omaksuneita. He olivat tottuneet
operoimaan sen ajan filosofisilla käsitteillä
(mm. uusplatonisuus antoi välineitä kristillisen
opin havainnollistamiseen sivistyneille
pakanoille). Näiden monipuolisesti
sivistyneiden, oppirakennelmia laatimaan
pystyvien kristillisen teologian uranuurtajien
jälkeen kirkko tuotti jatkuvasti terävää
ajattelua ja taitavaa filosofiaa, joka huipentui
keskiajan skolastiikassa.
Kuinka paljon kristinuskon "logiikasta" on
juuri tuota? Kuinka paljon se on kristinuskon
ylivoimaisuuden todistamista myös filosofisen
vahvistamisen keinoin? Mitä uskomista se
semmoinen on, että uskominen tehdään loogisesti
helpoksi? Eikö se silloin ole pian
vain "johtopäätöksiin tulemista" - usein
keinotekoisin rakentein.
Eräs noista kirkkoisistä, Tertullianus, muuten
sanoi: "Credo, quia absurdum." = "Uskon, koska se
on järjenvastaista." (!)
Jo Johanneksen evankeliumin kirjoittaja
askartelee tutkijoiden mielestä filosofisesti.
Siksi hän miellyttää lukijaa enemmän kuin
töksähtelevä Markus.
Mietiskelyni kristittyjen itsekeskeisyydestä
älköön pahoittako kenenkään mieltä.
Jotenkin vain tuntuu, että monelle heistäkin
elämä on rankkaa, on pelkoja ja ahdistusta.