Sain tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö diagnoosin kuutisen vuotta sitten keski-vaikean masennustilan lisäksi. Rajatila vielä tarkemmin sanottuna. Traumoja lapsuudessa, äidillä psyykkistä sairastelua jne. Nyt kun olen viimeisen puolen vuoden aikana pohtinut tätä sairautta ihan yksin, sillä lääkärikontaktit ovat olleet harvoja ja psykiatrian poliltakin minut kirjoitettiin ulos tänä syksynä niin pidän itseäni välillä ihan kuolemaantuomittuna ja hirviönä.
Tänään kirjastossa luin persoonallisuushäiröistä ja siinä kirjoitettiin myös epävakaasta persoonasta, että kuinka hän terapeuttia halveksii välillä ja välillä palvoo, on hankala ja kaikkea todella jotenkin vihaisen oloisesti kirjoitettiin epävakaista persoonista. Ihan kuin he kaikki olisivat jatkuvasti räjähteleviä täysin impulsiivisia ihmishirviöitä, jotka eivät pysty noudattamaan sääntöjä ja ohjeita. Ensinnäkin, itse olen aina käynyt terapiassa ja lääkärissä sovittuina aikoina. Ainoastaan viimeisen kolmen vuoden aikana on kaksi psykoterapiayritystä jääneet kesken, mutta psyk.polin hoitajan ja lääkärin luona olen aina käynyt enkä ole siellä raivonnut tai heitellyt tavaroita tms. Kävin myös 2,5 vuotta kestävän musiikkiterapian aikoinaan ja sielläkin kävin säännöllisesti.
Olen vain lukenut näitä artikkeleita paljon netistä jossa kerrotaan epävakaista persoonista ja varsinkin keskustelut jossa itse epävakaat kertovat elämästään saavat oloni masentuneeksi. Olenko toivoton tapaus, onko minun elämäni todella niin vaikeaa kuin näillä muilla ja miten epävakaista kirjoitetaan? Enkö parane ilman pitkää terapiaa? Ainoa helpotus on ollut se että häiriö lievenee kymmenen vuoden kuluessa diagnoosin laittamisesta tai ainakin 40-vuodesta eteenpäin.
Tällä hetkellä minulla ei ole minkäänlaista hoitoa. Psyk.polilta minut kirjoitettiin ulos koska en hyödy heidän hoidostaan heidän mielestään. Kesä oli minulle hankala. Uhkailin itsemurhalla silloiselle poikaystävälle, talven ja kevään olin jatkuvasti ärtynyt, ja osittain rauhoittavasta vieroittautumisen takia. Tiedän että käyttäydyn välillä epävakaasti mutta ei se tee minusta hirviötä, vain ongelmaisen ja ahdistuneen. En halua muille pahaa. Olen nyt vaihtamassa paikkakuntaa ja toivon saavani hoitoa vaikka olo on välillä niin toivoton että pelkään että syrjäydyn täysin eikä minua haluta auttaa. Päiväsairaalaan minun oli tarkoitus mennä tänä syksynä mutta sekin idea lytättiin kun olivat psyk.polilla lopettaa hoitoni.
Tiedostan etten ole pahin epävakaa, sillä vaikka tuntuu monesti etten hallitse elämääni olen silti pystynyt säilyttämään luottotietoni ja läheiset ihmissuhteet, vaikka niitä vähän onkin, en syö holtittomasti, pelaa uhkapelejä tms. Silti välillä häpeän kaikkea mitä olen tehnyt. En välillä edes halua ajatella menneisyyttäni koska pidän itseäni niin typeränä ja hävettävänä. Hyvin paljon tähän on vaikuttanut isäni joka ei ole koskaan hyväksynyt minua, ja arvostellut ja vaatinut liikaa, ja joka on käyttänyt alkoholia paljon.
Epävakaa persoonallisuus-hirviökö?
52
6382
Vastaukset
- kohtalokaveri.
Kuulostaa tutulta. Sain itse diagnoosin "epävakaan persoonallisuuden piirteitä", (toisinsanoen tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus) noin vuosi sitten ja minulla on hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla. Minulla on myös traumaattinen menneisyys, koin paljon koulukiusaamista ja kärsin isäni äkkipikaisesta käytöksestä. Sain kuulla olevani huono tai jotenkin vajaa. Tunteiden näyttäminen perheessäni oli jotenkin tabu. Jos itkin, sain isän huudet niskaani että olen "nössö" jne. En pystynyt käsittelemään tunteitani muuten kuin yksin.
Olen nyt vakavissani harkinnut, että menisin yksityiseen terapiaan josta saisin parhaan avun ongelmiini. Minä olen kuitenkin muuten maltillinen elämässäni, juon kohtuudella, en tupakoi enkä käytä huumeita... omistan puhtaan rikosrekisterin. Kuitenkin tunteiden heittelyni ovat ongelmaksi, pienestäkin vastoinkäymisestä pahoitan mieleni ja jää pitkäksi aikaa mieleeni. Olen usein myös ahdistunut ihmisseurassa ja haluan vain nopeasti jonnekin muualle. En osaa luottaa toisiin.
Menneisyydessäni on myös paljon sellaista, mitä kadun. Olen esimerkiksi lyönyt miestäni (enimmäkseen jalkaan tai käteen), huutanut, raivonnut ja heitellyt esineitä rikki. Sen jälkeen suuret syyllisyysentuskat ja itsensä häpeäminen. Halveksin itseäni enkä pidä siitä ihmisestä, joka katsoo peilistä takaisin. Syön tällä hetkellä Sertralinia, jolla on onneksi suuri apu mielialanheittelyihin.
Yksityinen terapia on kallista, mutta se antaa paljon. Kannattaa ottaa yhteyttä yksilöterapeutteihin ja neuvotella, kuka sopisi parhaiten juuri sinulle. Plussaa tietenkin on se, että sinusta löytyy suuri halu parantua. Uskon, että puhelimen päässä päästään yhteisymmärrykseen. Haluan vain sanoa, että paljon jaksamista sinulle, ymmärrän kuinka raskasta on pitää sitä suurta tuskaa sisällä joka johtuu käsittelemättömistä asioista. Et ole ihmishirviö, olet vain sairas. Sairas kuin kuka tahansa ihminen. - alexandi
minulla on myös epävakaa persoonallisuushäiriö, syynä lapsuuden traumaattiset kokemukset.
olen kokenut samoja tunteita: häpeää ja syyllisyyttä.
nyt kun tila on todettu huomaan myös, että epävakaasta ja yleensäkin b-ryhmän persoonallisuushäiriöstä kirjoitetaan aika tylysti.
samoin psykologi ärtyy minuun välillä ja koen sen epäoikeudenmukaisena: eihän masentuneisiinkaan tai skitsofrenikoihin suhtauduta ärtyneesti.
en halua pahaa kenellekään ja toivoisin tasaista ja tervettä tunne-elämää, siksi käyn terapiassa.
tiedän, että olen provosoiva ja hankala ja että tunnetilat vaihtuvat, mutta sellainen olen, koska en muuta osaa.- epävakaahirviökö.
Olen lukenut että terapiassa pitäisi olla hyvin ymmärtäväinen ja tukeva epävakaata potilasta kohtaan. Itse ainakin otan pahasti jos minulle puhutaan syyllistäen tai ärtyen. Se ei ole oikea tapa hoitaa potilasta. Voi olla että terapeuteillekin on vaikeaa kestää "epävakaan" oireita. Mutta heille maksetaan hoitamisesta palkkaa joten heidän pitää hoitaa itseään ja tarvittaessa pyytää vaikka ammattiohjausta tms. että jaksaa kohdella potilasta oikein ja hyvin.
Jossain artikkelissa luki että epävakaa p.häiriötä ei ymmärretä tarpeeksi hoitosektorilla, eikä tajuta että tätä sairastava ei voi tunteilleen ja käyttäymiselleen välttämättä mitään. Oireet ja käyttäytyminen eivät siis ole tahdosta riippuvaisia. Toivottavasti hoitohenkilökuntaa koulutetaan riittävästi tätä häiriötä käsittelemään. - .
epävakaahirviökö. kirjoitti:
Olen lukenut että terapiassa pitäisi olla hyvin ymmärtäväinen ja tukeva epävakaata potilasta kohtaan. Itse ainakin otan pahasti jos minulle puhutaan syyllistäen tai ärtyen. Se ei ole oikea tapa hoitaa potilasta. Voi olla että terapeuteillekin on vaikeaa kestää "epävakaan" oireita. Mutta heille maksetaan hoitamisesta palkkaa joten heidän pitää hoitaa itseään ja tarvittaessa pyytää vaikka ammattiohjausta tms. että jaksaa kohdella potilasta oikein ja hyvin.
Jossain artikkelissa luki että epävakaa p.häiriötä ei ymmärretä tarpeeksi hoitosektorilla, eikä tajuta että tätä sairastava ei voi tunteilleen ja käyttäymiselleen välttämättä mitään. Oireet ja käyttäytyminen eivät siis ole tahdosta riippuvaisia. Toivottavasti hoitohenkilökuntaa koulutetaan riittävästi tätä häiriötä käsittelemään.Ei varmaan ainakaan yleisesti ymmärretä oikein vielä Suomessa. Varmaan tuo hoidotta jättäminen ja hoitosuhteen katkaisu perustellen, että hoidosta ole hyötyä, tullaan vielä näkemään selkeästi HOITOVIRHEENÄ. Aika traumaattista se, että ihminen, jonka psyyke on kehittynyt epäluotettavien ja arvaamattomien vanhwmpien kans, kokee vielä "hoidossakin" hylkäämisen. Kyllä se on rankaisemista eikä hoitoa!
Olen lukenut Linehanin kehittämästä dialektisesta käyttäytymisterapiasta (DKT). Sen valossa esim hoitoon sitoutumisen vaikeus nähdään ihan eri tavalla kuin mikä Suomessa on vallalla terveydenhuollossa.
Ärsyttävää,ettei epävakautta ymmärretä. Esim itselläni ei ole juurikaan impulssiivisuutta, vaan epävakaus liittyy ennenkaikkea kokemukseeni itsestäni. Pahimmillaan psyykkisesti stressaavissa tilanteissa koen itseni "olemattomaksi" (siis en olemassa olevaksi, erilliseksi ihmiseksi). Aikaisemmin koin tyhjyyden tunnetta hyvin usein, mutta pitkä terapia on vaikuttanut, etten tunne sitä enää niin.
Jos suomessa sais hyvätasoista dialektista käyttäytymisterapiaa, menisin sellaiseen. Huonoon terapiaan ei oikeesti kannata mennä, SIITÄ VOI OLLA HAITTAA. Se on ihan tutkittu fakta. Ihmiset liian kiltisti alistuvat vaikka minkalaisiin käsittelyihin :(. psykologinen ja psykiatrinen vallankäyttö voi olla todella julmaa.
- epävakaahirviökö.
Kiitos vastauksistanne. Eihän niitä kaikkia oireita ole vaikka olisikin epävakaa. Siksi on hankala lukea oirekuvauksia. Voisivat kirjoittaa niihen artikkeleihin perään että kukaan ei ole 100% epävakaa, vaan saattaa olla vain osa oireista. Enkä ole pahansuopainen ihminen..
Minulla jäi kaksi psykoterapiayritystä kesken. Olivat kognitiivis-analyyttisia. Osa syy epäonnistumiseen oli oma oloni, olin ehkä liian ahdistunut. Lääkitystä olisi pitänyt muuttaa silloin, ja osin syy oli etten tarpeeksi kärsivällisesti jaksanut etsiä minulle sopivaa terapeuttia. Analyyttinen terapia voi pahentaa epävakaan oireita, joten sellainen ei käy, mutta jotenkin myös menneisyyttä pitäisi käsitellä. Mutta niin ettei se pahenna oireita.
Oikeastaan jonkun lääkärin pitäisi pitkällisen arvioinnin perusteella päättää millainen terapia minulle olisi paras. Kyllä hyödyin musiikkiterapiasta joten varmaan pystyn hyötymään terapiasta taas uudelleen. Luulen että terapia-asia menee reilusti ensi vuoden puolella, kun paikkakunnan vaihdon jälkeen pääsen psykiatriseen avohoitoon. Ja tietysti riippuu Kelasta alkavatko he minulle terapiaa korvaamaan epäonnistuneiden yritysten jälkeen. Jos eivät ala niin pitää turvautua julksen puolen apuihin. Tai sitten pitää vaan uudestaan ja uudestaan laittaa terapiahakemuksia. Epävakaille kyllä suositellaan terapiaa, lääkkeet eivät välttämättä auta. Vaikka minulla tasaavat ja rauhoittavat auttavat ahdistukseen ja varmaan myös impulsiivisuuteen.- nykyinen bibo.
Hei vaan kaikille "epävakaasta persoonallisuushäiriöstä" kärsiville. Olen 50 v nainen ja diagnoosini on ollut 2010 vuoteen asti epävakaa pers. häiriö eli ainakin 20v ammattilaisten antama diagnoosi. Oletteko tyytyväisiä diagnooseihinne? Oletteko koskaan ihmetelleet miksi kaikki ei loksahdakaan kohdalle siinä mielessä, että ette tunnista itseänne annetusta diagnoosista? Itse en mielestäni sopinut epävakaan raameihin ja ihmettelin miksi hoitotahot pitivät toivottomana tapauksena ja käännyttivät pois.
Oletteko ajatelleet tai onko hoitotahonne koskaan ajatelleet, että oireenne johtuisivatkin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä? Itselläni kaksisuuntainen todettiin 2010! Mielialani menivät ylös ja alas, olin ärtynyt ym. Kaikki oireeni saivat nimen: bibolaarihäiriö jota oli hoidettu tai oikeastaan jätetty hoitamatta väärän diagnoosin takia. Olen lukenut luotettavilta tahoilta, että kaksisuuntainen mielialahäriö jää hyvin usein tunnistamatta ja henkilöllä luullaan olevan epävakaa persoonallisuus koska oireet ovat hyvinkin samanlaisia.
Nyt on oikeat lääkkeet ja helpottunut olo kun vihdoinkin lääkäri perehtyi sairauteeni ja teki oikean diagnoosin. Käyn mielialahäiriöpolilla, saan asianmukaista hoitoa. Huono juttu on se, että vierähti 20v kunnes asia tajuttiin. Kuten sanoin, varsinkin bibolaarihäiriö tyyppi 2 on tänä päivänäkin huonosti lääkäreiden tunnistettavissa tai lääkärit eivät vaan yksinkertaisesti viitsi selvittää potilaan oireita ja sairautta. Ottakaa asia puheeksi asioidessanne terv.huollon henkilöiden kanssa, jos olisittekin biboja, siinä ei ole mitään pahaa, se on sairaus missä joku muukin ja siihen on omat lääkkeensä. Pitäkää puolenne, älkää antako periksi, ottakaa asia esille.
- alexandi
minun oloani terapia nimenomaan pahentaa: saatan olla todella kiihtyneessä tilassa ja ärtynyt terapeuttiin.
joudun usein terapian jälkeen ottamaan ahdistulääkettä, vaikka muuten en niitä juuri käytä.
kuika hyvin terapeutin työtä valvotaan, joutuvatko he esim. kertomaan jokaisesta potilaastaan hoitosuunnitelman ja hoidon etenemisestä jollekin?
olen alkanut epäillä, onko terapia hyväksi mulle, ainkaan juuri tämä, koska vaikuttaa jotenkin huonontavasti: terapeutti saa musta huonoimmat piirteet esile, mutta siitä kärsii koko ympäristö.
toisaalta haluan todella apua ja uudn terapeutin etsimiseen ei ole rahaa.
kaipaisin juuri kannustutsa ja rohkaisua, en halua huonoja piirteitä kiistää, mutta haluaisin nähdä itsssäni jotain hyvääkin.
no niin ja nyt taas alkoi ahdistaa...- epävakaahirviökö
Ensinnäkin millaista terapiaa saat? Kognitiivista, käyttäytymisterapiaa? Analyyttinen terapia vahingoittaa ja pahentaa epävakaan oireita.
Entä tuletko toimeen terapeutin kanssa? Jos kemiat ei mene yksiin tai terapeutti vaatii liikaa eikä ole tarpeeksi ymmärtävä, ei se kai ole hyvä juttu.
Mutta täytyy sanoa että terapia ymmärtääkseni ON rankkaa. Olo voi alussa pahentuakin, mutta lopussa kiitos seisoo..Hankala tuohon nyt sanoa. Voisitko lääkärin kanssa pohtia asiaa? Että onko terapeutti vääränlainen sinulle. Kannattaa vaihtaa jos nykyisen kanssa ei toimi. Pidät vaikka taukoa ja etsit uuden sitten kun on rahaa.
Minulle ainakin tukeva ja ymmärtävä terapeutti on paras. En kestä liikoja vaatimuksia. Ainoa että terapia-aikoja ja terapeuttia täytyy tietysti kunnioittaa, että ei terapeutti saa hyväksyä mitä tahansa, eikä mulla kyllä terapeutin kunnioittamisen tai aikojen kanssa ole ongelmia. Mutta jos multa vaaditaan liikaa, ahdistun kovasti koska vaadin itseltänikin paljon, ja voimavarat voivat olla tosi vähäiset.
En tiedä miten yksityisiä terapeutteja valvotaan.. Jos terapeutti käyttäytyy kummallisesti ja vastuuttomasti pitää ilmoitus tehdä jonnekin. Terapeuteilla on kai työnohjausta jossa voivat purkaa tuntojaan että jaksavat hoitaa ihmisiä. Tarvivat itsekin tavallaan terapiaa että pystyvät suhtautumaan potilaaseen oikealla tavalla, turhautumatta tai syyllistämättä tms.
- alexandia
kiitos kommenteista, helpottaa , kun saa kertoa tuntemuksia.
terapia on kognitiivista, mutta mielestäni lipsuu analyyttisen puolelle.
olen sanonut terapeutille, että on aika raskasta välillä ja tyyli hieman muuttui. en ole itsekään varma, onko kysessä prosessiin kuuluva ahdistus, enkä tiedä keneltä kysyisin mielipidettä.
myös läheiset ovat huomanneet, että olen terapian jälkeen tavallista rauhattomampi.
kuulostaa varmaan tyypilliseltä vainoharhaiselta ajattelulta, mutta välillä tuntuu, että terapeutti haluaa, että käyn jossain mielialojen äärilaidoilla ja että hän näkee minut epätasapainoisempana kuin olen.
tai sitten en itse vaan tajua omaa tilannettani. haluaisin kyllä tietää, että terapeuttia valvoo ja ohjaa joku taho, mutta en uskalla kysyä, kun ajattelen että ei ilahdu kysymyksestä. - hoito ei toimi
Nosto.
Olen lukenut paljon epävakaudesta ja Suomessa meihin suhtaudutaan vihamielisesti; me olemme kasvottomia ihmishirviöitä joita on hankala hoitaa, olemme mustavalkoisia kaikessa emmekä hallitse tunteitamme ollenkaan. Olen lievästi sanottuna hämmentynyt lukemastani...
Miten me olemme edes elossa, jos kerran olemme näin epäonnistuneita ihmisinä? Mustavalkoisuutta on muillakin, esim. terveiden papereilla kulkeva kaverini vuoronperään nostaa ja laskee porukkaa arvostusmittarillaan. Minä en tee sitä, koska iso osa ihmisistä on minulle luokkaa "meh" enkä ole oikeastaan edes kiinnostunut heistä. Gurut ovat minulle lähes kirosana; tahdon löytää itse omat keinoni selvitä enkä tahdo valmiita vastauksia.
Epävakaa on usein olosuhteiden uhri ja sairauskaan ei johdu omasta toiminnasta, joten on todella väärin että suhtautuminen on niin epäjohdonmukaista ja vihaista. Oma psykiatrini katkaisi yllättäen kolmen vuoden hoitosuhteen, koska vaihtoi työpaikkaa. Samalla jäi kesken psykoterapian anominen, lääkärinlausunnon saaminen ja mahdolliset tulevat lääkitykset. Sitten kun hämmennyin, ärsyynnyin ja lopulta purin pahaa mieltäni itkemällä, sanottiin että pieni tyttö sisälläni aiheuttaa ne tunteet. Voi helvetti..! Eiköhän kuka tahansa, epävakaa tai ei, olisi pois tolaltaan, jos oma hoito yllättäen keskeytyisi eikä olisi useampaan viikkoon omaa hoitajaa saati lääkäriä?? Kun sain uuden lääkärin, hän päätteli nerokkaasti että minulla saattaa olla B-vitamiinin puutos ja kun pyysin todistusta työkyvystäni työkkäriä varten, hän ei viitsinyt ottaa kantaa olotilaani vaan kirjoitti lausuntoon että potilas tarvitsee lapun työkkäriin. Joo, kiitos- auttoipa vitusti. Not. Sitten ihmeteltiin että miksi ihmeessä stressaan toimeentulostani, kun kuntsarille ei pääse eikä ole kunnollista lausuntoa työkkäriinkään..!
Uusi psykiatrini on aloitekyvytön, juuri valmistunut nuori nainen. En ymmärrä miksi edes käyn hänen luonaan- hän on ollut poissa marraskuusta lähtien ja niinpä minä jäin ilman tukea juuri ennen hankaliksi tiedettyjä pyhiä. Tiedoissani lukee, että itsetuhoisuus ajoittuu joulun paikkeille lähes vuosittain- silti minut jätettiin ilman korvaavaa aikaa, kylmästi vaan paiskattiin tekstarilla jossa todettiin että aikani on peruttu. Voi paska. - ihmeissään on ihmine
Näin kylmää se on terveydenhoito sivistyneessä ja rikkaassa Suomen valtiossa. Itselläni on samankaltaisia tilanteita, tällä hetkellä olen ilman mitään hoito- tai muuta apua. Minut vaan pistettiin pihalle ilman mitään jatkosuunnitelmia.
- zarahh
No mulla oli sama juttu monen vuoden (6v) ajan epävakaisella dg:llani. Nyt syksyllä pääsin kunnon tutkimusjaksolle, jossa asiani otettiin vakavasti. Pääsin ryhmäterapiaan, joka on nimenomaan tehty epävakaisille. Laitan toivoni siihen, koska haluan todellakin päästä eteenpäin, niin että tunnetilojeni vaihtelut ja minä itse en ole enää esteenä elämälleni. Olen käynyt monilla terapeuteilla, mtt:ssa, eri sh:lla, psykiatreilla jne, saamatta kunnollista hoitoa :(. Hoitajani ovat yleensä jättäneet hoitoni tosi lyhyellä varoitusajalla ja olen kokenut tulleeni hylätyksi ja on tosi vaikea kiintyä ja luottaa kehenkään. Voimia teille kaikille!
- lööl
Tunnen muutaman jotka ovat saaneet saman diagnoosin ja voin ihan rehellisesti sanoa että seuraavan kerran kun kuulen jonkun suusta että on toi sairaus niin kierrän kaukaa.
Todella vaikeita ihmisiä, ihmissuhteisiin ei kykene ei millään ilveellä. Mielentila on kirjaimellisesti epävakaa ettei koskaan tiedä haluaako se toinen tapella vai ei.. - touka.toukkonen
Se on aina kivaa, kun tänne palstoille tulee ihmisiä, jotka haluavat tahallaan satuttaa toisia ihmisiä, jotka kärsivät ongelmistaan. Narsismi on varmaan sinun ongelmasi sitten.
- tai sad.
Ainakin "lööl" näyttää olevan sekä narsistin että sadistin ainesta persoonallisuudeltaan, samaan tapaan kuin hoitohenkilökunta. Kuten mainitset, hän suorastaan nauttii toisten ongelmista. Heidän kuuluisi saada kahden vuoden tuomio sanoistaan ja teoistaan (rikoslaki LUKU 21 §5) .
http://urbaanisanakirja.com/word/sadisti/ - lööl
Sitä ammutaan viestintuoja, kun ei kestetä kritiikkiä itsestään. Tekeekö se narsistin kun kerroin omista kokemuksista mitä tulee epävakaaseen persoonallisuushäiriöön?
Tunnen muutaman oikean narsistin (teille narsismi on muotisana jota käytätte ihmisistä joiden kanssa ette tule toimeen) ja saattanut tavata psykopaatinkin mutta, ei nekään ihmiset ole niin vaikeita kuin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivät.
Ei kiitos sanon minä! mutta, olen narsisti ja sadistikin kun en halua olla teikäläisten kanssa tekemisissä.. - 25
lööl kirjoitti:
Sitä ammutaan viestintuoja, kun ei kestetä kritiikkiä itsestään. Tekeekö se narsistin kun kerroin omista kokemuksista mitä tulee epävakaaseen persoonallisuushäiriöön?
Tunnen muutaman oikean narsistin (teille narsismi on muotisana jota käytätte ihmisistä joiden kanssa ette tule toimeen) ja saattanut tavata psykopaatinkin mutta, ei nekään ihmiset ole niin vaikeita kuin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivät.
Ei kiitos sanon minä! mutta, olen narsisti ja sadistikin kun en halua olla teikäläisten kanssa tekemisissä..Saat toki pysytellä erossa "meikäläisistä" kuten näköjään hienosti teetkin tuppautumalla "meikäläisten" ketjuun ;). Noh, annan sen sinulle anteeksi...
Voin myös kertoa ettei epävakaus "meikäläisillä" aina tarkoita epävakautta ihmissuhteissa, vaan epävakaus voi koskea tunne-elämää, identiteettiä eli minuuden kokemusta etc. Itse olen hyvin epävarma itsestäni. Pelkään riitelyä, ja pyrin välttämään kiistatilanteita, koska en koe olevani niissä vahvoilla. Ihmiset voi kävellä mun yli, kun en pidä puoliani. Olen ollut vakavasti suicidaalinen, mutta en koskaan uhkaillut sillä. Ärsyttävää mielestäni on se, ettei ihmisellä ole moraalista oikeutta päättää päiviään...
Ihmisille kehittyy varhaisissa suhteissa perusta kiintymyssuhteisiin suhtautumiseen. Joillakin se perustunne kiintymyssuhteisiin on turvallinen, toisilla vetäytyvä ja sitten olemme me, joilla se tunne on ambivalentti. Kukaan tuskin tietoisesti valitsee tuota "osaansa". Kyllähän meistä jokainen haluaisi, että olisi kokenut sellaisen turvallisen varhaisen kiintymyssuhteen, jonka pohjalle on hyvä rakentaa muutkin elämän ihmissuhteet, mutta niin ei vaan aina asiat mene... - Häiriöinen
25 kirjoitti:
Saat toki pysytellä erossa "meikäläisistä" kuten näköjään hienosti teetkin tuppautumalla "meikäläisten" ketjuun ;). Noh, annan sen sinulle anteeksi...
Voin myös kertoa ettei epävakaus "meikäläisillä" aina tarkoita epävakautta ihmissuhteissa, vaan epävakaus voi koskea tunne-elämää, identiteettiä eli minuuden kokemusta etc. Itse olen hyvin epävarma itsestäni. Pelkään riitelyä, ja pyrin välttämään kiistatilanteita, koska en koe olevani niissä vahvoilla. Ihmiset voi kävellä mun yli, kun en pidä puoliani. Olen ollut vakavasti suicidaalinen, mutta en koskaan uhkaillut sillä. Ärsyttävää mielestäni on se, ettei ihmisellä ole moraalista oikeutta päättää päiviään...
Ihmisille kehittyy varhaisissa suhteissa perusta kiintymyssuhteisiin suhtautumiseen. Joillakin se perustunne kiintymyssuhteisiin on turvallinen, toisilla vetäytyvä ja sitten olemme me, joilla se tunne on ambivalentti. Kukaan tuskin tietoisesti valitsee tuota "osaansa". Kyllähän meistä jokainen haluaisi, että olisi kokenut sellaisen turvallisen varhaisen kiintymyssuhteen, jonka pohjalle on hyvä rakentaa muutkin elämän ihmissuhteet, mutta niin ei vaan aina asiat mene...Hei 25 ja muut!
Luin viestiketjua,ja haluaisin mielipiteenne itseäni mietityttävään ongelmaani.Kärsin jatkuvista mielialan heilahteluista,oloni voi muuttua onnellisesta äärimmäisen ärtyneeksi hetkessä.Yritän peitellä lähimmiltäni näitä tunnemuutoksia mahdollisimman paljon,etten saisi aikaan turhia konflikteja.Aina se ei onnistu,vaan voin saada pienen kinastelun/erimielisyyden seurauksena esim.itku/raivokohtauksen,jonka aikana suunnittelen itsemurhaa tai eroamista miehestäni.Jälkeenpäin häpeän toimintaani.MInulla todettiin 05 keskivaikea masennus,jonka jälkeen olen syönyt Ixel 50 mg 2x pv.Kävin myös terapiassa vuoden.Elämässäni on ollut vastoinkäymisiä liittyen perheenjäseniin ja parisuhteeseen,näitä en nyt ala kertomaan sen tarkemmin.Kerran olen myös saanut dg:n akuutista stressireaktiosta (v.09).Olen ollut koko ajan työelämässä mukana,siellä ei ole ongelmia ilmennyt,pidänkin osaamistani työssäni vahvuutenani.Muuten olen todella herkkä loukkaantumaan ja häpeän hyvin usein sitä,etten ole pystynyt olemaan niin hyvä ihminen kuin olisin halunnut.Tämä tunne-elämäni epävakaus on viimeaikoina alkanut häiritsemään minua entistä enemmän,koska minulla olisi kaikki edellytykset mielestäni hyvään ja onnelliseen elämään.En vain pysty toteuttamaan sitä,vaan kieriskelen omassa ahdistuksessani ja huonommuuden tunteessani.OLisiko teillä viisaita neuvoja minulle?
- touka.toukkonen
Niin no, itse en ole epävakaa. Sairastan ihan jotain muuta sairautta. Yksinkertaisesti vain ärsyttää katsella, kun joku alkaa ilkeään sävyyn kirjoittamaan asioista. Se on totta, että epävakaa saattaa olla hyvin hankala, mutta ei omasta tahdostaan. Kukaan meistä ei halua omasta tahdostaan mielenterveysongelmia. Siksi tuollaiset kommentit voi jättää sanomatta, koska ne vain loukkaa toisia. En edes ymmärrä sitä pointtia, että miksi sinun piti päästä sanomaan tuosta asiasta. Joskus on erittäin fiksua pitää asiat omana tietonasi, kuin satuttaa toisia ajatuksillasi.
Narsismi ei ole minulle muotisana, joka elin avoliitossa vuosia narsistin kanssa. En sanonut sinun olevan narsisti. Kunhan heitin kommentin sinun typerään kommenttiisi. Joskus voi ihan tosissaan miettiä, että mitä sanoo ja missä tilanteessa. Ja kun et ehkä tiedä, mitä narsistin kanssa eläminen on, niin älä viitsi väittää epävakaita vielä vaikeimmiksi ihmisiksi. Narsistin kanssa ei todellakaan tule toimeen. Paitsi hänen hovinsa, jotka nuoleskelevat narsistia mennen tullen.
Epävakaa persoonallisuushäiriö kuuluu narsistisiin persoonallisuushäiriöihin, mutta todella paljon narsismia lievempi sairaus. - sdffggg
Sellainen lisäys tähän vielä, että en ole nähnyt muiden kuin epävakaiden mollausta. Liittyykö tähän se, että epävakaa pystyy usein toimimaan avohoidon avulla työelämässä, seurustelemaankin yms.? Kaksisuuntaista ystävääni pidetään vuodesta toiseen työkyvyttömänä vaikka mm. harrastaa vaikka mitä, hoitaa kotityöt, on maisterinopinnot takana eikä ole koskaan tehnyt pettämistä kummempaa maniakauden aikana. Minä olen itsetuhoinen, ilman ammattia enkä ole koskaan tehnyt palkkatyötä enkä kykene olemaan työelämässä muutenkaan. Silti en pääse eläkkeelle vaan minulle hoetaan että sairaudesta voi parantua nelikymppisenä...
Niin että miksi skitsofreenikko, kaksisuuntainen jne. ovat pienen lapsen asemassa tekemisiinsä mutta epävakaa on kuin tahallaan huonosti käyttäytyvä aikuinen? Tuollainen kohtelu vain vahvistaa epävakaan kokemuksia epäreiluudesta, tuo pintaan usein traumoja (jos "kiukuttelet", sinut "hylätään") jne. Uskon että nurkkaan ahdistettu epävakaa on vaarallisempi ja tuhoisampi kuin yksikään "pikkulapsi"...
Itselläni nyt menossa taas se vaihe, jolloin vihaan hoitotahoani joka on jättänyt minut lähes yksin. Yksi keskusteluaika per kuukausi ei riitä hoidoksi. Harkitsen valittamista ylemmälle tasolle; tämä sama virhe keskustelukertojen harventamisessa tehdään joka saatanan kerta kun alan voimaan paremmin. Sitten romahdan kun siipeni eivät kannakaan -> sairaslomaa, tiiviimmät ajat jne.- sdffggg
Olen siis ylemmälle ollut "hoito ei toimi".
- Lilith76787678
Itse olen kaksisuuntainen, enkä näe asiaa tuolla tavoin. Ihan sama minne menen, niin p****a tulee niskaan tämän sairauden vuoksi. Kukaan ei halua kaksisuuntaista ystäväkseen tai kumppanikseen. Eikä se niin mene, että kaikki kaksisuuntaiset saisivat sairauslomaa tai kuntoutustukea, tai edes pääsisivät eläkkeelle. Monille tulee hylkyjä koko aika. Minua ei ainakaan hyysätä missään. Paremminkin tulee sellainen olo, ettei lääkärissä oteta oireitani tarpeeksi vakavasti. Minä ainakin jouduin kouluni ja työni lopettamaan vakavan masennuksen vuoksi, enkä usko asioiden parantuvan kovin nopeasti, jos koskaan edes paranevat. Oikeaa lääkitystä ei ole edelleen löydetty. Itse en harrasta yhtään mitään, koska en jaksa ja mielenkiinto ei yksinkertaisesti riitä. Ainoastaan hypomaniassa tulee hetkellisesti "harrastettua" muutaman kerran jotain, mikä sillä hetkellä tulee mieleen. Eläkkeelle on turha edes vielä yrittää, kun on vasta ollut vuoden kuntoutustuella.
En ymmärrä, että mistä olet saanut käsityksen, että kaksisuuntaiset ovat tekemisissään pienen lasten asemassa? Hyvin harva meitä ymmärtää yhtään millään tavalla. Kannattaa käydä vaikka lukemassa tuota kaksisuuntaisten palstaa. Mitä siellä tehdään? Haukutaan meitä bipoja hirviöiksi ja Hitlerin kaltaisiksi psykopaateiksi. Arvaa miltä se tuntuu. Ota huomioon myöskin se asia, että II-tyypin bipo ja epävakaa persoonallisuus on melkein samanlainen sairaus. Niitä on todella vaikea erottaa toisistaan. Minullakin oli ensimmäiseksi epävakaan diagnoosi. Äläkä ikinä sanoa, että "Uskon että nurkkaan ahdistettu epävakaa on vaarallisempi ja tuhoisampi kuin yksikään "pikkulapsi"." Esim. maaninen ihminen saattaa olla hyvin vaarallinen, aggressiivinen ja lähellä psykopaatin tasoa, koska tunteet ovat saattaneet mennä. Epävakailla sentään pysyy usein järki päässä. Maanikko ei ole mielestään sairas. Ole onnellinen, ettei sinulla ole tätä kamalaa sairautta. Sinulla on sentään jonkinlainen mahdollisuus parantua tai mahdollisuus siihen, että oireesi lieventyvät. Me kärsimme tästä sairaudesta ikuisesti. Yhtälailla meidät kaksisuuntaiset hylätään suhteissa, koska meidän kanssamme ei monikaan jaksa olla. Siksi olenkin päättänyt elää yksin kuolemaani saakka.
En minäkään pääse hoitajalle käymään, kuin kerran kuukaudessa ja lomakausina en sitäkään. Välillä on kaksi kuukautta väliä. Lääkärille pääsee kerran puolessa vuodessa, jos sittenkään. Ja nekin vaihtuvat koko aika. Lääkärit hoitavat vain masennusta, mutta pahoille hypomanioille he eivät tee yhtikäs mitään. Kyllähän moni epävakaa sekä kaksisuuntainen seurustelee ja on työelämässä. Se riippuu kauheasti siitä, että osuuko kohdalle hyvä hoito ja toimivatko mahdollinen terapia ja lääkitys.
Tämä ystäväsi jaksaa varmaan sen vuoksi tehdä kaikkea, kun on vähän väliä maniassa tai hypomaniassa. Se ero näissä sairauksissa on. Siksi monilla on ties mitä ammatteja ja ovat usein muka luovia ihmisiä. Itse en osaa edes tikku-ukkoa piirtää. Itselläni hypot ovat pari kertaa vuodessa muutaman viikon. Ei siinä paljon töihin mennä tai muutakaan tehdä. Masennus on melkein jatkuva oire. Mielestäni ketään sairasta ei saisi hoitaa pienen lapsen tavoin. Kuulostaa alistavalta ja ällöttävältä. Eihän paapomalla mitään aikaiseksi saa. - Epävakaa Elli
Sairastan tunne-elämältää epävakaata persoonallisuus häiriötä. DKT on minun tietääkseni ainut täsmä hoitomuoto Epävakauteen. Koska itse kuulun niihin onnekkaisiin jotka ovat tähän hoitoon päässeet, olen päättänyt "levittää" hoidossa käytettyjä materiaaleja kaikkien näkyviin. Niitä löytyy osoitteesta http://epavakaaelli.blogspot.com/ Toivottavasti näistä on edes jollekkin hyötyä :)
- epävakava
Mulla on kans diagnisoitu epävakaan persoonallisuuden piirteitä. Mutta en näe itsessäni niitä piirteitä mitä netistä lukemiani selityksia olen lukenut kyseisestä persoonallisuushäiriöstä. Ehkä olenkin niin sairas että mulla ei ole sairaudentuntoa.. :P Eivaa.. Mut mulla ei oo ollu mitään raivareita ekä tällee, oon hyvin tasanen ihminen ainaki käyttäytymisen perusteella. En hätkähdä oikeestaan mistään.. Mutta sen tiedän että olen tunne-elämältäni vakaa. Ehkä nää että mulla ei oo ollu näit raivareita on merkki siitä että mulla ei oo ns. rajatila persoonaa ton epävakaan lisänä.. Mut nimim. kohtalotoveri.. Sun teksti oli ku mun elämästä.. :) ainaki alkuosa. Oli helpottavaa lukea että joku toinenki on kokenut samoja asioita ku ite.
MUTTA. Olen tuntenut elämäni aikana kaksi henkilöä joilla on epävakaa persoonallisuushäiriö rajatila-"mausteella". Ja voin sanoa (anteeksi vaan te joilla tämä on mutta kertomani on totta) että he ovat hankalimmat ihmiset keitä olen tavannu. Välillä uhkaillaan itsemurhalla ja välillä ollaan mielinkielin ku mitkäki.. Erittäin rasittavaa ja voimia vievää. Lisäksi toisella oli vielä jonkulainen läheisriippuvaisuus tsydeemi.. Onneksi olen päässyt eroon heistä.. :S En halua tällä pilkata tämäntyylisiä ihmisiä mutta kerroimpahan asian miten itse olen sen kokenut ku kerta aloituksessa kysyttiin. - Totta...
lievenee kyllä 40-vuoden jälkeen, mutta loppuuko kokonaan se on eri asia.
- Häiriöinen
Heippa vaan kohtalotoverit!!
Kysymyshän on myös siitä, että vaikka meidät leimataan hirviöiksi. Niin en ainakaan itse sitä koe olevani. Kuka tahansa voi kirjoittaa mitä vain, mutta itse tiedämme millaisia olemme.muistaka arvostaa itseänne.
Itse saan hyvää hoitoa. Käyn DKT terapiassa, mutta olen taistellut hoitoni eteen.
Sillä ei ole merkitystä mitä muut ajattelevat meistä oma kokemuksella itsestämme on tärkein.
- Yx härö naaras
Täällä myös yksi persoonahäiriö. MInä olen saanut kyseisen diagnoosin vuonna -93. Nyt olen 48v Siihen aikaan tai sen jälkeen kukaan ei selittänyt minulle mitä se tarkoittaa. Itse omassa mielessäni kuvittelin sen olevan todellakin jotain hirviön ja kummajaisen sekoitusta. Lapsena olin 6 ensimmäistä vuotta heittopussina sukulaisilla ja tuttavilla. Yh-mutsi kävi pari kertaa vuodessa katsomassa. Sulkeuduin jo tuolloin täysin kuoreeni. Ekaluokalta asti elin alkoholisti mutsini kanssa kaksin kaaosmaista elämää. Ei ollut ainoatakaan ystävää, sukulaista tms. aikuista tai lasta johon turvautua. Ja sitä rataa.... Minulta löytyy varmasti liki kaikki rajatila- ja epävakaan piirteet.
Vuoden verran olen huomannut väsyväni enemmän ja enemmän, tunnen myös olevani kamalan vihainen ja vieteri kiristyy hyvinkin pienistä asioista (liittyy yleensä muihin ihmisiin) vaikken sitä näytäkkään. Olen oppinut hillitsemään itseni kohtuu hyvin vaikka päässä kiehuukin. Ärsyttää ja ärsyttää ja ärsyttää.
Sekin ärsyttää ettei ole ainuttakaan ihmistä jonka kanssa näistä asioista puhua. Ne vähät ihmiset joiden kanssa olen ns. "ystävä" en uskalla tästä puhua. En halua saada heidän silmissää hullun leimaa. Enkä edes luota yhteenkään niin paljoa että uskaltaisin puhua. Mielenterveystoimistossa en ole käynyt vuosiin. Ravasinkin siellä liki 20 vuotta vaikken saanutkaan mielestäni muuta apua kuin pillereitä pillereiden perään.
Yksi minun suurista ongelmista onkin se etten pysty luottamaan ihmisiin, en keneenkään. Mielurillakin aina kaunistelin ja salasin asioiden oikean laidan. Kai opin sen jo lapsena että mitä vähemmän puhuu niin sitä vähemmän ongelmia seuraa. Lapsena yritin kertoa koulussa ja sukulaisille vaikeuksista muttei kukaan uskonut. Minä sain vain valehtelijan leiman.
Nyt kun lapset liki aikuisia, ei tarvitse enää pelätä että joku tulee hämmentämään koti asioita, voi jo enemmän puhuakkin. Ja pakko kai johonkin mennä puhumaan. Tää viha tulee hohta yli. Samalla kun viha on kasvanut, on myös keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriö lisääntynyt sekä muistiongelmat.
Täytynee tähän väliin mainita etten käytä alkoholia tms. ollenkaan, en edes polta tupakkaa. Lopetin jo vuosia sitten kun pään sekoitus pahensi oloa moninkertaisesti.
Olen yrittänyt katsella täältä Oulusta vertaistuki ryhmää persoonahäröille mutten ole löytänyt. Narsisteille taisi olla mutten itse kuulu siihen kategoriaan. Jos joku tietää niin kertokaa ihmeessä. On rankkaa taistella yksin tämän kanssa.- epävakaahirviökö
Sinun ongelmasi on varmaankin se luottamuksen puute. Huomaan sen itselläkin mutta nyt tuntuu että uskaltaisin luottaa ihmisiin. Tosi harvoihin uskallan mutta tiedän että se on tie paranemiseen. Että koen aidon ihmissuhteen jossa voin olla täysin oma itseni. En tiedä.. ehkä sinun pitäisi yrittää löytää joku jolle voisit uskoutua. Pikkuhiljaa. Mielenterveystoimiston hoidosta ei välttämättä hyödy juuri mitenkään.. jos käyt 2-3 viikon välein jollain hoitajalla jossa juttelet lähinnä niitä näitä niin eipä siitä hyötyä ole. Pitäisi löytää tukeva, ymmärtävä terapeutti jonka luona käydä ainakin kerran viikossa, tai jonkinlainen ryhmäterapiakin varmaan kävisi.
Omasta tilanteestan, olen siis tuo aloittaja. Olen pikkaisen löytänyt elämänhalua. Minulla on siis tuon häiriön lisäksi masennusta ja ahdistusta. Ahdistusta on sen verran että koen että mulla voisi olla ahdistuneisuushäiriö jota ei siis ole ikinä mulla todettu mutta koen että minulla on se. Olen jatkuvasti ahdistunut, murehdin, stressaan, olen rauhaton, haluan siihen apua. Olen alkanut lukemaan elämänapuoppaita, kirjoja psykologista, filosofisia kirjoja. Ne ovat auttaneet minua eteenpäin. Yritän hyväksyä itseni, ja kuunnella itseäni. Kun löytää sen pienen äänen joka ohjaa sua oikeaan suuntaa niin asiat lähtevät menemään hyvin. Sitä voi olla niin sekaisin itsensä kanssa.. Hei, Yx härö naaras. Oulussa on kongitiivinen hoitomalli epävakaille. Eteläisessä Mtt:ssä. Kysele apua sen kautta.
- watermelonlight
Haluaisin muistuttaa,että siitähän kiistellään,kuinka paljon persoonallisuushäiriö vaikuttaa ihmisen elämään.Psykiatrian mukaanhan se "ei varsinaisesti ole sairaus,vaan osa ihmisen luonteenpiirteitä"!.Esim. jos sinulla olisi pelkkä persoonallisuushäiriö diagnoosi,et voi saada sairauspäivärahaa.Koska se ei ole sairaus.
Tämä on sinällään mielenkiintoista,että ihmisen luonteesta annetaan diagnoosi.Jolla ei käytännössä ole mtn merkitystä muualla kuin henk.koht terapiassa.
Itse sain vuosia sitten ko diagnoosin,ja minulla se ilmenee että saatan yllättäen lähteä juomaan keskellä viikkoa,matkustaa extempore toiselle puolelle suomea,vetää ranteet auki,ahmia ruokaa..Ihmissuhteissa on vakavia ongelmia,ja kun suutun niin siitä on oksat kaukana.- epävakaahirviökö
Usein epävakailla on muita ongelmia, kuten masennusta ja ahdistusta, ja nämä kaikki yhdessä todellakin tekevät ihmisen usein työkyvyttömäksi tai hyvin työrajoitteseksi. Onhan se selvää että mitä enemmän sairauksia ja ongelmia sinulla on, sitä huonommin voit, yleensä.
- rajatilatyyppi_
Mulla on diagnoosi epävakauden rajatila-muodosta. Sen lisäksi sairastan toistuvaa masennusta. Mulla on taustalla traumaattinen lapsuus.
Voisin vähän luetella, millaisia oireita mulla on. Itsetuhoisuus ja siihen liittyvä impulsiivisuus on kaikista näkyvintä. Viiltelyä, lääkkeiden yliannostuksia, itsemurha-ajatuksia... Mieliala vaihtelee tyhjyyden tunteesta ahdistukseen ja vihaisuuteen. Vihan tunne kodistuu muhun itseeni, ja silloin olen itsetuhoinen. Suurimman osan ajasta on tyhjä olo. Tuntuu, että mun sisällä on monta eri "ihmistä". Tunnetilat vie mut kokonaan mukanaan ja oon ihan erilainen riippuen tunteesta. Käyttäydyn myös eri tilanteissa (yksin kotona ollessa, koulussa, vanhempien seurassa jne.) niin eri tavalla , etten osaa muodostaa yhtenäistä minäkuvaa. Mulla on tosi negatiivinen käsitys itsestäni. Koen olevani muita arvottomampi ja huonompi. Häpeän ja syyllisyyden tunteet on vahvoja. Monesti häpeän itseäni, vaikka en ole tehnyt mitään, miksi pitäisi hävetä. Pienet arkipäivän sattumukset saattaa jäädä pitkäksi aikaa hävettämään mua. Mä oon äärimmäisen sisäänpäin kääntynyt. Yritän antaa muille vaikutelman, että mulla on kaikki kunnossa.
Mua hoidettiin vuosia masennuspotilaana ennen kuin epävakaus huomattiin. Oon vähitellen aloitellut uutta hoitosuhdetta. Käyn kaksi kertaa viikossa yksilöterapiassa. Terapeutti vaikuttaa sellaiselle ihmisille, jonka kanssa haluan tehdä yhteistyötä. Hän yrittää parhaansa mukaan ymmärtää ja olla kannustava vaikka epävakailen. Yksilöterapian lisäksi käyn ryhmäterapiassa. En usko hyvästä hoidosta huolimatta parantumiseen. Ongelmat ovat liian syvällä mussa. - =l
Tässä vähän omasta tunne-elämäni epävakaudesta.
Vaikeuteni:
- haastavin: identiteetin kokemuksen puuttuminen ja sen epävakaus
- mielialan ja käyttäytymisen liiallinen heittelehtiminen -> lyhytjännitteisyys
- ihmissuhteet: a.) uusiin ihmisiin tutustuminen on hyvin vaikeaa b.) tutustumisvaiheen en enää pysty huomaamaan ihmisestä muuta, kuin ne hänen persoonallisuutensa piirteet, jotka jollain tavalla ärsyttävät minua, joka taas saa minut hiljalleen vetäytymään ihmissuhteesta (nämä ongelmat johtavat tietysti yksinäisyyteen)
Sitten hyviin ominaisuuksiini ja kehitysaskeleeni:
olen käynyt 1,5 vuotta terapiassa, siihen (kuten ei muihinkaan hoitosuhteisiin) sitoutumisessa ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia
olen oppinut tunnistamaan ja nimeämään tunteitani
löytänyt uusia keinoja selvitä hetkistä, joissa koen voimakkaan tunteen ottavan minut pihteihinsä
impulsiivinen käytös on vähentynyt ja itsekontrolli ja -hillintä kehittynyt
en käytä päihteitä, en ole koskaan käyttänyt
hoitomyöntyvyyden lisäksi voisi vielä mainita nuoren iän (19v.)
Lukiessani muiden ihmisten kertomuksia ja kokemuksia epävakauden kanssa elämisestä, en koe useinkaan samaistumista. Minussa tämä häiriö merkitsee ennen kaikkea tuota identiteetin puuttumisen tunnetta. Uskon, että olen tulevaisuudessa enemmän perillä siitä kuka olen. Olen kiitollinen siitä, että saan apua. - Borderline Betty
Kuullostaa todellakin tutulta. Itse olen saanut diagnoosin vuonna 2007. Minulla myös ollut kurjat olot lapsuudessa. Äiti narsistinen ja hyvin ulkonäkökeskeinen, isä taas jätti perheen. Epävakaan persoonallisuuden lisäksi minulla on sekamuotoinen syömishäiriö. Välillä on pitkiäkin kausia, että olen oireeton. Minulla oireilu näkyy parisuhteissani. Olen pahimmillani manipuloiva, väkivaltainen ja sairaalloisen mustasukkainen. Koen, että en ole koskaan tarpeeksi kaunis tai hoikka. Lapsuudenkodissani kun älyllisiä lahjoja ei arvostettu, ainoastaan ulkonäköä. Äitini teki minulle lapsuudessani selväksi, että jos minulle ei kasva isoja rintoja niin turha haaveilla miehestä. Ja lihavia naisia hänen mukaansa katselevat vain sairaat miehet. On minussa hyviäkin puolia, silloin kun ne pääsevät esiin. Olen erittäin eläinrakas, rakastava ja huumorintajuinen. Huonoina aikoina viiltelen, juopottelen. suunnittelen itsemurhaa ja uhkailen sillä. Onneksi viimeisien vuosien aikoina riskikäyttäytymiseni on kuitenkin vähentynyt. En mm. enää harrasta yhden illan juttuja. Vieläkin kun pystyisi normaaliin parisuhteeseen :( Terapiaan minua ei huolita, kuin maksimissaan 1-2 kk ajalle. Minulla kun ei päälääkärin mukaan ole mitään syytä käydä terapiassa. KELAn tukemaan psykoterapiaan olen myös saanut kielteisen päätöksen, koska en ole käynyt psykologilla vähintään 3kk putkeen. No en kai, kun minua ei sinne huolita! :(
- keliakia1
Bordeline Betty. Kirjoitit v. 2012. Oon 50v. ja vähän niinku rikki sisältä. Olen huostaan ottolapsi, 17v. yksin asumaan. Näin mulla alkoi viiltely. 13v. halusisin tehdä jotain ,en tiennyt mitä, sitten . myöh. sain koulun loppuun ja muutin takas eteläsuomeen. . Menin kotiapulaiseksi Vantaalle, Rakastan eläimiä, ja heillä eläimiä riitti. Ostin Miina koiran(tiibetinspanieli), 1984 sain työpakan lähettinä. Sitten kävi niin että kyseinen ex työnantaja halusi Miinan(musta tipsu), heittivät mutt ulos.Miinaa en silloin saanu. Asuin muutaman päivän naapurissa.. Miinan sain koska mulla oli avain vielä. Mä menin naapurin vessaan ja viilsin ranteen.Apua tietty soitettiin.. liekö tämä ollut syy siihen ett viiltelin seuraavat 25v.. ja yritin "itsaria" kymmenet kerrat.
- heihei!
Täälläkin yksi diagnoosin muutamia vuosia sitten saanut. Seuraavassa pähkinänkuoressa omat "ongelmakohtani"
- Vaikeat olot lapsuudessa/nuoruudessa
- Identiteetin poissaolo, monen ihmisen persoonallisuus
- Vaikeudet ihmissuhteissa, varsinkin seurustelu-
- Mustasukkaisuus, menettämisen pelko, katastrofiajattelu, joista johtuen uhkailu, manipulointi, kontrollintarve
- Nopea hermostuminen, agressio, viha, katkeruus
- Asioihin kiinni jääminen, menneessä/tulevassa eläminen, nykyhetki vaikeaa
- Impulssiherkkyys, suusta saattaa usein päästä ihan mitä tahansa, mikä ei todellakaan sovi tilanteeseen
- Toisinaan rakastan samoja ihmisiä yli kaiken ja toisinaan olen heille vihainen kaikesta ja päätän, etten enää ikinä puhu heille sanaakaan. Suunnaton empatia ja tuomitseminen vaihtelevat.
Itse koen, että tämä sairaus haittaa suuresti elämääni, sillä olen menettänyt tärkeitä ihmisiä. On tilanteita, joissa sanoo vääriä asioita, sitä itse tajuamatta. Usein ei itse edes jälkeen päin muista koko tapahtumaa. vuosiakin olen joiltakin yrittänyt anteeksi pyytää, mutta tuloksetta. Näitä ihmisiä tulen silti aina rakastamaan suuresti. Myös työelämassä olen kokenut paljon esteitä, varsinkin asiakaspalvelussa, jossa pitää usein ponnistella säilyttääkseen neutraliuuden.
Myös kollegojen kanssa tulee usein kireitä tilanteita, koska en hallitse itseäni ja vaikka "vika" ei aina minussa olisikaan, niin syyllistän silti itseäni viikkotolkulla.
Ulkoapäin vaikutan täysin "normaalilta", aurinkoiselta ja avoimelta, mutta sisällä on jatkuvasti käynnissä myllerrys.
Nykyisessä suhteessani toinen osapuoli on onnekseni itse niin tasapainoinen, ettei pienistä hätkähdä ja ilmoittaa minulle suoraan heti, jos käyttäydyn "huonosti". Terapiassa käyn ja minulle tärkeitä auttajia ovat musiikki ja muut taiteet. Myös ystävät, jotka hyväksyvät minut tällaisenaan, ovat elintärkeitä. - ..
Lisäys vielä äskeiseen; Eräs paha ongelma on myös ns. asioiden vääristely, tapahtumien liioittelu, tai vähättely. Koska tunnen useimmat tunteet moninkertaisina, haluan myös korostaa niitä, jotta tulisin ymmärretyksi. Tämä siis tapahtuu ihan itsestään, ei suunnittelusti. On kovin ahdistavaa huomata puhuessaan, että vääristelee totuutta, mutta ei siinä vaiheessa enää kehtaa korjaamaankaan käydä.
- yksivainvalvoja
hei, kiitos kaikille vastanneille!
Onpa huojentavaa lukea näitä, tietenkin olen pahoillani siitä, että joudutte kärsimään tästä sairaudesta, mutta tämä antoi ymmärrystä minulle.
Entinen paras ystäväni kertoi minulle aikanaan olevansa diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriöllä. En silloin kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Olen kokenut hänen kanssaan syvää ystävyyttä ja sieluje yhteyttä ja lämpöä. Muistan ajatelleeni häntä yhtenä rakkaimmista ihmisistä. Hänen kanssaan oli jännittävää ja mietin, miten hyvin hän osaa eritellä asioita ja miten syvällisesti hän tuntee.
Sitten aloin ihmetellä, kun luottamukselliseksi ja läheiseksi kokemani ystävyys alkoi tuntua hänestä ahdistavalta tai liian raskaalta. Hän myös jäi pois yhdestä pienryhmästä seurakunnassa. Tätä oli edeltänyt kova ruodinta ympärillä olevista ihmisistä. Hän puhui hyvin uskottavasti (anteeksi jos tämä termi loukkaa) ihmisten huonoista puolista. Hän ruoti heidät juurineen läpi, tietenkin minulle, ei heille itselleen. Välillä hän sanoi ilman sen suurempaa (minun mielestäni aiheetta) että pelkää menettävänsä minut. Kummastelin tätä ja mietinkin olenko ollut jotenkin huono ystävä.. Meillä ei siis ollut mitään riitaa tai muuta. Meillä oli huippu hauskaakin,naurettiin monesti silmät päästämme. Muistelen lämmöllä noita hyviä aikoja.
Sitte tuli aika, jolloin hän meni huonompaan suuntaan. Hän poisti minut facebookista ja antoi ymmärtää, että ei koe minua turvalliseksi, kuukautta ennen hän oli kirjoittanut viestissään minun olevan hänen paras ja rakkain ystävänsä. Ystävyytemme kesti noin kaksi vuotta, välillä parempia ja välillä huonompia aikoja. Hän tituleerasi minut monta kertaa parhaaksi yystäväkseen. Hyvinkin alussa.
Minun silmissäni hän on ihana ja vieläkin rakas ihminen, mutta itse en vain kykene/pysty enää menemään yhtä lähelle ja ottamaan kaikki hänen mielialan vaihtelunsa. Luulin ensin pystyväni, mutta en pysty. Ensi alkuun en ymmärtänyt mikä tämä oli, mutta nyt ymmärrän. Ulospäin hän vaikuttaa tasapainoiselta, mutta sisältä on tuskainen, monesti sanonutkin tuskan olevan hyvin suuri. Hän on järestään melkein kokenut kaikki auttavat tahot ilkeinä ja tunteettomina, ehkä jotkut ovat olleet tarpeeksi rakastavia, mutta ilmeisesti nekin suhteet ovat menneet katki. En tiedä kuinka hyvin hän kieltää tämän johtuvan omasta sairaudestaan, mutta minutkin hän sai ensin näkemään asian muitten syynä, eli käytti vahvaa manipulointia tai sitten itseki näki asioista vain huonot puolet ja suurenteli niitä ehkä? Hän vilpittömästi itsekin uskoo siihen, että terapeutit ja lääkärit ovat yleisluontoisesti pahoja ja jopa saatanan vallan alla. Hän on uskovainen. Hän on minunkin puolestani joskus rukoillut, että minussa kasvaisi hengen hedelmät (ts.että olisin rakastavampi jne). Hän itsessään näkee hyvin harvoin mitään väärää. Sen tiedän, että hänellä on ollut hänen kertomusten mukaan narsistinen äiti, ehkä epävakaa myös. Ulkonäkö on perheessä aina ollut tosi vahva asia.
Olen itsekin käynyt terapiassa, en aina kokenut sitä miellyttäväksi, mutta toisaalta en sitä olettanutkaan, ja toisaalta minulle sattui hirmu hyvä terapeutti. Minulla on ollut masennusta. Oma masennuskin on voinut vaikuttaa tietenkin suhteessa häneen, mutta tämä tapahtui oikeastaan jo silloin kun olin parantunut masennuksesta ja oppinut erittelemään ja ilmaisemaan omia tunteitani. Minullakin siis vaikeaa tunteiden kanssa, ehkä siksi koimme yhteyttä. Koin että, hänellä ehkä voimakkaammat tunteet ja voimakkaammin keskittyy huonoihin puoliin ja helposti näkee ihmiset kääntyneenä häntä vastaan ja tulkitsee helposti neutraalit kasvonilmeet vihamielisiksi. Yksikin yhteinen ystävämme, jonka tiedän olevan vähän jäyhä, mutta kiltti, lahjoitti hänelle huomattavat kodin elektroniikat, koska halusi auttaa kun hän on työtön, jälkeenpäin puhui tästä, miten kova ja pahansuopa tämä ihminen on, vaikkei varmasti ole.
Eli omalla tarkkailullani tämä ystäväni näki asiat huonommin, kuin tarvitsisi ja sen takia katkaisi helposti ihmissuhteita. Sittemmin minua on helpottanut, koska ymmärrän. Tämän sairauden kanssa painiskelevat tarttevat paljon ammatillista tukea ja sopivan lääkityksen joka ottaa pahimmat tunnevyöryt ja tekee olosta paremman. - alöakö
Myös kollegojen kanssa tulee usein kireitä tilanteita, koska en hallitse itseäni ja vaikka "vika" ei aina minussa olisikaan, niin syyllistän silti itseäni viikkotolkulla.
Ulkoapäin vaikutan täysin "normaalilta", aurinkoiselta ja avoimelta, mutta sisällä on jatkuvasti käynnissä myllerrys.
Juuri noin, koen asiat samalla tavalla.
- Entinen epävakaa
Voi teitä epävakailijoita! Mulle tuli valtavat sympatiat ihan joka ikistä kirjoittajaa kohtaan. Kunpa voisin jotenkin auttaa. Olen itse ollut epävakaa persoonallisuus, narsistisin ja vaativan persoonallisuuden piirtein. Kävin 5 vuotta tiiviissä yksilö- ja ryhmäterapiassa ja olin lääkityksellä. Nykyään elän ihan tavallista työssäkäyvää perhe-elämää, eikä mistään arvaisi, että taustallani on ihan kauhea elämä, noita samoja kamalia oireita kuin teillä ja päihteitä ja yksinäisyyttä ja itsemurhayritys ja viiltelyä. Ihmissuhteet oli aivan sekaisin ja sisällä ammottava tyhjyyden tunne lähes joka hetki, varsinkin yksin ollessa. Mutta tietysti kaunis kuori päällä jottei kukaan arvaisi että sisällä onkin varsinainen pääsiäisyllätys.
Oon miettinyt, että haluaisin auttaa muita jotka rämpivät samoissa ongelmissa kuin minä aiemmin. Voin nykyään niin hyvin, että välillä tuntuu unelta se aika kun olin "sekaisin". Terapiani onnistui mahtavasti joten olen nykyään tosi tasapainoinen, ja uskon vahvasti että se voi tapahtua myös muille. Tietysti se vaatii hurjasti töitä, mutta ei siinä yksin olla, se terapeutti ainakin tukee ja toivottavasti myös lähipiiri.
Isoimpia opetuksia joita sain oli, että olen itse vastuussa tekemisistäni ja sanomisistani. Se voi kuulostaa ilkeältä (ja niin kuulosti minustakin silloin kun en saanut mitenkään hallittua tunteitani), mutta kun terapeutti "peilasi" omaa kuvaani tapaamisissamme, näin monta kertaa itsessäni sellaista käytöstä, mitä en olisi halunnut. Huom! Käytöstä, ei "minua". Eli tein typeriä asioita, mutta se ei tehnyt minusta ihmisenä vähemmän tärkeää kuin muut. Pikkuhiljaa kävi selkeäksi, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa käytökseeni. Vaikken saanut tunteitani haltuun pitkään aikaan, niin pystyin hitaasti, vähä vähältä, löytämään tapoja tehdä joitain asioita toisin. Opettelin miettimään edes pari sekuntia ennen kuin avasin suuni sanoakseni jotain kärkevää tai paljastavaa. Joskus ehdin sen parin sekunnin aikana tajuta, että hei, enhän minä haluakaan paljastaa itsestäni tätä mitä olen juuri sanomassa. Ja se tyhjyyden tunne, se oli kivuistani suurimpia. Se suli noiden hoitovuosien aikana hitaasti pois, kun puhuin terapeutille puhumasta päästyäni, kerroin kaikki elämäni kipeimmät hetket. Ratkaisevaa oli, että hän reagoi minuun lämpimästi. Hän ei tuominnut typeriä tekojani, korkeintaan kysyi "Miksi?". Hän vain katsoi minua ja kuunteli puhettani kunnes suuni kuivui ja kysyi välillä johdattelevia kysymyksiä.
Muistelen vieläkin välillä tosi lämpimästi tuota terapeuttiani ja hänen katsettaan. Hänellä oli taito saada minut näkemään itseni. Ja vain minäkuvaltaan repaleinen ihminen ymmärtää tuon asian arvon kuten me sen ymmärrämme. Olen todellakin oppinut näkemään itseni, kuka minä olen, ja missä kulkevat rajani. En olisi uskonut, että voin olla rauhassa itseni kanssa, tyytyväinen itseeni tällaisena kuin olen. Mutta nyt olen. Ja osaan puhua tunteistani toisille ilman että sulkeudun lukkojen taakse viiltelemään ihoani tai oksentamaan. En edes juuri juo viinaa enää, ei tee mieli olla kännissä, vaikka aiemmin oli pakko juoda vähän väliä koska ahdistus ja ihmisten pelko kävi sietämättömäksi.
Voi rakkaat ihanat epävakaat... voimia ja haleja teille! Olette sisimmässänne oikeasti rakastettavia ihmisiä, muistakaa se sinä hetkenä kun pimeä puolenne hakkaa oveen ja kiljuu jotain ihan muuta.- kuka siellä
Kop kop kop
- Anonyymi
Hei!
Itse olen kohta 50 vuotias. Muutama vuosi sitten joulun jälkeen tunsin oloni masentuneeksi ja epätodelliseksi, haukuin itseäni ääneen. Samaan aikaan minulla oli närästyslääkekuuri, joka teki minulle huonoa, mutta ajattelin syödä sen vaikka oli vain paheni. Jälkikäteen ajattelin että halusinko jotenkin rankaista itseäni. Kuurin loputtua minulla alkoi lihasheikkous ym. Nyt minulla epäillään lihastautia.
Nyt kun minulla on ollut aikaa miettiä asioita ja menneisyyttä, käyn myös terapiassa. Olen nähnyt tai tajunnut minkälainen olen ollut ja mitä olen aiheuttanut muille ja itselleni. Näen itsessäni paljon samoja piirteitä kuin kirjoittajilla. Minusta löytyy narsistista, sekä epävakautta, riippuvaisuuttakin. Olen mies henkilö.
Se on surullisinta nähdä ja tajuta ne asiat nyt. Olen kyllä jotenkin aina ymmärtänyt että minulla ei ole kaikki ok. En ole vain sitä myöntänyt, vaan olen vain juossut asioita pakoon. Tai sitten en ole vain ymmärtänyt, koska ne on niin juurtunut minuun tiukasti.
Suurin pelko minulla on yksinäisyyden, tyhjyyden ja menettämisen pelko.
Uskon että lapsuudella ja nuoruudella, ja siinä tapahtumilla sattumilla ym. On näihin sun työhön, käytä siin ym. Alkunsa. Emme kukaan halua tätä mielenterveysongelmat, eikä vanhemmatkaat halunneet sitä meille eikä itsellekään.
Asiat ovat monen asian huono tuulinen summa. Itse yritän hyväksyä itseni niin hyvin kuin pystyn ja opettelen ottamaan vastuuta käytöksestäni. Se ei ole helppoa näin monien vuosien jälkeen, kun olen elänyt väärällä minäkuvalla ja tavoillani. Mutta jos jotain pystyi muuttamaan. Esim empatia kykyä. Ihmisen elämä ei ole helppoa, olisi helpompi olla vaikka lintu taivaalla.
- mietin vaan...
Mulla menee nykyisin, kun olen vanhempi, kohtalaisen hyvin. Parisuhde kestänyt vuosia, töissä en ole. Menee pitkiä aikoja ihan hyvin, vaikka mielialat seilaa jonkin verran.. sitten kun riitelen, on jälkeenpäin todella paha mieli, jos olen sanonut jotain tosi ilkeää.. Kaduttaa ja häpeän ja tunnen syyllisyyttä. Ja kun nuo oirekuvaukset antaa todella ihan hirviökuvan meistä, sitten katoaa jotenkin se varmuss itsestä ja tulee epätodellinen olo, että oonko mä todella tommonen, mutten vaan huomaa.. En yleensä enää usein edes lue. Kokemusasiantuntijoiden ja hoitavan taho kirjoittama "Epävakaudesta elämään" oli positiivinen sävyltään.
Sitten kun istun ja mietin, että ns. terveet tekee ihan hirveitä asioita toisilleen.. Fyysistä ja henkistä väkivaltaa.. Pitkiä avioliittoja, joissa kumpikaan ei oo ollu onnellinen kymmeniin vuosiin.. Sit aattelen, että en mä voi olla ihan kauheimmasta päästä ihminen. En lyö, en juuri huuda, en riko tavaroita.. Olen usein liikaakin antanut ihmisten käyttää mua hyväksi, kun en ole osannut pitää puoliani.. Mun kaikki tuhovimma on kohdistunut itseeni ja omaan kehooni.
Mulle ei jatkuva "tilani" pohtiminen oikein sovi.. Enkä kyllä jatkuvasti ihmisten suhteen souda ja huopaa.. Kärsin kyllä mielialan vaihteluista, yritän sanoa jos pystyn, että nyt tuli tyhmä olo, kuuntelen musiikkia tai yritän hetken mietiskellä ja ohjata tietoisesti ajatuksia toiseen suuntaan.. Usein se onnistuukin.. Vähän kuin NLP:n "turvapaikka" juttu. On tää jollain lailla hallittavissa, ei välttämättä tunnetila, mutta käytös. Jos vertais vaihdevuosien kuumiin aaltoihin.. ne tulee ja menee.. Eikä oo pakko antaa käytöksensä mennä kohtuuttomaksi. Ja onko oikeus oman 10min tunnetilan takia tuottaa paha mieli toiselle pitkäksi aikaa? Ja minkä verran mulla on "oikeus" suuttua? Mikä on oikeutettua puoleni pitämistä ja mikä menee yli? Terveetkin suuttuu ja saa suuttua. - joku
juu hirviöitä ollaan. no hyvä sentään että jotkut saavat hoitoa. minua ei suostuta TK:ssa hoitamaan, eivät kuulemma ota vastuuta. niiden mielestä kuulun erikoislääkärin hoitoon. mitään lääkityksiä edes ei suostu määräämään TK:sta. kuitenkaan mtt en pääse lähetteet ei mene läpi.
oireisiin kuitenkin kaatunu kaikki opiskelut ja työelämä. noh kalliiksi tulee yhteiskunnalle lääkäreiden tunarointi. 19v eri kouluja turhaan.
tuolla diagnoosilla lääkärit tosi asenteellisia. pitävät päihderiippuvaisena, vaikka en sitä koskaan ole ollut. raittiimpi kuin 95% kansasta koko ikäni. epäilevät kaikkia oireita jotka rehellisesti sanon. vissiin pillerin kerjuuta täytyy olla. kaikki oireet joiden asianmukainen hoito mahdollisesti vaatisi kolmiolääkkeitä sivuutetaan.
vaikka fyysisistäkin vaivoista olis rtg/magneetti kuvat mustaa valkoisella, silti tuntuu ettei mitään oteta tosissaan. pahaan selkäsärkyyn joskus kirjoitettu tramalia. heti saanut seuraavalla lääkäri käynnillä kuulla vihjailuja riippuvuudesta/ ihmettelyä onpas vahva lääke.
yksityinen psykiatri luki potilastiedot ja kirjoitti lausuntoonsa potilas jätetty hoitamatta ilmeisesti hoitohenkilökunnan vihamielisten tunteiden takia. tosin eipä tuolla yksityiselläkään työkyvytön voi ravata sitä mitä tarve olisi.
noh ajaapi jonkun vastaantulijan nokkaan 200 lasissa sitten kun riittää. - aptuo
Tuttua,huttua. Minulla todettiin nyt 2016 syksyllä sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja Psd ym. Olen kasvanut narsistisen alkoholistin lapsena.
Kokenut väkivaltaa, seksuaalista häirintää, koulukiusaamista, itsetuhoisuutta, 18 kesäisenä haudoin jo vakavissani itsemurhaa. Pahimmassa ahdistuksessa viiltelin itseäni haavoille, mistä tavasta pääsin vasta armeija- aikana. Ihme,että sain ylipäätänsä intin suoritettua. Ehkä kuri ja järjestys sekä säännöllisyys pitivät minua kasassa. se harmitti,että armeija loppui,kun vasta aloin pitää siitä. Päästyäni siviiliin alkoi kuuluisa 90-luvun lama. Ja minultakin loppuivat työt. Silti siinä oli jotain helpoittavaakin, oli aikaa itselle ja kun suomi oli lamassa, ei minunkaan sisäinen lamani tuntunut niin pahalta. Pikemminkin kun vuoden työttömyyden jälkeen sain töitä, tuli uusi kriisi: osaanko minä.
Menin perheemme maatilalle, otin moottorisahan ja käynnistin sen. Mietin lähtiskö tällä henki. Itku siinä sitten pääsi. Jostain tuli se voima,että menin ja otin työn vastaan.Alkoi uusi nousu jota kesti 2000 luvun alkuun, sitten alkoi yskiä. Tapasin 2007 ensimmäisen puolisoni, mutta hän sairastui vaikeasti ja kuoli vuoden verran kamppailtuaan. Sitä vaihetta olen ehkä päättelemässä, kun opettelen elämään uuden puolison kanssa, 2014 lähtien. Diagnoosin saaminen oli raskasta ja helpottavaa, parhaimmat ystävät kyllä ymmärtävät, ja onhan minulla henkilökohtainen usko Jumalaan ja jeesuksen sovitukseen. Parempi elävä koira kuin kuollut leijona : ) - mmng
Kuinka ja paljon haittaa, surua ja murhetta tuovat nämä "diagnoosit" .
Etenkin, jos niihin kova usko on ja lähtee sen, niiden perusteella itseään jotenkin muita huonommaksi määrittämään.
Aivan varmasti jokainen, joka lähtee lukemaan pers. häiriö-ihmisen, psyk. luokituksia,
"määritelmiä" sieltä itseään löytää.
Jossakin määrin.
Jos kohtelu lisäksi NS. hoitopaikassa, missä hyvänsä on asenteellista, ennakkoasenteisiin perustuvaa töykeää, niin voi helvattu sentään.
Itselläni aikoinaan jäi, vain yhteen käyntikertaan. En käytä alkoa lainkaan, mutta sellaisessa painostusprässissä en ole koskaan ollut aiemmin mitä siellä koin eikä kukaan ns, yleislääkäri ole minua noin painostanut.
Niin että kun ei uskota, niin mulle riitti. Tai, kait sitten uskottiin lopulta mutta...
aivan sama mulle. Riittää kun itse asiani tiedän.
. - Auttakaatoisianne
Kun hoitohenkilökunta ja läheiset kaikesta tästä päätellen on noin asennevammaista, niin menkää vertaistukiryhmiin. Sitten kun sen jäsenet osoittautuvat hemmetin ärsyttäviksi, niin vaihtakaa ryhmää. Sitten taas seuraavaan.
- keliakia1
Oon 50v., kärsiny paljon mieliala muutoxist. 25v. viiltelin itseäni, nyt on loppu se aika. Tyttäreni 27v. on ollu kovin outo, kahden pojan äiti, raivostuu usein ja n. viikko ni tehään remppaa?? huolissaan, ettei mee samaa polkua
- LNGUÖnmfv5
Tampereella oli ennen hyvä hoito paikka epävakaille päiväsairaalassa. Nyt sielläkään ei saa kuulemma kun lyhyttä hoitoa ja hoitajen suosikki potilaita siellä kierrätetään useila hoito jaksoilla peräkkäin. Hoitajia on tosi vähän enää ja kuulin että ne kaikista mukavimmat ja parhaimmat vaihtaa paikkaa.
- keliakia1
50v. ja käsi, kaula ,jalat sekä kasvot viiltojen peitossa. Olen hoitoalalla
- ekstraaja
ÄLKÄÄ HYVÄT IHMISET LEIMATKO ITSEÄNNE NOILLA DIAGNOOSEILLA. Älkää nimitelkö itseänne. Epävakaa, narsisti, bipolaari ...
Jotkut ihmiset voivat kokea diagnoosin positiivisena, kun kokemuksille löytyy nimi. Useimpia sairausleima kuitenkin lamauttaa.
Diagnoosi leimaa ja eristää ihmisen hänen sosiaalisesta ympäristöstään. Tämä on tutkittu juttu.
Britanniassa psykologiliitto on julkaissut kannanoton, jossa vaaditaan diagnooseista luopumista. Vaihtoehtoja on, sellaisia joiden avulla ihmiset voivat saada apua ongelmiinsa leimautumatta. Aloitin aiheesta uuden keskustelun netistä ja muualta löytämäni tiedon perusteella:
https://keskustelu.suomi24.fi/t/15344558/brittipsykologit-haluavat-lakkauttaa-diagnoosit- Anonyymi
Tuo on hyvä asia. Että Englannissa pyritään diagnoosista pois. Ihmisen luonteestahan on vain kyse, jota voitaisiin tukea ja auttaa ja sen käyttää saataisiin ihminen löytämään itsensä paremmin. Hyvä juttu mielestäni!!! Loppuisi netti keskustelut ja syyttämiset ym.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p561846Persut petti kannattajansa, totaalisesti !
Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,481628- 521564
Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?
Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.51507Sinäkö se olit...
Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis61495Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat
Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin61405Hyvää yötä ja kauniita unia!
Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä81306Lepakot ja lepakkopönttö
Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta121281Revi siitä ja revi siitä
Enkä revi, ei kiinnosta hevon vittua teidän asiat ja elämä. Revi itte vaan sitä emborullaas istuessas Aamupaskalla41163Kello on puoliyö - aika lopettaa netin käyttö tältä päivältä
Kello on 12, on aika laittaa luurit pöydälle ja sallia yörauha kaupungin asukkaille ja työntekijöille. It is past midni41128