Syömishäiriö taustalla vai "huvikseen" lihava?

Itsepetos lienee suuri syy lihavuuteen. Eihän moni ylipainoista itseään kestäisi jos omaisi realistisen kuvan itsestään.

Määrittelykysymys, milloin on kyse vain epänormaalista tunnepitoisesta suhteesta ruokaan ja omaan kehoon, ja milloin "syömishäiriöstä". Ei minulla koskaan mitään diagnoosia ollut, en ollut "sairas", mutta nyt jälkikäteen ajateltuna 120-kiloisena suklaakakku oli se mikä piti minut emotionaalisesti kasassa, ja se oli sairasta. Ahmin, ahmin ja ahmin. Elin ruoka-annoksesta toiseen, ja siedin kaiken sillä välillä (stressin, ahdistuksen, tylsyyden, epävarmuuden tms.) tietäen, että se iso ruoka- tai herkkuannos joka edessä odottaa aiheuttaa hetkellisen euforian. Olin kuin juoppo paitsi että syöppö.

Nyt painan yli 40kg vähemmän. En voi yksiselitteisesti kertoa miksi olin (ja olen vähän edelleenkin) lihava (tai siis söin liikaa ja väärin, mutta MIKSI?), enkä sitäkään miksi lopulta onnistuin laihtumaan ja kehittämään huomattavasti normaalimman suhteen ruokaan. Siihen kun olisikin yksiselitteinen ratkaisu ja vastaus...

Luulen, että aluksi lihomiseni syynä oli inho liikuntaa kohtaan ja makeanhimo. En varmaan ole ainoa ylipainoinen, jolla on mennyt vuosikausia voittaa koululiikunnasta opittu ajatus, että kaikki liikunta on kamalaa, sitä harrastetaan vain pakosta ja siitä tulee vain paha mieli.

Parikymppisenä laihdutin ensimmäisen kerran, Painonvartijoissa, parikymmentä kiloa neljässä kuukaudessa, ja sen jälkeen minulle tuli jonkinlainen syömishäiriö, jota ei koskaan diagnosoitu. Minulla oli epämääräinen tunne, että minulta puuttuu jotakin, ja yritin täyttää sitä puutetta ruoalla, vaikka tiesin että se ei auta.

Minulla on nuoruuden anorektikko ajan jälkeen painoa tullut niin että olen yhä lihava ja sairastan bediä, olen toki laihduttanut jo kaksikymmentä kiloa ja tarkoitukseni on saada vielä noin 15 kg pois. Huomaan selvästi miten kivinen laihduttamisen tie on koska bed vie välillä kuin pässiä narussa päivän kaksi kunnes saan itseni jotenkin ruotuun taas.
Olen lihava ja syömishäiriöinen eli minussa ne kulkevat selvästi käsi kädessä. Keski-ikäinen nainen.

Lukioon mennessä painoin 58kg, mutta liikuntaharrastus jäi tosi vähälle joten kiloja tuli melkeen 20 lisää. kirjotusten jälkeen maaliskuun lopulla otin itseäni niskasta kiinni ja oon saanut reilu 7kg tippumaan. aikaahan tässä on mennyt jo 4kk, mutta eipä tässä kiirekään ole. ensi maaliskuuhun mennessä on tavoite olla taas noin 58-60kg nurkilla.

Tätä kysymystä olen omalta kohdaltani paljonkin pyöritellyt. Mikä on ollut masennuksen/ masennuslääkkeiden osuus painon nousussa (nyt 93 kg/ 167 cm) ? Olisinko lihonut muutenkin ? Viime talvena lihoin nopeassa tahdissa 8 kg, olin erittäin stressaantunut ja yritin korjailla oloa makeaa syömällä. Makeanhimo loppui, kun sain tehtyä suuren elämääni koskevan päätöksen, mutta paino ei laske. Olen alkanut epäillä, että stressi saa kropan pitämään kiloista extrakovaa kiinni. Viikon kesälomalla laihduin 2,5 kg, vaikka joka päivä oli munkkia, viineriä, siideriä, ... Mutta ei sitä stressiä, joka täällä kotona heti iskee päälle. Toivottavasti syksyllä, kun elämäntilanne muuttuu, alkaa painokin laskea. Nyt ylipainosta on tullut yksi stressitekijä lisää. 8 kg sitten kuljin vielä pää pystyssä, nyt en kauppareissullakaan pysty ajajttelemaan muuta kuin, että 'olen läski, olen läski, kaikki kattoo, kaikki kattoo, ...'. Varsinaisesta syömishäiriöstä en kuitenkaan katso koskaan kärsineeni. Kuitenkin mielestäni lihomiseni syy on varmaankin ollut korvien välissä.

Mie haluan elää vapaasti, ja se koskee myös syömistä. Terveydentilaa toki vähän tarkkailen. En ole tässä puolustelemassa omia oikeuksiani, eivät ne sitä kaipaa. :)

kylla olen postauksen aloittajan kanssa samoilla linjoilla, tai etta ainakin omalla kohdallani kyse on seka fyysisesta etta psyykkisesta lihavuudesta. Olen aina reagoinut stressiin ja muihin ongelmiin ruoan, syomisen ja oman kehon kontrolloinnin keinoin. Nuorempana jonkin sortin anoreksia/ortoreksia, joka nyttemmin vaihtunut bediin. Kun viela anoreksia aikana olin jonkin sortin maaninen eli puhkuin energiaa, vaikka sita en syonytkaan, olen muuttuneen kroppani myota nykyaan taysin lamaantunut. Koska olen jatkuvasti entista vasyneempi ja voimattomapi, jaksan innostua liikunnasta ja muutenkin terveellisesta elamasta yha vahemman..:(..ole vain niin yksin ja voimaton loytamaan sita kultaista keskitieta, joka pitaisi kroppani etta mieleni normaaleissa rajoissa