Niin että kuinka teillä muilla lihavilla, onko tilanne (lihavuuden) taustalla syömishäiriö (bulimia, bed yms.) vai onko lihavuuden taustalla mukavuuden halu, mässäily, liikunnan puute? Siis toisin sanoen kuinka monella taustalla on ns. psyykkinen sairaus (syömishäiriökin on). Jos syy on muu kuin edellä mainittu, niin mikä? Kiitos vastauksista!
Syömishäiriö taustalla vai "huvikseen" lihava?
sairaan lihava
18504
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Itsepetos lienee suuri syy lihavuuteen. Eihän moni ylipainoista itseään kestäisi jos omaisi realistisen kuvan itsestään.
Hmm... onko anorektikon vääristynyt kehonkuva "itsepetosta"? Anorektikollahan kyseessä on sairaus, se ei ole hänen syynsä, se on hyväksyttävämpää. Onko kyse samasta vai eri asiasta kuin lihavalla, joka ei näe (halua nähdä?) lihavuuttaan, ja yrittää kontrolloida tunteitaan syömällä, kun taas anorektikko tekee samaa rajoittamalla syömistään?
En väitä, että kaikki lihavat olisi verrattavissa anorektikkoihin, tai että kukaan olisi. Mietin vaan... voiko kyseessä olla samankaltainen asia, vai ihan eri juttu...?
Niin, oliko SINULLA syömishäiriö vai ei?
Kysymys kuului: "Niin että kuinka teillä muilla lihavilla--" Opettele lukemaan äläkä vastaa kysymyksiin joita ei ole osoitettu sinulle.
Esim tuo bed (binge eating disorder= ahmimishäiriö) on aivan yhtälailla syömishäiriö=psyykkinen ongelma kuin anoreksia tai bulimiakin. Kyse siis sairaudesta. Missä sitten menee raja sairauden ja muunlaisen ahmimisen välillä? Rohkenisin epäillä, että ainakin sellaisen ihmisen kohdalla joka on sairastanut ensin anoreksiaa tai bulimiaa ja joka sitten siirtyy bed:iin on aikamoisen varmasti psyykkisen sairauden vuoksi lihava. Kai rajanveto on aika hankalaa ainakin ulkopuolisesta, mutta ehkä siitä itsellään on jotain haisua..
Tavallaanhan se on itsepetosta, mutta sairaudestahan se anoreksia johtuu ja samoin bed ym.
En kuitenkaan usko, että kovinkaan monella kyse on sairaudesta, vaan ihan normaalista itsepetoksesta, jota jokainen ihminen harrastaa jossain määrin.
Miksi en vastaisi kysymyksiin, jotka eivät ole osoitettu minulle. Vastaan myös naisille esitettyihin kysymyksiin jos minulla on niihin joku mielipide. Ei eri näkökulmista koskaan ole haittaa.
Miksi vastaisit, kun annat itsestäsi typerän vaikutelman. Mielipiteet ovat kuin p--reikiä: jokaisella on sellainen eikä ketään kiinnosta toisen oma.
Onko sinulla kovia kuukautiskipuja?
Äläpäs nyt. Kyllä toisen oma p-reikä voi hyvinkin kiinnostaa b-rapun miehiä.
Riippuu paljon siitä millainen mielipide on kyseessä. Tämä sinun kommenttisi on ainakin täysin turha.
Määrittelykysymys, milloin on kyse vain epänormaalista tunnepitoisesta suhteesta ruokaan ja omaan kehoon, ja milloin "syömishäiriöstä". Ei minulla koskaan mitään diagnoosia ollut, en ollut "sairas", mutta nyt jälkikäteen ajateltuna 120-kiloisena suklaakakku oli se mikä piti minut emotionaalisesti kasassa, ja se oli sairasta. Ahmin, ahmin ja ahmin. Elin ruoka-annoksesta toiseen, ja siedin kaiken sillä välillä (stressin, ahdistuksen, tylsyyden, epävarmuuden tms.) tietäen, että se iso ruoka- tai herkkuannos joka edessä odottaa aiheuttaa hetkellisen euforian. Olin kuin juoppo paitsi että syöppö.
Nyt painan yli 40kg vähemmän. En voi yksiselitteisesti kertoa miksi olin (ja olen vähän edelleenkin) lihava (tai siis söin liikaa ja väärin, mutta MIKSI?), enkä sitäkään miksi lopulta onnistuin laihtumaan ja kehittämään huomattavasti normaalimman suhteen ruokaan. Siihen kun olisikin yksiselitteinen ratkaisu ja vastaus...
Luulen, että aluksi lihomiseni syynä oli inho liikuntaa kohtaan ja makeanhimo. En varmaan ole ainoa ylipainoinen, jolla on mennyt vuosikausia voittaa koululiikunnasta opittu ajatus, että kaikki liikunta on kamalaa, sitä harrastetaan vain pakosta ja siitä tulee vain paha mieli.
Parikymppisenä laihdutin ensimmäisen kerran, Painonvartijoissa, parikymmentä kiloa neljässä kuukaudessa, ja sen jälkeen minulle tuli jonkinlainen syömishäiriö, jota ei koskaan diagnosoitu. Minulla oli epämääräinen tunne, että minulta puuttuu jotakin, ja yritin täyttää sitä puutetta ruoalla, vaikka tiesin että se ei auta.
Tuo asia pitäisi ymmärtää koululiikunnassa, että parempiin tuloksiin päästään motivoimalla kuin pakottamalla. Toisaalta jos perusteet halutaan pyrkiä edes jotenkin läpikäymään niin kyllähän se pakottaminen jossain vaiheessa astuu kuvioihin niinkuin muissakin aineissa.
Minulla on nuoruuden anorektikko ajan jälkeen painoa tullut niin että olen yhä lihava ja sairastan bediä, olen toki laihduttanut jo kaksikymmentä kiloa ja tarkoitukseni on saada vielä noin 15 kg pois. Huomaan selvästi miten kivinen laihduttamisen tie on koska bed vie välillä kuin pässiä narussa päivän kaksi kunnes saan itseni jotenkin ruotuun taas.
Olen lihava ja syömishäiriöinen eli minussa ne kulkevat selvästi käsi kädessä. Keski-ikäinen nainen.
Lukioon mennessä painoin 58kg, mutta liikuntaharrastus jäi tosi vähälle joten kiloja tuli melkeen 20 lisää. kirjotusten jälkeen maaliskuun lopulla otin itseäni niskasta kiinni ja oon saanut reilu 7kg tippumaan. aikaahan tässä on mennyt jo 4kk, mutta eipä tässä kiirekään ole. ensi maaliskuuhun mennessä on tavoite olla taas noin 58-60kg nurkilla.
Tätä kysymystä olen omalta kohdaltani paljonkin pyöritellyt. Mikä on ollut masennuksen/ masennuslääkkeiden osuus painon nousussa (nyt 93 kg/ 167 cm) ? Olisinko lihonut muutenkin ? Viime talvena lihoin nopeassa tahdissa 8 kg, olin erittäin stressaantunut ja yritin korjailla oloa makeaa syömällä. Makeanhimo loppui, kun sain tehtyä suuren elämääni koskevan päätöksen, mutta paino ei laske. Olen alkanut epäillä, että stressi saa kropan pitämään kiloista extrakovaa kiinni. Viikon kesälomalla laihduin 2,5 kg, vaikka joka päivä oli munkkia, viineriä, siideriä, ... Mutta ei sitä stressiä, joka täällä kotona heti iskee päälle. Toivottavasti syksyllä, kun elämäntilanne muuttuu, alkaa painokin laskea. Nyt ylipainosta on tullut yksi stressitekijä lisää. 8 kg sitten kuljin vielä pää pystyssä, nyt en kauppareissullakaan pysty ajajttelemaan muuta kuin, että 'olen läski, olen läski, kaikki kattoo, kaikki kattoo, ...'. Varsinaisesta syömishäiriöstä en kuitenkaan katso koskaan kärsineeni. Kuitenkin mielestäni lihomiseni syy on varmaankin ollut korvien välissä.
vaikka joka päivä oli munkkia, viineriä, siideriä, ... ja sitten ihmettelet että mistä johtuu kun olet lihonut onko lääkkeet syypää? hienoa!
Mie haluan elää vapaasti, ja se koskee myös syömistä. Terveydentilaa toki vähän tarkkailen. En ole tässä puolustelemassa omia oikeuksiani, eivät ne sitä kaipaa. :)
kylla olen postauksen aloittajan kanssa samoilla linjoilla, tai etta ainakin omalla kohdallani kyse on seka fyysisesta etta psyykkisesta lihavuudesta. Olen aina reagoinut stressiin ja muihin ongelmiin ruoan, syomisen ja oman kehon kontrolloinnin keinoin. Nuorempana jonkin sortin anoreksia/ortoreksia, joka nyttemmin vaihtunut bediin. Kun viela anoreksia aikana olin jonkin sortin maaninen eli puhkuin energiaa, vaikka sita en syonytkaan, olen muuttuneen kroppani myota nykyaan taysin lamaantunut. Koska olen jatkuvasti entista vasyneempi ja voimattomapi, jaksan innostua liikunnasta ja muutenkin terveellisesta elamasta yha vahemman..:(..ole vain niin yksin ja voimaton loytamaan sita kultaista keskitieta, joka pitaisi kroppani etta mieleni normaaleissa rajoissa