Elämä lopussa jo yläasteella

Höpö höpö. Missäs päin suomea asut? Sinä et ole saanut siellä lääkärissä kerrottua niitä asioita mitkä ahdistaa. Niitä pitää puhua paljon, usein, vaadi että saat puhua sairaanhoitajalle tms. Varmasti 2 kertaa viikossa. Ma ja ke tai ti ja to/ pe kuulostaisi järkevältä pian koulun jälkeen. Ihmetyttää vanhempasi. Heidän pitäisi jaksaa kuunnella ja auttaa. jatka tänne kirjoittamista!! Odotan mitä kerrot. Itsellänikin on vaikeaa, mutta olen aikuinen. Saat varmasti asiasi kuntoon, kuulostit fiksulta tekstisi perusteella.

Kuule, et tiedä mitä kaikkea elämääsi vielä on tulossa. Ei tuossa vaiheessa, eikä koskaan pidä luovuttaa. Elämä on lahja, ja se pitää elää. Koita edelleen saada apua, keskustelu on tärkeää. Mutta kuten edellinen vastaaja totesi, pitää olla avoin ja puhua ihan kaikesta mikä voi mahdollisesti itseä vaivata. Harmi etteivät vanhempasi pysty näkemään tilaasi ja auttaa näin ollen. On varmasti liian kipeää heille, Mutta auttaa heidän tietenkin pitäisi pystyä. Kyllä masennuksesta voi parantua. Itsekin siitä käsin jo nuorena, mutta tässä sitä porskutetaan 40 vuotiaana ikäisesi teinin äitinä. Olen minäkin tässä myöhemminkin kokenut aallonpohjia, mutta kaikki on kannattanut kokea. Eräs ystäväni teki itsemurhan nuorena, ja se pysäytti. Se oli ja on niin turhaa. Aina on toivoa ja elämää. Pidä huolta itsestäsi, olet tärkeä ihminen!!

Masennus paranee vain sillä tavoin että puhut ja tuon kaiken ulos, mikä sisintäsi ahdistaa. Terapiassa pitää kertoa paljon syvemmältä kuin mitä sinulle nyt kuuluu, kuiinkas menee, jaksatko käydä koulussa ym.
Ota vaikka alussa vihko johon alat muisella lasuutasi, mietit erilasia ikäviä, harmittavia asioita ja tapahtumia, mutta myös välistä mikä on ollut kivaa.
Jospa alkat kirjoittaa tälle pastalle. Voit kirjoitella rauhassa nimimerkin takaa.

Olen samalla luokalla kuin sinä ja ihan samat fiilikset.

Aamulla ei jaksa nousta ylös, koska ei ole mitään syytä siihen.

Kaikki päiväti aamusta iltaan on aina samaa p*****.

Itekki ajattelen itsaria, varmaan päivittäin, mutten sitä tee, ei sinänsä että odottaisin elämältä jotain parempaa. Täytyy vaan kestää...

kuullostaa täysin omalta elämältäni.. yksinäisyys on syrjäyttänyt ja en osaa itkeä jos kukaan on paikalla... vaikka minulle kerrottaisiin että perheeni on kuollut , voisin itkeä vain kun paikalla ei ole ketään.......

miksi et ole puhunut asiosta mitkä ahdistaa? ei se auta jos puhut psykiatrille semmosia asiota mitkä ei ahistista niin paljon.

Ehdotan että menet puhumaan terkkarille tai terveyskeskukseen ja puhut myös äidillesi tai isällesi. Tarvitset selvästi apua jaksamiseen. Muista et ole täällä yksin ja sinua autetaan jos annat siihen mahdollisuuden.

olen itse 19v sairaistuin vuosi sitten syyskuussa juoksin lääkäreissä helvetillisien niska selkä maha kipujen takia..sitten tuli se että en jaksanut tehdä mitään nukuin huonosti..sain masennuslääkkeet on syöty yli vuoden..olo helpotti viime talvena...kunhan iski uudestaan rakkaan isoäidin kuoleman vuoksi masennuin uudelleen pahasti.se jatkuu vain..masennus vie aikansa..mutta se on yhtä helvettiä..välillä on ei jaksa

Kuinka olet pärjännyt? Ota rohkeasti yhteyttä esim terkkariin ja kerro kaikki ajatuksesi, ei kannata silotella ajatuksiaan vaan hakea apua olon parantamiseksi.
Omat vanhemmat ei välttämättä ymmärrä ollenkaan mutta ammattilaiset kyllä tietää.
Mieliala vaihtelee mutta ei keskimäärin saa olla liian huono. Tsemppiä.

Ok, nauti matkasta ja koita senjälkeen jaksaa käsitellä asioitasi ammattilaisten kanssa. Pitää olla rehellinen kertoa kaikki, ei lisätä tai jättää ois mitään. Silti toisen auttaminen on erittäin vaikeaa mutta pienikin apu voi auttaa itseä pääsemään yli synkkyydestä.

Itse alan olla loppuunajettu romu ja apua olisi pitänyt hakea 10v. sitten. Ei pidä väheksyä terveysongelmiaan ja niitä pitää pyrkiä hoitamaan muiden avustuksella.
Mukavaa matkaa.

Kävin tänään terapiassa, ja jotenkin mulla vaan meni hermot. Teki mieli itkeä ja huutaa yhtä kertaa. Oli muutenkin huono päivä ja terapeutti alkoi puhumaan epäolennaisista asioista, eikä taaskaan päästy itse ongelmaan. Lisäksi se puhui masennuksestani imperfektissä, niinkuin pelkät lääkkeet sen olisi parantaneet.

Voin kertoa, että toisella asteella elämänlaatu paranee huomattavasti peruskouluun verrattuna. Sen jälkeen tosin alkaa sellainen alamäki, että oksat pois.

Näin ainakin kävi minulle, ehkä muilla on parempi tuuri. Ehkä ei.

Itse olen 23v ja ollut masentunut nyt 8 vuotta, kaikki alkoi ammattikoulun alussa.
Olen käynyt tämän aikana 3:lla eri psykiatrilla eikä kenestäkään ole ollut mitään apua, turhanpäivästä jauhamista, "miten menee" vastaan, että päin per**ttä ja vastaus on siinä resepti nähdään kuukauden päästä. Olen syönyt viittä eri lääkettä ja näistäkään ei ole ollut mitään apua, tällä hetkellä en syö mitään lääkettä

Tällä hetkellä käyn ryhmäterapiassa jossa en yksinkertaisesti osaa puhua mitään, pari kertaa joku on avautunut ja avautuminen yleensä hiljentää kaikki 10 min, sen jälkeen sitten siirrytään toiseen aiheeseen, en ymmärrä mitä apua tuostakaan voi olla.

Kannattaa analysoida ja selvittää perimmäiset syyt, jotka ovat johtaneet masennukseen. Kun syyt/kaipuut tiedostaa, voi niitä alkaa esim muuttamaan, kuntouttamaan, korjaamaan jotta saisi pikkuhiljaa oman henkisen hyvinvoinnin eheäksi.

omaatarinaaa: ikää nyt 21
lapsena hain muiden hyväksyntää kiltteydellä, siitä tuli selviytymis mallini joka jäi tiedostamatta päälle nuoruusikään asti.
perheeni oli "kulissi" perhe, ulkoisesti kaikki mainiosti, mutta sisällä roihusi. kaipasin tukea, aitoutta, tilaa kasvaa ja olla oma itseni. mutta en vielä lapsena uskaltanut vaatia mitään. otin jo tuolloin tiedostamatta tehtäväkseni toteuttaa vanhempieni luomia velvollisuuksia ja toiveita, jotta kelpaisin.
ala-asteen olin luokan 'parhaimpia' opiskelijoita, hymypatsas ja palkintoja.
hyviä kavereita oli, mutta viihdyin paljon yksin joten jätin kaverit koska "en tarvinnut/jaksanut heitä", kunnes myöhemmin pikkuhiljaa huomasin olevani yksinäinen. tein virheen, oivalsin menettäneeni elämässäni itselleni tärkeimmän asian, ihmissuhteet.
täytin tyhjiötä sisälläni suorittamalla jotta sain "arvostusta". pidin itseni kiireessä ettei minulla olisi aikaa miettiä asioita. pakenin vain todellisuutta huomaamatta sitä itse. olin 10 oppilas, ilman omaa persoonaa, kone, miellyttäjä, pelkkää kulissia, ja ala-asteella koin burn-outin.
en jaksanut mitään.
sairastuin masennukseen, voin huonosti, olin vain kotona, etsin mielihyvää ja löysin tietokoneen jonka kautta tulin nettipeleihin riippuvaiseksi.
Kasvoin niistä ulos, lopetin pelaamisen ja turhauduin kunnes pakotin itseni muuttumaan, lähdin ulos ja liikkumaan.
Siinä samalla tulin riippuvaiseksi hyvänolontunteesta, endorfiinistä, jota erittyy urheilusta. Liikuin hullunlailla. Kohta jo olin taipunut pakkomielteiseksi kehoani kohtaan koska koin, että olisin parempi, haluttu, onnellinen ja menestyvä jos olisin laihempi. sairastuin anoreksiaan.
olin kuolla sairaalloiseen laihuuteen, mutta pitkät pakkohoitojaksot pitivät minut fyysisesti hengissä.
selvisin siitä kriisistä perheen tuella, mutta syömishäiriö vaihtui ortoreksiaan.

Mulla kans tuntuu että millään ei jaksa.Uskon että omaan tuollaisen psykoottisen masennuksen,välillä ajattelen että miksi ihmeessä olen täällä?Minkä takia elän?Kerran ajoin pyörällä ja ajattelin,mitä tapahtuu jos ajan tuon auton eteen,sitten mieleeni tunki ajatus perheestäni ja kaikesta siitä hyvästä mitä minulla on.Joten jätin sen tekemättä.Nykyäänkin esim. harrastuksissa tulee välillä semmoinen ''herääminen todellisuuteen'' jossa totean pelästyen että minähän olinkin täällä.Yht'äkkiä lähden vain pois,jonnekkin toiseen ulottuvuuteen,ajattelen esimerkiksi ratsastaessani koulua,ja sitten tunnen olevani koulussa,sitten kun tajuankin olevani jossain muualla,pelästyn todella.Keskittyminenkin jo alkaa vaikeutua,ja tätä on kestänyt vasta pari kuukautta,mutta olen ihan väsynyt.Olen monesti jättänyt harrastukset väliin,koska pelkään tuota pelottavaa tunnetta.

hyvin meni loma...kyllä vitutti palaa suomeen..thaimaassa ihanat ihmiset hyvä ruoka:)nyt pimeyteen ja sateesee:)mikä huno-olo ei missään hyvä olo:(näin nuori tälläinen olo:(

Odota vaan kun pääset aikuisikään ja sinulta aletaan vaatimaan tiettyjä asioita, mihin ei ole resursseja... siitä se hupi vasta alkaakin

Helpotus oli.Mutta ei tämäkään kivaa ole,nytten onneksi päässyt eroon viiltelystä (jes) Ja lopetin tuon ratsastuksen sitten ihan kokonaan.

kyllä se hupi on jo alkanut kuule aja sitten...on vaadittu kaun jo vaikka mitä...voit vähän miettiä mitä sanot odota kun pääset aikuisikiään..jos et itse kärsi masennuksesta..ei tiedä mitä se on...jos on ollut syyskuusta vuodesta 2010 siinä aikana 2 hyvää oloa ollut..

miten sinä olet nyt voinut???

mulla oli lukioaika yhtä helvettiä. nyt se on ohi ja ehkä pikkusen no suunta parempaan. oon 20v mies.

Jos et pysty psykiatrille jne. puhumaan, niin kirjoita sitten. Ite oon semmonen, että jos en pysty puhuun mun henk.koht. asioista, niin mieluummin kirjoitan, koska se on paljon helpompaa.