Pitkäaikaisen kenttätutkimuksen sekä itsetutkiskelun jälkeen on pakko todeta:
Tervejärkistä ihmistä ei ole olemassakaan.
Jokaisessa on jotain poikkeavaa ja kummallista.
Onko kaikki kasvatuksen tulosta / geeneistä riippuvaa - vai onko ihminen luotu näin typeräksi?
Mielestäni uskovaiset ihmiset (joihin itsenikin sisällän) ovat usein jollain tapaa mielenvikaisia = Useinhan kärsivät ihmiset löytävät lohdutusta kirkosta.
Tervejärkistä ihmistä ei ole olemassakaan.
Jokaisessa on jotain poikkeavaa ja kummallista.
Onko kaikki kasvatuksen tulosta / geeneistä riippuvaa - vai onko ihminen luotu näin typeräksi?
Mielestäni uskovaiset ihmiset (joihin itsenikin sisällän) ovat usein jollain tapaa mielenvikaisia = Useinhan kärsivät ihmiset löytävät lohdutusta kirkosta.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Näin sanotaan Raamatussa. Ymmärrän tuossa sanonnassa olevan hienoista ironiaa. Meidän on syytäkin tuntea tilamme. Jos emme tunne itseämme "sairaaksi", emme ota uskontoa vakavasti emmekä tunne parannuksen tarvetta. Itseensä tyytyväinen henkilö luulee pärjäävänsä omillaan.
Emme voi vain omin keinoin itseämme pelastaa. Parannuksen voimme tehdä, mutta syntiemme sovitukseen tarvitaan Kristus.
On totta, että uskonnon piiriin hakeutuu paljon psyykkisesti poikkeavia ihmisiä. Silloin ja muulloinkin on erityisen tarpeellista välttää kaikenlaista mieltä lisää hämmentävää tunnelmointia ja rakentaa totuuden tuntemiselle.
Tapani, sinä vaikutat aika tasapainoiselta yksilöltä, jolla on silti kaikki elämän realiteetit vielä esillä. Minkä alan ihmisiä sinä olet? mitä olet tehnyt ennen eläkeikää?
Jep. Särjetty sydän -ja murtunut mieli.
Siinä avain pelastukseen?
Kun tarpeeksi alkaa viiraa päästä niin taivaan ovikin aukeaa jo ravolleen.
(kehitysvammaiset, mielisairaat ym. aivovammaiset ja tähän katekoriaan kuuluvat) Sillä lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Kyseiset tapaukset siirtynevät suoraan taivaallisen oikeusistuimen tuomittaviksi.
Mormonikirkossakaan ei kasteta "epäilyttäviä" tapauksia (ainakaan niin helposti(enää)).
Valitettavasti, minun mielestäni. Tämä kirkon opetuksissa korostuva parhaansa tekeminen, yrittäminen, itsensä täydelliseksi tekeminen.
On kostautunut muutamien kohdalla.
Tunnen ikäväkseni muutaman, mukavan ahkeran miehen
Jotka ovat aina tehneet viimeistä piirtoa myöten kaikki "tehtävänsä" kirkossa, kaikki mitä on pyydetty.
Ja ovat näin edenneet "urallaan" korkealle pallille, -ja sitten sairastuneet mieleltään...
Ovat tätä nykyä varsin säälittävän näköistä katsottavaa.
Mutta jos sitten pääsee "taivaaseen" ehkä se kannattaa.
Tietysti ihminen voi sairastua milloin tahansa.
Mutta itsensä ylittäminen, ihmiselle joka pyrkii tekemään kaiken pilkun tarkasti -voi olla vaarallista.
Huolimattakaan että *meitä ei pyydetä juoksemaan nopeammin kuin kykenemme*
99% pappeuden haltijoista, ei Uskalla sanoa ei, tarjotulle tehtävälle.
Tuleehan tehtävä suoraan Jumalalta...
Itse kyllä tiedustelen tarkkaan kyseiseltä henkilöltä ensin, että tuleekohan tämä innoitus nyt varmasti Jumalalta vai onko tämä Piispa **** ******** mutupohjalta :)
Mistähän johtuu, että vaikka olen ollut 44 vuotta kirkon aktiivinen jäsen ja ottanut kaikki tehtävät vastaan, niin en ole tuntenut minkäänlaista mielenhäiriötä tehtävieni vuoksi, vaan pelkästään iloa Herran työstä.
Mistähän johtuu, etten tunne pitkästä jäsenyydestäni huolimatta ainoatakaan uskollista jäsentä, joka olisi sairastunut mieleltään, mutta sinä tunnet muutamia? Miten heidät on diagnostoitu - mututuntumalla vai lääkärien toimesta?
No jaa Tapani, oletan että kuulut Helsingin vaarnaan? Toinen esimerkkitapaukseni oli mm.jonkin aikaa pienehkön kaupungin seurakunnanjohtajana etelä-savossa.
Kunnes sitten kutsuttiin Hensinkiin ja korkeimpaan neuvostoon. Kielimiehenä lienee toiminut myös käännöstoimiston palveluksessa.
No duuni näissä viroissa jäi lyhytaikaiseksi koska "hihna alkoi luistaa"
Ja tapausX muutti takaisin tuonne pienelle paikkakunnalle. Hän oli juuri tuollainen tyypillinen perfektionisti.
Diaknoosin tekemisessä ei tosiaankaan tarvinnut lääkäriä. Tosin nerouden ja hulluuden rajahan on hiuksen hieno.
Itse asetan perheen, harrastukset, työn -ja kirkon, juuri tähän järjestykseen.
Maailmahan on täynnä "riippuvaisia" ihmisiä, kaikki ovat jostain riippuvaisia.
Vanha alkoholisti joka kääntyy uskoon, siinä vain riippuvuuden kohde muuttuu...
"Losing all hope is freedom"
Eihän kirkon jäsenyys takaa sitä, ettei ihminen voisi palaa loppuun. Syytätkö omaa kirkkoasi siitä, että kaikki sen jäsenet eivät kestä tätä stressaavaa elämää?
Näinhän en tietenkään tee. Yleistämisen kauheasta synnistä minä käteni pesen!
Kuten jo sanoin, tunnen vain kaksi tapausta mormonikirkosta. Sehän ei ole kuin promille luokkaa Suomen aktiivi jäsenistöstä?
Itseasiassa muista uskontokunnista tiedän useampiakin.
Ja todellakin, se voi sattua kenelle tahansa.
Kukapa meistä olisi "Terve"
Mutta jos esitän kysymyksen sinulle niinpäin, että kumpi sinun mielestäsi olisi se parempi vaihtoehto:
Väsynyt ihminen joka kamppailee perheen, työn, kirkon tehtävien parissa...Ja kokee kirkon tehtävät erityisen stressaaviksi, koska ainahan kaiken voi tehdä tehokkaammin ja paremmin. Tätähän meiltä odotetaan.
Siis.
A. Henkilö painaa loppuun asti ja sairastuu mieleltään. Syö loppu elämänsä psyykenlääkkeitä, menettää päivätyönsä -ja hyvässä lykyssä akka ja perhe jättää.Joutuu muutaman vuoden kuluttua laitokseen ja kulkee siellä kroonikkovaipoissa ja saarnaa tulenpalavakatseisena kohtalontovereilleen.
B. Henkilö sanoutuu irti kirkosta ja muuttaa Tuuppovaaraan lammaspaimeneksi ja elämäntapaintiaaniksi ja elää hyvän ja pitkän stressittömän elämän.
C. Vetää itsensä jojoon.
Villi arvaukseni on että vastaat A. koska hän "jaksoi loppuun asti" oli uskollinen ja nyt sairastumisen myötä hänen pelastumisensa ja korotuksensa on lähempänä. koska hän on nyt, sanoisinko syyntakeeton.
Kertoo pappeusjohtajalle, ettei työ- ym. kiireiden vuoksi ehdi/jaksa hoitaa kirkon tehtävää. Pysyy edelleen aktiivisena kirkossa. Saa ehkä vähemmän aikaa vaativan tehtävän. Voi myös pyytää avukseen muita ja delegoida vastuutaan.
Mahdatko tietää, että tehtävät kirkossa jaetaan siten, että jokaisella jäsenellä olisi ainakin yksi ja ihannetapauksessa vain yksi tehtävä. Meitä on pyydetty toimimaan siten, ettei ketään rasiteta liikaa. Seurakuntien toiminnot on sopeutettu jäsenten määrään.
Useimmiten johtotehtävissä on yksi johtaja ja hänellä kaksi neuvonantajaa, joten tehtävien jako on täysin mahdollista kunkin tilanteen mukaan.
On totta että monet ihmiset ovat jo luonteeltaan sellaisia että he haluavat tehdä kaiken mahdollisimman tunnollisesti ja tarkkaan. Heillä on varmasti stressiä jo työstään ja kirkon tehtävät voivat sitä vielä paljon lisätä.
Sellaisten ihmisten olisi vain hyvä huomata mikä pieni (tai oikeastaan aika iso) ero on täydellisyydellä ja parhaansa tekemisellä. Keneltäkään kirkossa ei edellytetä täydellisyyttä, ainoastaan Jeesus on siihen pystynyt. Täydellisyyteen pyrkiminen pitäisi käsittää parhaansa tekemiseksi, omien rajoitustensa ja kykyjensä mukaan sovitetuksi toiminnaksi jossa pyritään siihen että olisi sopusoinnussa itsensä ja Jumalan kanssa.
Minusta "täydellisyyteen pyrkiminen" on aina kuulostanut jotenkin kamalalta, sellaiselta että kaikilta vaadittaisiin enemmän kuin pystyy antamaan. Ja moni asian varmaan näin käsittääkin. Tai saattaa jopa teoriassa ymmärtää mitä se tarkoittaa, mutta sitten kuitenkin koko ajan tuntee että ei tee tarpeeksi.
Myönnän että on aika pieni alue siinä, teetkö työtä liian vähän, sopivasti vai liikaa. Jokainen kuitenkin voi ainoastaan itse määritellä sen koska on yksinkertaisesti laiska ja koska on antanut kaikkensa. Mutta jos mielenterveys alkaa rakoilemaan, niin silloin on selvästi jo pitkään tehnyt paljon yli oman osansa.
Hyvä kirja mikä valaisi ainakin minun mieltäni on "Uskommeko Kristusta", kirjoittajaa en valitettavasti tähän hätään muista. Siinä kirjoittaja mielestäni puhuu hienosti myös siitä milloin voi sanoa tehneensä parhaansa.
Kirjoittaja on Stephen E. Robinson. Häneltä on käännetty myös toinen kirja "Seuraammeko Kristusta". Tuo "Uskommeko Kristusta" -kirja korostaa juuri sitä, että meidän tulee uskoa häntä eikä vain häneen. Tuo Kristusta uskominen tarkoittaa sitä, että luotamme hänen apuunsa ja hänen sovitukseensa siten, että emme aja itseämme piippuun. Tekijä käyttää esimerkkinä vaimoaan, joka koetti olla täydellinen ja oli palaa loppuun. Kirja on tarkoitettu lähinnä jäsenille. Siinä on hyvää ja tervettä uskontopsykologiaa.
Robinson opettaa uskontoa Brigham Youngin yliopistossa, missä hän toimii myös muinaisten pyhien kirjoitusten osaston johdossa.
Aamen.
Näinhän se juuri pitäisi olla.
Kuitenkin hyvää tarkoittava piispakunta alkaa jossain vaiheessa tarjoamaan " jotain pientä" näin aluksi ja kohta ollaan taas kierteessä.
Niin ja kuitenkin, tällainen "heikko ihminen" saa jossain määrin " luuuuseri" leiman otsaansa. ja mummut kuiskii takapenkillä ja kampanisua lonksuvilla tekohampaillaan kalutessa siitä kuinka kauheaa on kun jotkin eivät pidä liittojaan -ja suorita omaa osaansa:)
Hyviä kirjoja nuo, kuten myös Talmagen ja Nibleyn ynnämuiden tuotanto.
Kirjahyllyssä on osapuilleen kymmenenmetriä uskontoa tavalla tai toisella sivuavaa kirjallisuutta.
Siitä noin metri on mormonismiin liittyvää.
Jos aikaa olisi enemmän kuin 24/vrk käytettävissä, pyörittelisin näitä henkimaailman hommia ajatuksissa enemmänkin.
Omaan valitettavasti suht hektisen päänupin -ja Tapanikin on selvästi mies joka haluaa viimeisen sanan. Niin ja vanhempia ihmisiä tulee kunnioittaa:) joten tätä aihetta en viitsi enää puida.
Rölli-peikon filosofialla pääsee pitkälle.
mutta jos kirjahyllyssäsi on vaikkapa 2m uskonnollista kirjallisuutta, niin aika hyvin!
Eikö uskonnon pitäisi antaa ihmiselle voimavaroja, eikä riistää niitä häneltä? Jotain on pahasti vialla jos uskonto uuvuttaa ihmisiä ja riistää heiltä kaiken elämänhalun ja ilon!
Juuri sitä olen saanut uskonnostani! Tarkoituksellisen elämän tuntu tulee palvelusta.