Masentunut lapsettomuuden takia?

En ole täysin samassa tilanteessa, mutta tänään olen taas kerran itkenyt silmät päästäni tätä lapsettomuutta, joten sen ainakin tiedän, kuinka helv***sti se sattuu!

Mulla on ikää 32 ja lapsettomuutta takana nyt reilu 6 vuotta. Miehestäni ja minusta ei ole löytynyt mitään fyysistä vikaa, mutta lasta ei vain kuulu. Olen esittänyt vahvaa ja muka sopeutunut. En halua näyttää muille heikkouttani, enkä todellakaan halua kenenkään sääliä. Lisäksi mä en jaksa niitä iänikuisia arvuutteluja siitä, missä mättää... ja ehdotuksia eri hoitomuodoista tai hyvien onnistumisprosenttien toistelua!

Näiden vuosien jälkeen, ilman yhtäkään positiivista raskaustestiä, joutuu vääjäämättä kohtaamaan sen ajatuksen, että huolimatta toiveista, rukouksista, lukuisista yrityksistä jne., me ei välttämättä IKINÄ saada omaa lasta! Se ajatus tuntuu niin musertavalta! Se on epäreilua ja tuntuu siltä, että mulle on annettu sellainen taakka, mitä en vaan jaksa kantaa, enkä tiedä, miten ikinä pääsen tästä yli!

Tänään pitkästä aikaa padot murtui. Tässä on nyt ollut sellainen ihmeellinen ajanjakso, jolloin olen kuullut lukuisista raskauksista ja synnytyksistä ympärillä olevilta ihmisiltä töissä ja kaveripiirissä. On oikeasti tuntunut siltä, että n.95% ihmisistä on joko raskaana tai just synnyttänyt. Mikä hemmetti siinä on, että tällaisia aaltoja vaan välillä tulee. Tänään tuli samana päivänä JÄLLEEN kaksi uutista raskaudesta, ja niin se suru taas hiipi pusakkaan.

Sitä on lukenut aina onnessaan lehdistä juttuja lapsiperhearjen raskaudesta ja niistä negatiivisista asioista, jolloin on voinut itselleen valehdelle, ettei se lasten saanti oikeasti ole niin hienoa, mitä me lapsettomat luullaan. Mutta kun kaverit, joiden kanssa on samaan aikaan aloitellut vauvakuumeen potemista, tekee maailmaan jo kolmansia lapsiaan, niin joutuu kohtaamaan sen tosiasian, että joku maaginen "se jokin" siinä oman lapsen saamisessa on, kun niitä kerran tehdään liuta!

Voin siis todellakin ymmärtää sen tuskan, mitä koet. Niin se varmasti on, ettei se suru koskaan katoa. Meidän pitää vaan ajatella se niin, että kaikille on ne omat ristit kannettavaksi. Syystä tai toisesta, tämä on meidän osa. Vähän niinkuin joku sinulle rakkain ihminen kuolisi. Asia, mille et mitään voi. Sitä ei varmaan koskaan unohtaisi, sitä ikävöisi elämänsä loppuun asti ja suru kulkisi mukana aina. Mutta se on asia, joka vaan on pakko hyväksyä. Jos elämänsä haluaa elää onnellisena, on vaan hyväksyttävä asiat, joita ei voi muuttaa, ja muuttaa ne asiat, mitkä voi. Katkeroituminen on pahinta, mitä voi itselleen tehdä.

Jaksamisia sinne!

Kiitos vastauksestasi..Tänään on tosiaan huono päivä.

Ympärillä kaikki raskautuu, muistutus omasta vajavuudesta tulee joka paikassa vastaan..Minun mielestäni lapsettomat ihmiset ovat aina olleet jotenkin erilaisia ja olen kokenut, että heistä puuttuu jotain. Ehkä suuri osa heistä on ollut tahallisesti lapsettomia, en tiedä kun en ole tohtinut kysyä..Silti koen, että elämän suurin opetus on oman lapsen saanti. Se tuo elämään jotain todella arvokasta ja jostain syystä sitä iloa ei ole nyt minulle suotu. Olen miettinyt pääni puhki sitä mikä se syy siihen on, enkö ole tarpeeksi vahva kasvattamaan lapsia vai olenko jo niin kypsä ihmisenä, etten tarvitse lasten kanssa kasvamista..? En kertakaikkiaan keksi mitään syytä, kun ajattelen, että miksi narkkarit, juopot, väkivaltaiset, itsekkäät ja pahat ihmiset saavat lapsia, mutta minä en..? Minusta ei kuitenkaan ole rakastamaan toisen lasta, koska tiedän etten voisi rakastaa toisen lasta kuin omaani..Olen itse eroperheen kasvatti ja tiedän, että se puolikas vanhempi ei rakastanut minua kuin omaansa joten sen kokeneena en halua kenenkään lapselle itse samaa..

Sinä olet vielä nuori. Kun lakkaatte yrittämästä, saattaa tapahtua ihme. Toisaalta voi olla, että sinun ja miehesi ei ole tarkoitus saada lasta yhdessä..niin surullista kuin se onkin. Sinun pitää miettiä oletko valmis itse luopumaan siitä haaveesta vai haluatko kokeilla jonkun toisen kanssa..rakastatko miestäsi niin paljon, että olet mieluummin hänen kanssaan kuin teet lapset jonkun toisen kanssa..? Vaikeita asioita nämä ovat joka tapauksessa ihan yhtälailla kuin raskauden keskeyttäminen vaikean sairauden takia.

Minusta on tullut katkera, kylmä ja masentunut. Pelkään sitä, että joudun lopun ikääni kestämään tätä surua ja sitä etten koskaan pääse sen yli. Olen jo kestänyt sitä monta vuotta ja yrittänyt keksiä jotain muuta sisältöä elämääni. Mikään ei täytä lapsettomuuden tyhjiötä. Jos läheinen kuolee, on suru tietysti mukana elämässä. Siitä ei kuitenkaan tule muistutusta montaa kertaa päivässä, yleensä tai ainakin suru hälvenee, kun aika kuluu. Lapsettomuuden suru ei hälvene, koska siitä saa muistutuksia päivittäin..

En oikein keksi itse mitään keinoa päästä yli surusta niin, että voisin elää hyvää ja tasapainoista elämää. Tällä hetkellä ja viimeisen vuoden aikana suru on ollut lähellä lähes päivittäin, aiemmin olen vain koittanut sinnitellä ja näytellä iloista. Raja tuli vastaan, ei jaksa enää. On myönnettävä, että näin kävi ja nieltävä elämän tosiasiat.

Onko joku löytänyt netistä vertaistukea oikeasti lopullisesti lapsettomaksi jääneille? Lapsettomuusblogit ovat järestään kääntyneet lapsenodotus-blogeiksi, joten jos tiedätte mistä löytää vertaistukea otan infon mielelläni vastaan..

Lämmin halaus kaikille tahattomasti lapsettomille, lapsensa menettäneille tai muuten tyhjästä sylistä kärsiville..

mikset ole mennyt hoitoihin?

Olen käynyt hoidoissa eikä ole onnistanut..yksinäisenä en enää voi enempää sijoittaa asiaan, jossa on niin pienet todennäköisyydet onnistua..Viimeksi ei päästy edes siirtoon asti. Suoraan ei ole sanottu, että lahjasoluihin olisi siirryttävä mutta eipä niihinkään ole varaa yksinäisellä..

Lapseton forever, asia on niin rankka ja suru niin suuri, että siitä ei varmastikaan kukaan halua kirjoittaa..olen sitten lueskellut enkelilasten äitien blogeja tässä ohessa..

Toiset pääsee lapsettomuuden yli helposti, toisilla ottaa kovemmalle kuten minulla. Asia olisi huomattavasti helpompi hyväksyä, jos yritystä olisi takana 10v ja voisi sanoa, että kaikkensa on tehnyt. Mitään kai sitä ei kadu niin paljon kuin tekemättä jättämistä..

Minulla ei ollut paljon odotuksia ja toiveita tälle omalle pienelle elämälleni..en saanut kotoa hyviä opastuksia oman elämän elämiseen. Jos olisin saanut, olisin osannut pyrkiä tietoisesti omiin päämääriin ja toteuttanut haaveeni ja jättänyt matkasta ne, jotka eivät katsoneet samaan suuntaan..

Itse olen miettinyt juuri samaa isoa kysymystä viimeiset kaksi päivää kuin sinäkin:pääseekö yli ikinä? Itkeminenkään ei tunnu vievän pois sitä loputtoman syvää tunnetta elämän epäreiluudesta ja pettymyksestä. Tällä hetkellä tilanteeni ollessa akuutti (epäonnistuneen hoidon ja kuukautisten alkamisen jälkeen) yritän keskittyä vain pieniin asioihin: koiran kävelytykseen ja kahvin keittämiseen.

Hommauduin psykologin puheille, mikä jollakin ihmeellisellä tavalla tuntuu auttavan. Hän mm. sanoi, että kriisin hetkellä ei pidä tehdä kauaskantoisia päätöksiä. Kerroin hänelle pelkääväni loppuiän masennusta, johon hän kommentoi lohdullisesti: "On todettu, että suuri osa masennuksista parantuu n. puolen vuoden sisällä joko hoidon kanssa tai ilman". Lääkkeet ei ole mikään häpeä. Voimia sinulle!

jos oikeasti haluat lasta, sinun pitää hyväksyä muukin kuin omasta munasolusta tullut, lahjasolu on hyvä vaihtoehto, adoptio, sijaisvanhemmuus yksin, mikset mene ulkomaille hoitoihin. ota lainaa, niin ne muutkin tekee. ulkomailla voi olla jopa 50v.luovutetulla hoidossa. pois itsekkyys, kyllä meitä muitakin on haluajia ja lahjasolut kelpaa.

No ei sitä voi toisen puolesta mennä noin sanomaan. Jokainen tekee päätökset itse omien tarpeiden, voimavarojen ja vakaumuksien mukaan. Kaikki ei vaan pysty tai halua adoptoida tai käyttää lahjoitettuja sukusoluja. Eikä ole itsestään selvää, että sitä lasta hoidoilla viisikymppisenä enää edes hoidoilla saa, eikä adoptiolastakaan niin vain oteta. Myös sijaislapsen ottaminen vaatii valtavasti voimavaroja. Sen verran kannattaa olla itsekäs, että oma mieli ja voimavarat olisi suhteellisen kunnossa ennenkuin sijaislasta edes harkitsee.

Minulla oli masennuslääkitys ennen hoitoja. Sitten kun tulin raskaaksi niin pystyin lopettamaan ne lääkkeet. Mutta en tiedä miten olisin sitten jaksanut jos en olisi tullut raskaaksi. Varmasti se olisi ollut vielä raskaampaa. Ihan oikeasti kannattaa hakea itselleen apua, Psykologin juttusilla olisi varmaan hyvä käydä? Masennuslääkkeiden käytössä ei ole mitään hävettävää, enkä ainakaan itse tullut niistä riippuvaiseksi. Voimia!

Kerroin kyllä jo viesteissäni vai muistanko väärin, että halusin nimenomaan biologisen lapsen ja sanoin myös selvästi mitä halusin ja en halunnut.

Ehkäpä haen masennuslääkkeet kun elämä tuntuu niin raskaalta eikä oikein mistään saa sitä iloa mitä pitäisi olla. Tänään voi olla elämäni viimeinen päivä enkä halua viettää sitä suruisena..mutta kun ei enää jaksa tsempata itseään ajattelemaan noin, sitä on jo monta vuotta jaksettu.

Kiitos vastauksistanne tähän saakka!

Jos sinulla ei ole muuta syytä masennukseesi kuin lapsettomuus, niin voit piristyä oitis. Lapset ovat vain lainaa jotka lentävät kodista ja osaksesi jää tyhjyys.
Maailma on täynnä lapsia jotka kaipaavat vanhempia antamaan huolenpitoa ja rakkautta, jos vain haluat heidät huomata.

Itse olen kasvattanut lapset aikuiseksi ja heillä on omat perheet. Niin kauan kun heidän lapsensa olivat pieniä ja tarvitsivat joskus isovanhemmilta hoitoapua he olivat yhteyksissä, mutta kun lapset ovat kasvaneet, eivät he kiireiltään ehdi olla missään yhteydessä lapsuudenkotiinsa. Paljon enempi vieraammat ihmiset ovat kiinnostuneet vanhenevista ihmisistä, kuin omat lapset, tai lapsenlapset,niin se vaan menee.

Ole onnellinen, että sinun ei tarvitse tuntea luopumisen tuskaa lasten lähdöstä ja hylkäämisestä, kun ei niitä sinulla ole koskaan ollutkaan. Nosta pääsi pystyyn ja etsi ympärillesi välittäviä ihmisiä ja kivoja harrastuksia ja nauti elämästä.

No huh sentään. Kyllä sitä jo tuntee luopumisen tuskaa jo silloin kun ei ole saanut lasta ja syli on jäänyt tyhjäksi. Kipeältä sekin vaihe voi tuntua, kun toisista tulee mummuja ja itse ei voi saada lapsenlapsia.
Helppohan ihmisen on sanoa, että voi oitis piristyä kun ei itse koskaan ole joutunut kokemaan lapsettomuuden tuskaa.

Sinulle lapset ovat lainaa:

jos oikeasti voisit nyt sanoa, että mieluiten olisit ollut saamatta lapsia ja kaikki ne kokemukset, mitä lapsiperheessä on ollut, olet nähnyt lasten kasvun jne. - jos voit aidosti sanoa, että et halunnut mitään niistä - niin voit huoletta tulla kommentoimaan tähänkin ketjuun.

Mutta, sinulla oli se onni ja meillä monella sitä ei ole eikä koskaan tule. Joten en suosittele kirjoittamaan tällaisia kommentteja. Ihan kuin me emme tietäisi, että jokainen ihminen jonka tässä elämässä kohtaa on "laina". Mikään ei ole ikuista. Eiköhän meistä kaikki tiedä senkin, että omilta lapsiltaan ei voi olettaa yhtään mitään, jos he eivät halua sitten olla tekemisissä vanhempiensa tai sukunsa kanssa niin heillä on siihen oikeus.

Olen kirjoittanut mielestäni todella selvästi sen, että halusin biologisen lapsen enkä mitään muuta. Onko se jotenkin vaikea lukea rivien välistä vai eikö ihmiset jaksa lukea kuin alkutekstin ja viimeisen postauksen..?

Tulee taas kerran todettua, että lapsettomuutta ei tosiaankaan voi ymmärtää kukaan joka ei siitä itse kärsi tai jos ei ole joutunut elämään koko elämäänsä lapsettomana.

Uskon että lapsettomuus on naiselle kova paikka. En voi muuta tässä tilanteesa kuin rukoilla teidän puolestanne. Kiinnittäkää katseenne Jeesukseen, Hän on luvannut olla auttaja hädässä ja ahdistuksessa. Kun itsellä on ollut tilanteita niin on ollut suuri rauha kaiken keskellä kun olen saanut turvautua Häneen joka voi.
Tänäpäivänä ihmiset syö enempi kuin koskaan masennuslääkkeitä, ja kaiken keskeltä heiltä puuttuu se kaikkein tärkein, pelastus omasta elämästä.
Itse olen tullut normaalista luterilaisesta taustasta, perheeni ei ollut uskovaisia, tapa sellaisia kun oli jotain juhlaa sitä vietettiin perinteiseen kirkkopyhän tapaan eli normaalisti tekemällä juhlaa leipomuksin ja yhdessä viettämisen merkeissä.

Tulin uskoon 32-vuotiaana. Olin tilanteessa jossa minulla ei ollut muuta kuin huutaa Jumalan puoleen että auta! ja kuinka ollakkaan sain välittömästi ylhäältä viestin että asiani tuli kuulluksi. Ei mennyt kauaakaan kun helluntailainen sisar tuli tyköni ja alkoi kertomaan Jeesuksesta ja omasta normaalista arjen elämästään. Tulin kiinni otetuksi ja vaikutetuksi, tuota sama minäkin olen etsinyt, kukaan vaan ei ole sitä koskaan noin kertonut!

Nyt olen yli 50-vuotias. Herrani ei ole minua koskaan hylännyt, on antanut uuden suunnan elämään, iankaikkisen elämän ja tulevaisuuden.

Jeesus on edelleenkin sieltä haudasta ylösnoussut joka antaa toivoa ja vaikka kukaan teistä ei koskaan saisikaan omaa lasta, on tärkeää että saa elämäänsä jotain joka kantaa sinua kun sinua ahdistaa, Hän on luvannut antaa rauhan jokaiselle omalleen, sen olen saanut arjessani kokea.

Myös sen että olen saanut elämääni myös kongreettista parantumista. Pitkään kestänyt nivelvaiva olkapäässä loppui siihen kun uskova veli rukoili olkapään puolesta se oli aamulla täsyin terve! Jumala voi myös tehdä ihmeitä kuten Saarallekin joka oli jo vanha iältään ja silti tuli raskaaksi.

Ja vaikka tätäkään ei tapahdu, on ollut mahtavaa kulkea Herran omana niin synkissä kuin valoisissakin elämän tilanteissa.

Teitä siunaten ja rukoillen uskova sisar

Jeremia:
29:11 Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon

Niin se vaan on, että ihminen joka ei ole itse kokenut jotain, ei pysty asettautumaan toisen asemaan. Helpointa on aina neuvoa toisia.

On hienoa, että jotkut lapsettomat vuodesta toiseen jaksavat keksiä sijaistekemistä lapsettomuuden tyhjyyteen. On hienoa, että joillekin adoptio tuo sen ratkaisun elämään, toisille sijaisvanhemmuus jne jne.

Missä on ymmärrys niille, joille se biologinen lapsi olisi se onnen täyttymys?? Missä ymmärrys sille, että kaikille tuo sijaisvanhemmuus tms. ei ole se onnen täyttymys? Missä ymmärrys sille, että oikeasti lapsettomuus voi masentaa? Voihan olla, että toisilla masennuksen laukaisevat ihan muut syyt ja se kulminoituu sitten lapsettomuuteen? Mitä jos näitä juttuja lukisi oikeasti ihan ajatuksella, ja kuulisi sen mitä toinen sanoo? Sitten ei tarvitsisi tulla turhaan (varsinkin lapset saaneena) viisastelemaan.

Minä olen ihan rauhassa antanut lapsellisten nauttia omasta onnestaan, en ole katkeroitunut heitä kohtaan. Olen masentunut lapsettomuudesta, siitä kuukausittaisesta pettymyksestä kun ei taaskaan tärpännyt. Mikä kumma siinä on, että kaikesta rehellisestä puheesta huolimatta tänne pitää tulla esittämään viisaita ajatuksia siitä, että lapsettoman pitäisi vaan piristyä ja keksiä elämäänsä jotain muuta sisältöä?? Miten biologisen lapsen voisi korvata jollain toisella asialla, ja varsinkin nämä viisaudet esittää useimmiten joku, joka ei edes kärsi lapsettomuudesta??

Pyysin, että saisin tässä ketjussa vertaistukea, muunlaisista mielipiteistä en ollut enää kiinnostunut, niitä olen saanut lapsellisilta jo ihan riittämiin. Jos siis joku lapseton, samassa tilanteessa oleva haluaa täällä tarjota vertaistukea, niin rajoitettakoon tämä ketju ihan sitä tarkoitusta varten. Tätä pyysin olen myös saanut ja kiitos kirjoittakaa muut samassa tilanteessa olevat edelleen kokemuksianne. Meille ei ole mitään foorumia näille aidoille tunteille, paikassa jossa saamme olla juuri niin kärsiviä kuin sillä hetkellä tuntuu, joten kunnioittakaapa te lapselliset meidän kokemustamme ja jättäkää omat viisautenne johonkin toiseen foorumiin tai ketjuun. Kiitos!

Olen pahoillani, jos olen loukannut sinua tai muita kirjoituksillani. Suosittelen kaksplussan lapsettomuuspalstaa. Mielestäni siellä on paljon asiallisempia ja ymmärtäväisempiä kommentteja kuin tällä sivustolla.

Toivon oikeasti, että saisit sen biologisen lapsen kun sitä niin kovasti toivot.

Elä huoli, joskus sitä vaan toivoo, että lapselliset ymmärtäisivät oikeasti miltä asiat tuntuvat lapsettoman näkökulmasta. Kaipa joku joskus jaksaa perustaa sellaisen sivuston vertaistueksi, johon ei pääse lapselliset ollenkaan eivätkä sellaiset, jotka ovat tietoisesti jääneet tai jäämässä lapsettomiksi.

Mukavaa kevättä sulle nim. voimia!

Höpö, Höpö Laita viestii [email protected] milloin ja missä tavataan niin laitan sulle alulle "lapsen" ilman mitään sitoumuksia. Huom, takuu työn hinta on 10000 € siihen sisältyy niin monta kertaa yhdyntää kunnes olet raskaana, eikä mene kauan..!

Oli kuin olisin lukenut omaa tarinaani toisen kirjoittamana.
Minä elin pitkässä suhteessa sellaisen miehen kanssa, joka ei suoraan kieltänyt minulta lasta, hän vain sanoi, ettei vielä ja ehkä joskus.
Riitamme pahenivat ja päädyimme lopulta eroamaan. Hän löysi nopeasti vierelleen minua 10 vuotta nuoremman ja kertoi aikovansa perustaa perheen seuraavana tekonaan.

Olin lapseton 40 vuotias. Surin lapsettomuuttani ja surin päättynyttä ihmissuhdetta.
Siitä on nyt kulunut kohta seitsemän vuotta.
Edelleen olen lapseton. Vaikka tapasinkin nykyisen puolisoni, joka oli valmis vielä saamaan kanssani lapsen ei se meille onnistunut. Kävimme hoidoissa, mutta olin jo silloin "yli-ikäinen" eikä Kelan korvauksia saatu. Meillä oli molemmilla myös selvät rajat, joiden yli emme halunneet edetä, vaikka hoitoja jatkoimmekin pitempään kuin aluksi oli tarkoitus.

Se oli rankkaa ja ihanaa aikaa. Aluksi enemmän ihanaa, kuvittelimme miten tulisimme vanhemmiksi ja minä jo pohdin lapselle nimiä. Joka kuukausi toivoin niin kovasti tulevani äidiksi, että se lapsi oli jo kuin olemassa minulle. Joka kuukausi jouduin luopumaan lapsestani. Minusta tuntui kuin minulta olisi kuollut lapsi joka kuukausi.
Surin, itkin, yritin olla pommittamatta surullani liikaa puolisoani ja samaan aikaan toivoin häneltä sitä tukea jota hän ei minulle kyennyt antamaan. Ystäväni eivät tunteitani pystyneet jakamaan eivätkä minua tukemaan. Heidän sanomisensa ainoastaan loukkasivat.
Se oli elämäni yksinäisintä aikaa. Ajattelin, että kun joku menettää läheisensä hän voi järjestää hautajaiset, pystyttää kiven ja viedä haudalle kukkia. Häntä lohdutetaan ja häneltä kysytään kuinka hän jaksaa. Minä joka menetin jotain itselleni yhtä todellista en saanut surra julkisesti eikä hautaa ollut.
Tiedän, että joku joka on joutunut menettämään läheisensä ajattelee nyt, ettei suruni ole yhtä suuri. En voi sitä tietää, tiedän vain että se on suurin suru jota olen elämässäni joutunut kantamaan.

Ikä on jotenkin suojaava tekijä. Enää olisi tuskin mahdollista tulla muutoinkaan raskaaksi, joten hyväksyminen on alkanut. Kuitenkin uskon jollain tasolla toivovani ihmettä aina vaihdevuosien alkamiseen asti. Silloin on varmasti edessä seuraava kriisi.

Aikaisemmin oli saanut tukea kuntamme perusterv. huollon psykologilta (ilmainen palvelu).
Liittomme alkoi rakoilla viime syksynä ja se sai minut pohtimaan sitä, olenko ehkä masentunut. Sain masennuslääkkeet ja samoihin aikoihin kävimme perheasiain neuvottelukseskuksessa muutaman kerran.
Uskoisin että molemmat auttoivat liittoamme. Meillä menee nyt hyvin, minulla paremmin kuin moneen vuoteen.

Suren yhä ja suren aina. Mutta uskon selviäväni, toivon että niin teemme me kaikki lapsettomat äidit ja isät.

Kesäkerttu, kiitos kun jaoit kokemuksesi. Tiedän niin mistä puhut..uskon ainakin tietäväni. Tunnistan itsessäni masennuksen, tiedän jo nyt, että tulen mahdollisesti elämäni loppuun saakka joko syömään masennuslääkkeitä tai sitten vajoamaan aina välillä uudelleen syvän alakuloisuuden pariin tämän lapsettomuuden takia..

Suru on suurin koskaan kokemani. Ehkä tästä joku päivä vielä toipuu ja hyväksyy lopullisen lapsettomuuden omaksi osakseen, mutta siihen päivään on vielä tovi. Monta vuotta on mennyt surussa ja tyhjyydessä, elämä on tietyllä tavalla jäänyt elämättä. Kun oikein aloin muistella asiaa, niin jo 5 v sitten neuloin ensimmäisiä lastenneuleita, jotka nyt aion heittää surutta roskiin. Monta vuotta olen elänyt elämää "sitten kun on lapsia"- tyyliin..

Tiedän jollain tavalla jo senkin, että kun sisarukseni aikanaan saavat perheenlisäystä, joudun todella miettimään miten pääsen asian yli. Toivon, että siihen mennessä olen saanut yliotteen tästä asiasta..Nyt yritän selvitä yhdestä päivästä toiseen, ymmärtäen, että on parempi hyväksyä tilanne eikä ihmeisiin kannata turvautua. Suru tulee olemaan elämässäni läsnä aina enkä enää vuosiin ole ollut se entinen iloinen, naurava ja huumorintajuinen ihminen kuin hyvin ajoittain.. Lapsettomuus on vienyt minusta elämän..ja toivon, että tähän ei tartu taas joku lapset saanut. Joo, on sitä muutakin elämää, mutta ei oikeasti jaksa enää keksiä sitä sijaistoimintaa.

Hei!

Viimeisimmästä viestistä on jo jokunen aika mutta toivon, että vielä kurkkaat tänne.....

Olen 48-vuotias lapseton leski eli tiedän molemmat menettämisen tunteet ja surut...

Olin 27-vuotias kun sain siihin aikaan lähinnä kaikkien mahdollisten hoitojen jälkeen "tuomion" lapsia ei tule ja sillä siisti. Keinohedelmöitystä ei voitu edes kokeilla koska minulla ei ollut hedelmöittymiskykyisiä munasoluja. Lääkäri sanoi, että jos ne kasvaisi edes 2mm enemmän niin olisi edes mahdollista yrittää... Niin, kuinka pienestä se uusi elämä onkaan kiinni.... Minulla se oli siis 2mm liian vähän kasvaneesta munasolusta.

Muistan sen toukokuisen päivän kun eilisen. Itkin koko kotimatkan junassa Helsingistä kotiin. Itkin koko illan kotona ja itkin varmaan viikon.... Silloin tuntui kun elämä olisi loppunut siihin ja osittain se kai loppuikin. Jotain kuoli sisältä, jotain mikä ei koskaan palaa...

Onneksi mieheni oli aivan ihana eikä koskaan myöhemminkään milläänlailla syyllistänyt minua vaikka selkeä syy olikin minussa.

Kaksi kuukautta oman uutiseni jälkeen siskoni kertoi odottavansa esikoistaa.... Joo-o mikä riemu-uutinen. Laitoin puhelimen kiinni ja itkin ja itkin ja itkin. En osannut olla onnellinen siskoni puolesta... Joka paikassa tuntui tulevan vastaan odottavia naisia tai lastenvaunuja. Joka toinen työkaveri alkoi odottaa ja kaikki tuo tuntui kun olisi lyöty vasten kasvoja.

Hoitojen loppumisen jälkeen minulta loppui sitten kuukautiset kokonaan ja se oli varmaan sitten sitä luojan armoa tai jotain. Se joka kuukautinen muistutus loppui ja auttoi ehkä osaltaan selviämistäni. Tosin samalla pikkuhiljaa hävisi seksuaaliset halut, josta mieheni varmaan kärsi enemmän kun edes silloin tajusinkaan.... Itse kuvittelin halujen katoamisen kuuluvan asiaan. Siis koska minusta ei ole äidiksi en ole tarkoitettu edes seksiin...

Pikkuhiljaa elämä kuitenkin rullasi eteenpäin ja voin hiljakseen aina vaan fyysisesti huonommin enkä edes huomannut asoiden tapahtuvan.

Vuonna 2000 mieheni sitten kuoli yllättäen ja oloni vaan paheni. Mikään ei tuntunut hyvälle ja olin todella väsynyt. Laitoin kaiken surun ja menettämisen piikkiin.

Lopulta v 2003 alkoi asiat selvitä kun kohdealle osui lääkäri, joka kuunteli jopa mitä puhuin. Selvisi lopultakin varsinainen syy lapsettomuuteenkin. Prolaktinooma eli aivolisäkekasvain. Siitä johtui niin moni asia. Esim. syy haluttomuuteen ja siihin ettei ne munasolut silloin aikanaankaan kasvaneet. Nyt on lääkitys siihin ja se kestää loppuelämän.

Tänäpäivänä voisin sanoa, että olen selättänyt lapsettomuuden sellaisena peikkona kun se joskus pahimmillaan oli. Toki se on asia joka ei koskaan unohdu ja siitä saa muistutuksia joka päivä jossain muodossa.

Mutta yhtä kaikki senkin asian kanssa oppii elämään kun on pakko. Helppoa se ei aina ole mutta vanha klisee vaikka onkin niin "aika auttaa" tässäkin niinkun kaikessa.

Voimia sinulle ja kaikille muillekin ikuisesti lapsettomille. Me olemme yhtäkaikki oikeutettuja elämään vaikka emme pystykään jatkamaan sukua.

Ei kait lapsettomuuden tuskasta koskaan pääsekkään yli. Toisilla on masennusta ja toiset menee eteenpäin ja asia muistuu mieliin välillä enemmän ja välillä vähemmän. Me ei koskaan saatu lapsia ja johtuu minusta. Silti me olemme onnellisia. Me ollaan kahdestaa perhe. Tiedän, että aina lapsettomuus tulee pintaan ja joskus itken asiaa yksin, sitten taas menen elämän virran mukana ja nautin täysillä elämästä. Tiedän, ettei moni edes ympärilläni tajua kuika paljon asia oikeasti koskettaa. Ei sitä moni ymmärrä. Eivät ne ymmärrä, jotka eivät ole kokeneet lapsettomuutta. Ymmärtää ei voi lapsettomuutta, mutta eteenpäin on mentävä ja yritettävä löytää ne muut hienot asiat mitä elämässä on.

En tiedä miten tästä selviää. Lapsettomuuden olen huomannut olevan sellaista jota kukaan, joka asiaa järjellä ajattelee ei ymmärrä. Järjellä ajateltuna kukaan ei yrittäisi saada lapsia. Vaan ne on ne tunteet. Itselläni, ja meillä varsinkin, muut kuin biologiset lapset ovat pois suljettuja. Tulevaisuutta ajatellen arjesta selviää, ja nauttiikin, mutta ne tunteet. Ja eniten pelottaa millainen ihminen minusta kasvaa lapsettomana. KATKEROIDUNKO? Välillä tuntuu että lapsen sijaan kaipaan yhteenkuuluvuutta muiden kanssa, koen jääväni ulkopuolelle. Ajattelen että kymmenen vuoden päästä ystäväni ovat taas samalla viivalla kanssani, ainakin osittain ajankäytön kanssa, mutta mutta. Pelkään olevani muille taakka, pelkään muiden joutuvan miettimään seurassani mitä sanoa ja puheen aiheita.

Hei. En ole aikoihin vieraillut koko s24:ssä joten en tiedä nouseeko vanha ketju ylimmäksi kun kommentoidaan, mutta kirjoitanpa kuitenkin, jospa tämän joku näkisi. Minä perustin ystäväni kanssa Facebook-ryhmän, jossa voi vapaasti puida lapsettomuuden aiheuttamia tuntemuksia, suruja ja tuskaa. Itse olen mieheni kanssa ollut ilman ehkäisyä jo vuodesta 2000, nyt ikää 33, miehellä 34 ja viime vuonna menimme tutkimuksiin, joissa melko pian selvisi, että miehellä ei ole simppoja lainkaan. Meille ei siis koskaan voi tulla yhteistä lasta. Adoptioperheeksi emme erinäisistä syistä kelpaa, sijaisperhetoiminnasta puhumattakaan. Lahjasoluhoidotkaan eivät ole mahdollisuus. Joten meille ei tule koskaan tulemaan lasta. Ja se kipu ja suru on toisinaan musertavaa. Varsinkin tässä iässä kun ystävät sikiävät kanien lailla..... Hoidoissa käyvät ovat myös tervetulleita ryhmään (johon ei ole vielä uskaltautunut ketään..), mutta jos raskautuminen onnistuu, niin toivomme sen ilmoituksen jälkeen ryhmästä poistumista. Sen on tarkoitus olla "salainen turvapaikka" meille, jotka lapsettomuudesta kärsimme. Mitään ylemmyydentuntoista "kyllä se teilläkin vielä onnistuu"-tekstiä ei tulla sallimaan. Muutoin sana on vapaa, kiroilu sallitaan, se on toisinaan välttämättömyys.. Ryhmä on siis todellakin salainen, kukaan ulkopuolinen ei juttujamme näe. Ja toivottavasti emme myöskään kerro ryhmässä olevista jutuista ulkopuoliselle... ;)

Ryhmän nimi on Kipeä ja tyhjä syli.
Tervetuloa!

Ryhmä muutettu salaisesta suljetuksi. Idiootti, tai siis tietämätön kun olen, niin en tajunnut, että salaiseen ryhmään ei pysty pyrkimään, kun sitä ei edes löydy. Nyt pitäisi löytyä.

En saa hommaa toimimaan, unohtakaa koko juttu.

Olen ketjun aikanaan aloittanut.

Tänään elän masennuslääkkeen varassa. En kykene muutoin enää normaaliin elämään. Olen parisuhteeton. Kaikki asiat elämässä ovat menneet pieleen. Jos voisin, lopettaisin päiväni. Mutten kykene edes siihen.. :'(

Päällimmäinen tunteeni tässä elämässä: ulkopuolisuus.

Lapseton, parisuhteeton, joustaa joustaa ja joustaa. Työelämässä.

Sietää sietää ja sietää. Perheellisten onnea ja sitä, ettei perheellisillä ole muuta puheenaihetta kuin omat lapset ja ihana onnellinen arki.

Töissä: vaaditaan vaaditaan ja vaaditaan. Ei empatiakykyä pienen ihmisen suurille murheille..

Mistä niitä ilonaiheita pitäisi loppuelämäänsä repiä..? Yksinäistä. Masentavaa. Ulkopuolista. Tätä loppuelämä. Loppuelämä sitä tunnetta, ettei saanut yhtäkään niistä pienistä, helpoista asioista, joita elämältään halusi, jotka oli haaveena ja joiden piti olla niin simppeleitä, että kuka tahansa niihin pystyy.. :'(

Hei ap!

Ei kannata maalata mielikuvia loppuelämästä nyt tänään. Luin tämän ketjun ylimalkaisesti läpi enkä tunne tilannettasi kovinkaan tarkasti. Mutta tutulta tuo kuulostaa ainakin joltain osin. Ulkopuolisuuden tunne itselläni on myös jokapäiväistä, mutta olen hakeutunut sellaisiin sosiaalisiin ympyröihin, joissa ei käy ikäisiäni perheellisiä naisia, ainakaan pääsääntöisesti. Niissä on helpompi ja vapautuneempi olla, esimerkkinä vapaaehtoistyön porukat, joissa käy enimmäkseen eläkeläisiä.

Me emme saa lasta, koska minulla on niin vaikea endometrioosi ja toinen munasarja on poistettu kokonaan. Julkiset hoidot käytiin läpi tuloksettomina. Ehkä äidiksi tulemisen halu ei minulla ollut noin voimakas kuin sinulla, koska nyt muutama vuosi hoitojen lopettamisen jälkeen en enää kovasti sure. Olen jopa alkanut ajatella, että erilaisuus kaikkien näiden perheenäitien keskellä on ihan "coolia". Tällä en halua vähätellä sinun tuskaasi omasta tilanteestasi vaan kertoa, miten itse koen nyt asian. Adoptiosta tai sijaisvanhemmuudesta en myöskään ole kiinnostunut.

Olet arvokas tuollaisenakin, perheettömänä, lapsettomana, masennuslääkkeitä napsivana. Voi kuulostaa naiivilta, mutta sanon tämän silti. Samalla kai sanon sen itsellenikin.

En ymmärrä aloittajaa. Jos olisit hyväksynyt muutkin vaihtoehdot kuin vain ja ainoastaan biologisen lapsen et ehkä olisi tuossa itseäsi säälivässä tilassa. Ja kuinka vaahtota jo, että turha tulla muiden selittämään, että miksei kelpaa muunlaiset vaihtoehdot, luovutettu alkio, adoptio, sijaislapsi.
Mutta itsepä olet valinnut loppuelämäsi kohtalon ja ihmettelen miksi hitossa roikuit suhteessa vuosikausia odottaen, että mies suostuu lastentekoon. Turha siitä on syyttää miestä, kun itelläkin on mahdollisuus lähteä tuollaisesta suhteesta.

Omalla kohdallani katsoin aikani saamatonta miestä ja lopetin suhteen koska olimme niin eri mieltä asioista, minä halusin lapsen, mies ei.

Sitten hankkiuduin raskaaksi luovutetulla munasolulla ja voin sanoa ,että se oli elämäni paras ja viisain teko, kun luotin vaistooni, olen tosi onnellinen äippä. Tottakai ihminen on niin itsekäs, että haluaisi vain ja ainoastaan omia geenejä, mutta luulen, että sinäkin mietit, että mitä jos sittenkin olisin yrittänyt jotain muuta vaihtoehtoa.

pääseekö yli ikinä? hei! saanko minä auttaa sinua tulemaan raskaaksi? lahjoitan spermaani olen täysin terve raitis savuton. kerron lisää kirjoita minulle. [email protected]

Luin ihan sattumalta tämän viestiketjun, vaikka itse en kärsi lapsettomuudesta. Minä ymmärrän täysin viestiketjun aloittajaa "pääseekö yli ikinä". Minullekaan adoptoitu tai sijaislapsi ei korvaisi omaa biologista lasta. Kyllä oma on oma enkä ollenkaan ihmettele, että olet masentunut. Sympatiat ovat puolellasi, enkä käsitä, kuinka jotkun puuttuvat viestiketjuun kommentoimalla, että olet itsekäs tai et saisi masentua tällaisesta asiasta.

Voi kumpa voisin sinua jotenkin auttaa. Kyyneleet silmissä luin kirjoituksiasti. Toivon todella, että joskus vielä pääset tämän elämäsi suurimman kriisin yli ja voisit olla onnellinen. Kovasti tsemppiä tulevaisuuteen. Ja aloita ihmeessä lääkitys ja terapiat, niin pääset vielä jaloillesi.

Kysyin aivan samaa kysymystä: pääsenkö yli ikinä? Liki kymmenen vuotta yritystä jo takana, hoitoja, eikä selkeää vikaa, keskenmenoja, mutta ei lasta. Adoptiomahdollisuudet ohi, kun puolison puolelta ikärajat jo paukkuu - hoidoissa ja adoptioprosessissa kun ei voi yhtä aikaa olla, ja me valitsimme yrittää hoidoilla.

Olen ajatellut, että olen varmaan masentunut myös. Löydän hetkiä ja päiviä, jolloin iloitsen kyllä aidosti jostakin, on puoliso ja onnellinen parisuhde, ihmisiä, harrastuksia ja asioita, joista saan voimaa joka toimii vastapainona. Mutta se riittää juuri ja juuri siihen, että jaksan pysytellä hengissä, hengittää tämän päivän, ehkä seuraavaan päivään. Jos en niin paljon tsemppaisi keskittymään kaikkeen hyvään, niin en ehkä olisi enää terveen tai elävän kirjoissa.

Työelämäni kärsii, ja rankasti. Olen ollut töissä, joista aidosti nautin ja innostun, ja haluaisin edelleenkin työtä jolle antaa itsensä, mutta vähitellen siellä puolella ei mikään enää tunnu miltään. Kun työ ei anna, vaan antamattomuudellaan syö sekin voimia, niin tunnen olevani umpikujassa. Miten kaiken voisi ratkaista? Mistä voisin saada jotakin, joka kantaa vähän pidemmälle? Että välttäisin lopullisen lamaantumisen?

Olen jo oppinut sen, ettei halu olla vanhempi ole järjellinen valinta. En voi valita, etten halua, kun se ei ole totta. En voi huijata itseäni tai muita, tässä prosessissa on jo oppinut katsomana itseään niin rehellisesti ja syvälle, etten kuulisi sitä, mitä sydämeni haluaa, mitä sieluni kuiskii. Ja jossakin on se kuitenkin kumpuava ihmeellinen toivo, että jos sittenkin, vielä on kuukautiset, vielä on mahdollisuus? Ja aina kuitenkin: Eikä siltikään, ei vielä ainakaan, ei tällä kertaa. Kuinka kauan tätä jatksaa, ja miten tämä voi päättyä, jos emme lasta saa? Hulluinta on, että jotkut ikäiseni ovat jo isovanhempia... eikä minusta ehkä koskaan tule sellaistakaan.

Suru on käsittämätön.

oletko kokeillu luovutetuilla munasoluilla, jos omasi ei toimi.
onko käytetty kortisonia alkion kiinnittymisessä ja antikoagulanttia?
kokeile luovutettua munasolua, jos et pääse suomeen enää hoitoon ,mene vaikka viroon, monet käy siellä, ei varsinaista jonoa, pari kuukautta.
ja voitte käyttää vaikka vierasta spermaa. ei kannata olla kauhean itsekäs.

Olen miettinyt, millaisia kommentteja olette saaneet omilta sukulaisiltanne, ystäviltä ja tutuilta, kun olette kertoneet lapsettomuudestanne? Olen ymmärtänyt, että ihmiset osaavat sitten olla julmia ja yksinkertaisesti _tökeröjä_ lapsettomia kohtaan. Miten on?

Mulla on 2 lasta mutta nyt on takana 8 vuotta yritystä nykyisen mieheni kanssa. Olen välillä todella masentunut tämän asian kanssa. Vaikka tuntuu etten saisi valittaa kun olen sentään saanut 2 lasta. Olen sairastanut masennusta ihan muistakin syistä johtuen, elämä on kohdellut kaltoin vähän liian monella lailla aikaisemmin. Haluan uskoa että masennuksesta voi parantua, pikkuhiljaa ja kivuliaasti. Askel eteen ja kaksi taakse.

Eniten mua vituttaa se että tuttaville tulee vahinkoja, naapurissa 5 lapsen yh on raskaana. ELÄMÄ ON HELVETIN EPÄREILUA! Tsemppiä sulle! En väitä että tietäisin tuskasi määrää, mutta luulen että voin vähän aavistaa. Mutta ei anneta periksi! Pakko vain yrittää saada elämään sisältöä muullta tavalla. Olen huomannut että on pakko puuhata jotakin koko ajan, ettei tämä asia tulis mieleen. Ja on kai niitä suurempiakin ongelmia ihmisillä.. Plääh, laiha lohtu. Tästä kirjoituksesta ei tainnut olla sulle mitään hyötyä. Toivotan kuitenkin paistetta päivääsi!

Ymmärrän hyvin tuntemuksesi.Me yritimme 14v kaikilla hoidoilla mitkä olivat "käytössä" Tosin siintä on jo 32v ,kun lopetimme ne.Meissä kummassakaan ei todettu mitään vikaa,jos näin voi sanoa.Lapsettomuus on todella kipeä asia.Eikä sitä voi kukaan muu ymmärtää,kuin ne jotka siintä "kärsivät".Avioliitomme eli eron partaalla.Mutta siintä selvittiin.Rahaa meni yksityis lääkäri asemalla,mutta sillä ei ollut mitään väliä.Päässä oli vain,Haluamme lapsen.Kunnes oli pakko katsoa totuutta silmiin ja myönettävä sitä emme tule saamaan.Molemmat olimme tämän jälkeen vähän" huninkolla". Mieheni ja minun siskot ja veljet saivat lapsia ja heidän kanssaan saimme viettää ihanaa "äidin" ja "isän" hetkiä.Meille tuli vahva side heihin ja rakastimme ja rakastamme heitä yhä edelleen kuin omia lapsia.He olivat pelastus meille."Meidän" lapset ovat jo (osa heistä) perustaneet oman perheen ja saaneet lapsia jotka ovat meille rakkaita ja tärkeitä.Ja miten päästä yli.Vastaus.Sinun on hyväksyttävä asia.Helppoa se ei ole,mutta uskon että selviät.Aikaahan se vie,,,Voimia sinulle.

Olen pysyvästi lapseton ja samanlaisia ajatuksia käyn minäkin läpi. Siinä vaiheessa, kun tuntui hyvältä tilanteelta yrittää saada raskaus alulle, niin alkoi erinäiset terveysongelmat ja isommat hankaluudet kohdun kanssa.

Olin 33-vuotias, kun menin ongelmineni lääkäriin ja siitä käynnistä meni reilu vuosi, kunnes sain tyrmäävän diagnoosin ja jouduin kohdunpoistoon. Menetys tuntui järkyttävältä, varsinkin kun ei oltu päästy vielä edes kunnolla yrittämään. En tuntenut itseäni mitenkään kovin vanhaksi yrittämään raskautta eikä mieleeni tullut kertaakaan, että voisin menettää kohtuni. Sen kyllä ymmärsin, että raskaus ei välttämättä alkaisi helpolla tai että mahdollisten hedelmöityshoitojen jälkeen saattaisimme jäädä lapsettomiksi. Mutta kohdunpoisto oli valtava shokki! Itsesyytökset, vanhojen asioiden kaivelut ym. ovat tuttuja tämän asian käsittelyssä, mutta ne on pakko saada jotenkin käytyä läpi ja laitettua menneisyyden oven taakse. Vertaistuesta on ollut valtava apu, joten sitä suosittelen kaikille lapsettomille, oli tilanne tai tapaus mikä hyvänsä!

Tässä sitä sitten ollaan, kohduttomana ja lapsettomana. Muita vaihtoehtoja ollaan mietitty, mutta adoptio ei ole helppo prosessi eikä kaikkia edes huolita jonoon. Sama koskee sijaisperheeksi ryhtymistä, jossa on omat haasteensa, mutta sitä ollaan myös harkittu. Mutta oma lapsettomuus on kuitenkin käytävä läpi ja surut surtava, tapahtui jatkossa mitä hyvänsä. Ja suru kulkee varmasti matkassa mukana läpi elämän. Se vain vaihtelee, tulee kun on tullakseen ja painuu ehkä sitten taas syvemmälle.

Jossain kohdassa on pakko hyväksyä tilanne ja mentävä eteenpäin. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritettävä on. Elämä on liian arvokas tuhlattavaksi siihen, että kuvittelisi itsensä lopun ikäänsä arvottomammaksi kuin muut sen takia, ettei voi saada lasta. Jos joku muuta väittää, niin sellaisen ihmisen kanssa ei kannata olla tekemisissä. On muistettava oman elämän hyvät puolet ja kehitettävä niitä, keksittävä uusia polkuja kuljettavaksi ja koittaa vaan nauttia jokaisesta päivästä. Tällä mantralla minä tallustelen elämääni nyt eteenpäin, kunnon paketti nenäliinoja mukanani tosin. :)

Kovasti tsemppiä kaikille lapsettomille!

Tuntui pahalta lukea tämä viestiketju. Samalla kiitolliselta siitä, etten itse koe näin vaikka voisinkin.

Olen 47-vuotias ja lopullisesti lapseton nainen. Ex-mies, joka aikoinaan kieltäytyi kanssani hedelmöityshoidoista sai vuosi sitten esikoistyttären toisen naisen kanssa, 46-vuotiaana. Nykyisellä miehelläni on tytär edellisestä avioliitostaan. Tyttö ei ole minulle mikään oman lapsen korvike, hänellä on oma huolehtíva äiti ja minä tiedän olevani tytölle aina ns. ylimääräinen.



Luulen olevani sinut lapsettomuuden kanssa, koska:

- tiedän miten paljolta huolelta olen säästynyt lapsettomana, lasten sairasteluilta jne. Huoli omista lapsistahan ei pääty koskaan, isoja huolia äideillä voi olla vielä vanhuksenakin aikuisista lapsistaan.
- Silti lapset ovat lainaa vain, heitä ei voi "omistaa", vaikka niin kuvittelisikin. Lapset voivat katkaista välit, heistä voi tulla hyvinkin erilaisia kuin vanhempansa, eivätkä pelkällä olemassaolollaan takaa onnellista perhe-elämää, saati vanhuutta ilman yksinäisyyttä.
- pidän lapsettomuutta yhtä luonnollisena asiana kuin lisääntymistä. Lapsettomia on ollut aina, ja heillä on oma vahva rooli yhteisössä. Koko kylä kasvattaa lapset, sanottiin ennen. Ja oma lapseton tätini osoitti minulle aikoinaan mitä suurinta rakkautta.
- nykyään Suomessa on lapsettomia enemmän kuin takavuosikymmeninä. Emme ole mikään pieni vähemmistö.
- en ole jäänyt vatvomaan asiaa, lukemaan blogeja, saati katkeroitumaan. Uskon kohtaloon: minun elämäni meni ja menee niin kuin pitääkin. Suuntaan eteenpäin, en taaksepäin.

Ajattelen, että jokaisen ihmisen perusvelvollisuus on rakastaa itseään, sillä vain niin voi huolehtia muista. Vaikeudet kuuluvat ihan jokaisen elämään, vaikka toisen vaikeuksilta on niin helppo sulkea silmänsä, kun ei niistä mitään tiedä.

Tunnen perheellisiä naisia ja miehiä, jotka kadehtivat minunlaisiani ja pitävät elämääni helppona ja onnellisena, kun saan elää itseäni toteuttaen jne. Yllättävän moni perheellinen on tullut kertomaan minullekin syyllisyyttä tuntien, kuinka ei olisi koskaan halunnut omia lapsia.

Jos masennus lapsettomuudesta tuntuu ylitsepääsemättömältä, suosittelen ammattiavun hankkimista, sillä taustalla on muutakin itsensä tarpeettomaksi tuntemista ja kyvyttömyyttä rakastaa itseään.

Meitä lapsettomia on paljon, emme ole mitään kummajaisia, emme mikään pieni vähemmistö. En voi ymmärtää, miksi ihmisen pitäisi rangaista itseään masennuksella asiasta, joka on aivan yhtä luonnollinen kuin lasten tekeminenkin. Meillä kaikilla on vain yksi elämä.

Pahoittelen, etten ole lukenut viestiketjusta kuin pari ensimmäistä viestiä ja viimeisen, jolle kiitos kannustuksesta. Kai meidän ihmisten biokemia on erilainen. Olen taistellut masennusta vastaan kymmenen vuotta ammattiauttajien kanssa, mutta en ole onnistunut siinä. Olen lapseton seksuaalisten traumojen takia. Yksikään ammattiauttaja ei ole ymmärtänyt. Kun puhun lapsettomuuden surusta, vastauksena on vain pitkä hiljaisuus ja aiheen vaihto. Kun puhun traumoistani, "saarnataan" seksuaalisten tarpeiden tyydyttämisen tärkeydestä ja siitä, kuinka naisella on velvollisuus "antaa".

En pidä itseäni kummajaisena tai poikkeuksena, vaikka olenkin lapseton. Oikeastaan tunnen itseni vahvaksi ja itsenäiseksi. Mutta se suru on vain niin suuri. Rakastan niin paljon siskojeni lapsia etten osaa edes kuvitella, kuinka paljon rakastaisin omiani. Elämä tuntuu jäävän hirvittävän tyhjäksi ilman rakkautta, joka ylittää kaiken muun.

Elämää ei voi pakottaa antamaan sitä mitä itse haluaa, ei millään.
Olisin myös halunnut biologisesti omasta munasolusta lapsen, mutta en saanut.
Lahjoistusmunasolu hoidolla saimme 2 ihanaa lasta.

Olen tyytyväinen että suostuin tähän vaihtoehtoon, joka on niin lähelle täysin biologista äitiyttä kuin vain olla ja voi.Minun geenejä lapsillamme ei ole, mutta muuten saan kokea kaikki äitiyden ilot ja surut täsmälleen samalla tavalla kuin biologisesti omien lastenkin kanssa.Päivääkään en ole katunut ja voin suositella tätä vaihtoehtoa.

Harkitkaa todella vielä kerran, jos tämä olisi teistä jollekkin tie äitiyteen.

Sattumoisin seilasin tänään tähän 2012 aloittamaani ketjuun.

Olen nyt 41v ja edelleen lapseton. Paljon ehti tapahtua tässä välin, seurustelin hetken miehen kanssa, jolla omia lapsia. Yritimme ilman hoitoja joka kuukausi, ei tietystikään tuloksia. Biologialle ei voi mitään.

Olemme kuitenkin eronneet. Tuon suhteen myötä sain tavallaan kokea äitiyden raskaimman kautta, sillä minulla oli äidin velvollisuudet, muttei mitään oikeuksia.. Eromme myötä ei tietystikään mitään oikeuksia lapsiin.

Olen edelleen masentunut tai oikeammin uudelleen. Olin jo suhteen myötä paremmassa jamassa, koska kuitenkin sain kokea ihania hetkiä lasten kanssa. Usein törmäsin silti siihen tuskaiseen tunteeseen oman lapsettomuuden käsittelyn ja rakkautta vaativien/tarvitsevien lasten välillä. Lasten isällä ei riittänyt ymmärrystä siihen, etten voinut aivan täysipainoisesti heti olla lapsille 100% puoliäiti..

Suhde kariutui moniin juttuihin, ei vähimpänä miehen vaateet lapsia koskevissa hoito- ja tukitoimissa. Kieltäydyin olemasta vain lastenvahti, minusta riitti, että olin henkisenä tukena ja virikkeiden antajana sen mikä minulle oli mahdollista. Mutta että niin harvoin lapsensa näkevänä isä ei ole edes paikalla ja ulkoistaa huolenpidon puoliäidille..Ei hyvä.

Joku päivä hyvä suhde, ehkä lapseton sellainen tulee sitten kohdalle kun sen aika on.

Olen kuitenkin nyt siinä taloudellisessa tilanteessa, ettei minulla ole varaa mennä Viroonkaan hoitoihin. Joten lapsettomuus näyttäisi seuraavan elämäni loppuun saakka.

Valitettavasti siis minulla ei ole juuri parempia uutisia kerrottavana kuin nuo aiemmat postaukseni. Ilman muuta oli itseltäni typerää jäädä avioliittoon, jossa omat haaveeni eivät toteutuneet. Lähtemättömyydestä en voi syyttää ex-miestäni, vaikka tavallaan syytän osittain.

Minä samastun aloittajaan. Olen kärsinyt masennuksesta koko aikuisikäni ja kokenut, että minusta ei sen vuoksi ole vanhemmaksi. Aina ajattelin, että toivun vielä ja saan toivottavasti oman perheen. Nyt olen 38 ja parisuhde päättyi kaksi vuotta sitten. Voin entistäkin huonommin, eron myötä sairastuin yleistyneeseen ahdistukseen.

Miehen ilmoitettua lähtöaikeistaan sain suoranaisia paniikkikohtauksia, joiden aikana ymmärsin oman ikäni, parisuhteen päättymisen, henkisen kuntoni ja mitä nuo yhdessä tarkoittavat. En koskaan saa sitä perhettä.

Nyt taivallan yksikseni eteenpäin enkä näe missään mitään järkeä tai tarkoitusta. Elämää on jäljellä ehkä vuosikymmeniä ja tyhjyyden tunne on miltei käsinkoskeltava.

Voi Murheellinen..lämmin halaus Sinulle!

Sinulla on vielä ikää jäljellä saada lapsi, vaikka se nyt kuulostaa kauhealta sanoa murheen murtamalle.. Osuusko epäilyni oikeaan, että miehesi lähti masennuksen takia..?

Olen viime aikoina kovasti miettinyt taas sitä ajatusta, että jokainen meistä vastaa omasta onnellisuudestaan. Jos ei ole onnellinen yksin, tuskin on sitä kaksinkaan.

Minun masennukseni on ollut suhteellisen pysyvää siitä lähtien, kun ymmärsin, ettei lapsia tosiaankaan tule. Olin jo hyvää vauhtia piristymässä elämässä muutoin ja iloinen uudesta suhteestakin sen jälkeen, mutta pieleen meni. Itse asiassa tuo mies oli itse masentunut ja hänellä oli paljon muitakin ongelmia, jotka tavallaan otin omille harteille vielä lisäksi..

Pitäisi vain jotenkin saada ajatuksensa muutettua siitä pois niin, että elämä voi olla aivan hyvää myös ilman lapsia. Ajatuksia vaan on niin vaikea muuttaa. Masennuksen myötä myös ystävien määrä on vähentynyt ja niiden, joiden kanssa voisi oikeasti viettää aikaa. Kaikilla tutuilla on lapset ja kiinteät perheet, siihen on tosi hankalaa mennä yksinäisenä. Tulee aina päin kasvoja oma epätäydellinen elämä. Kyse ei ole siitä, etteikö sitä muille soisi, mutta miksi kiduttaa itseään katsomalla toisten perheonnea..Tietysti sitä on onnellinen toisten puolesta, mutta valitettavasti siinä tulee niin tietoiseksi omasta vajavuudesta..

Haluan uskoa, että vielä joku päivä hyvä parisuhde on mahdollinen ja että ehkä tuolla miehellä on lapsia, joiden elämästä pääsen osalliseksi. Nyt tällä hetkellä tärkeintä on toipua erosta, kohottaa itsetunto takaisin, päästä eroon alakuloisista ajatuksista ja koittaa muuttaa ajatusmaailma sellaiseksi, että iloisuudesta tulisi jälleen osa normaalia persoonaa. Koen hyvin vahvasti siten, että kaikki tuo lapsettomuuteen ja sen lopulliseen hyväksymiseen liittyvä tuska on muuttanut minut ihmisenä kyyniseksi ja katkeraksi. Koen, ettei elämässä ole oikein mitään iloja jos ei ole perhettä ja parisuhdetta. Kuten sanoin, ystävät ovat tässä matkan varrella kaikonneet, eivätkä vähiten alakuloisen mielen vuoksi. Tuntuu, ettei oikein mikään kiinnosta eikä ole kiinnostanut, joten vaikeahan sellaisen ihmisen kanssa on ajatuksia jakaa. Elämästä tulee pelkkää mustaa ja lapsettomuuden tuskan täyttämää..

On monia asioita joita minun täytyy itsessäni työstää. En tiedä pystynkö siihen. Saatan olla niin sairas, etten enää pysty paranemaan. Tällä hetkellä elo tuntuu pakolta ja jos sen voisi lopettaa, tekisin niin. Tiedän paljon masentumisesta ja tiedän, että omat ajatukset ne mielen saastuttavat, ei mikään muu. Sen vuoksi yritän kovin parantua, sillä uskon kuitenkin olevani hyvä ihminen, jolla olisi paljon rakkautta antaa. Edellisessä suhteessa sain kokea mitä on olla äiti, mutta valitettavasti se ei ole koskaan sama asia kuin olla oikea äiti (jos lasten oma äiti on elossa)..

Tsemppiä sinulle Murheellinen. Sinulla on vielä mahdollisuus olemassa, jos saat työstettyä masennusta voit joka tapauksessa mennä vaikka lapsettomuushoitoihin yksin. Masentuneelle hoitoja ei voida kuitenkaan kaiketi tehdä ainakaan ilman psykologin seurantaa..

"Murheellinen" kirjoitatko mulle osoitteeseen koominna76@gmail? Kertomuksesi kuulostaa todella tutulle. Olen 37vee ja vielä parisuhteessa.

Älä aloita masennuslääkkeitä!
Pidentävät vain masennusaikaa viikoista vuosiksi.
masennuslääkkeet vain syventävät masennusta.
Okei, ne auttaa pari kuukautta ja sitten alkaa alamäki.
Sivuvaikutuksissakin lukee ''itsetuhoisuus lisääntyy, aiheuttaa masentuneisuutta''
nim. 3 vuotta masennuslääkkeitä ja puolen vuoden rankka vieroittumisjakso takana.

Tämä on todella vanha keskustelu, mutta haluanpa tuoda hieman erilaistakin näkökantaa suruun. Googlettelen lapsettomien tarinoita, koska koen, etä en löydä samaistumista mistään muualta. Minulla on lapsia, useitakin, poikia. Olen kuitenkin koko ikäni toivonut, haaveillut, unelmoinut tyttärestä. Olen jo yli 40, joten en tule tytärtä koskaan saamaan. Vaikka en lapseton olekaan ja lapseton ei varmastikaan pidä siitä, että vertaan suruani hänen suruunsa, mutta itse koen, että suruni on hyvin samanlainen. Olen odottanut elämältä jotain, mitä en koskaan saanut.
Kyynel silmäkulmassa luin teidän tekstejänne, ristiriitaisin tuntein. Yrittäen tuntea suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut biologisia lapsia ja toisaalta tuntien samanlaista surua siitä, että en edes saa surra reilusti. Aivan kuin teidänkin suru, on minunkin suruni piilotettava. Ehkä jopa vielä syvemmälle. Kukaan ei ymmärrä tätä surua. En voi itkeä kuin yksin, en voi surra kuin yksin, kenenkään tietämättä ja se on todella rankkaa.
Joten kovasti minäkin kaipaisin neuvoja ja apuja siihen, että miten katkeruudesta, surusta ja kateudesta pääsisi eroon? On raskasta kantaa näitä tunteita mukana vuodesta toiseen. Minä olen surrut kohtaloani jo yli 10 vuotta, yhtään päivää ei ole ohi kulkenut, että en olisi miettinyt asiaa. Välillä romahdan, välillä taas jaksan paremmin. Lapsettomalla on se "etu", että voi ulkoistaa itsensä asioista joissa on lapsia. Ei ole pakko mennä mihinkään missä on paljon lapsia ja perheitä. Minulla taas on poikia, joidenka kanssa käyn juuri niissä paikoissa missä lasten kanssa käydään. Tytöt ja vanhemmat tyttärien kanssa ovat siis silmieni edessä koko ajan. En pääse heitä pakoon vaikka haluaisinkin.
Minä olen ehkä masentunut ja yritän keksiä keinoja parantua siitäkin.
Toivon jokaiselle teistä omaa lasta, jotka sitä niin kovasti toivotte. Tai vielä parempi, toivon jokaiselle mielenrauhaa....myös itselleni.

Jatkan tätä vanhaa keskustelua, koska ymmärrän pysyvästi lapsettomana tunteesi ja ajatuksesi, ainakin osittain. On ihan eri asia jäädä pysyvästi lapsettomaksi siten, että lapsettomuudelle ei löydy selitystä kuin jäädä syntyessään syystä lapsettomaksi. Minulla on sen verran vaikea sydänvika, etten voi olla raskaana ja synnyttää. Lapsettomuus on ollut siis minussa syntymästäni lähtien, mutta vasta murrosiässä asian oivalsin ja, silloin sitten lapsettomuuden käsittely alkoikin. Elämän pituinenhan tämä prosessi tulee olemaan, koska tunnistan itsestäni kaipuun omaan lapseen. Jotenkin se kaipuu on vain kalibroitu sisääni, enkä saa sitä purettua.
Kuitenkin koen, anteeksi vain tilanteeni helpompana siten, että minulla on ollut aikaa vuosikymmeniä käsitellä lapsettomuutta ja minulla on tekijä, jonka ansiosta en ole edes tietoinen vaihtoehdosta, jossa voisin saada lapsen. Ymmärrättekö? Miten voi surra sellaista, mitä ei ole koskaan ollutkaan olemassa?
Olen itse täyttänyt tyhjää syliä nukke-harrastuksella, vaikka se hullulta kuulostaakin ja olen myös toiminut hyväntekeväisyydessä kummina lapselle. Oikeaa kummilasta odotellessa nautin siitä, että olen ylipäätään hengissä vielä. Joka aamu aloitan kiitollisena uuden päivän, ja kun huono päivä lapsettomuudessa osuu kohdalle, niin muistutan itseäni siitä, että elämä on jokaiselle arvokas lahja, jota ei kannata heittää hukkaan vain siksi, ettei sitä omaa lasta ole. Jokaisella, lapsettomallakin on tärkeä osansa tässä maailmassa.

En ymmärrä miksi ihminen ei voi olla onnellinen omasta elämästä ja pitää aina märehtiä jotain mitä ei ole saanut.

Sisarellani monta lasta eikä siltikään ole onnellinen ollut ikinä ja aina siltä puuttunut rahaa ja vain rahaa olisi koko ajan pitänyt tulla lisää ja lisää. Kaikki olisi pitänyt saada ja heti, mikään ei ole ikinä riittänyt. Monet ovat kamalan ahneuden sokaisemia nykyään.

Inhoan katkeria ihmisiä jotka eivät koskaan löydä sisäistä rauhaansa ja onneaan hyväksyen ettei kaikki voi kaikkea saada. On hyvin vapattauttavaa päästä turhista pakkomielteistä eroon mutta kovaa itsetutkiskelua se vaatii. Vaikeetahan se on omien korvievälistä vikaa hakea jos ei omasta itsesään onnea löydä vaan siihen tarvitaan toinen ihminen näin itsekkäästi oma synnyttämä kun ei pysty rakkautta antamaan jos se ei ole omasta kehosta tullut.

On täysin turhaa haikailla lasten saamista. Lapsellinen elämä on erilainen kuin lapseton elämä osittain ja hyvä niin. Eivät lapset mitään onnellisuuden tuojia ole, eikä pidä olla niin hölmö, että uskoo sellaista. Lapsettomalla on vähintään yhtä hyvät eväät hyvään elämään kuin lapsellisella, jopa paremmat. On itsestä kiinni, että sen oivaltaa, eikä kulje laput silmillä virran mukana.

Mä olen välillä ollut masentunut, kun on vain kaksi lasta ja uskoni takia, en voi uutta vaimoa ottaa. Olen ekasta eronnut, enkä halua hänen olla tekemisis ja tekis mieli siittää niitä paljon enemmän. Jos exäni kuolee, niin toki sitten mahdollista ja voihan sitä vielä 70v kattella nuoremman, joka on vielä hedelmällinen.

yhyy. Täällä moni itkee kun ei voi saada lapsia jonkin fysiologisen syyn vuoksi, mutta entäs me lukuisat miehet, jotka ei olla koskaan saatu edes seksiä, saati naista/lapsia..Te ette todellakaan tiedä mitään maailman pahuudesta, yksinäisyydestä, ettekä monesta muustakaan asiasta. Eletään vaan siinä omassa täydellisessä maailmassaan ja kuplassaan ja kuvitellaan, että elämässä pitäisi automaattisesti saada kaikki mahdollinen.

Joo se vaan on hyväksyttävä lapsettomuus oon 60-mies ja avovaimoni 66, ne ajat ohi on. Yritettiin aikoinaan, mut ei tullu. Ei lasta, ei työkaverit siitä aina vihjaili ym. mut ee. se siitä ja, että 20 prossa lapsettomia, ee piä paikaasa, vähemmän niitä on. Ja pahaa tekee, kun kavereilla lapsia. Ee maha mitään, että potuttaa, sanon suoraan sen.

Hei,olen 32 v nainen minulla on sama ongelma että olen todella masentunut lapsettomuuden takia ja ei meinaa jaksaa enää, yli 2 vuotta yrittäny saada lasta, minulla kaikki kunnossa mutta miehelläni ei, tutkittu että on hedelmätön, suhde kärsii ja on tuskallista katsoa lapsi perheitä jotka työntää lasten vaunuja ja elää perhe elämää onnellisena, niin hirvee tunne päällä että kukaan ei halua ymmärtää sitä miltä tuntuu kun ei tietoakaan omasta lapsesta, itkenyt olen silmät päästäni ja kokoajan ahdistava tunne ja kysyn joka päivä että mikä tarkoitus mulla on tässä maailmassa kärsiä 😭😭😭

Surullista lukea ihmisten kokemuksia lapsettomuuden tuskasta. Voin auttaa, jos joku haluaa kokeilla tulla raskaaksi siittiöilläni. Olen terve 36-vuotias mies.

[email protected]

Laittele viestiä, niin jutellaan lisää.

Ketju on vanha ,mutta lapsettomuus voi olla hyväkin asia . Olemme lapseton,onnellinen pari . Ei huolta huomisesta,saadaan olla kahdestaan. Lapsensa joutuu joka tapauksessa antamaan pois,kun he tulevat aikuiseksi . Monta tuskaa joutuu kantamaan se,jolla lapsia on. Eroavat,rahaa vailla ovat,työttöminä jne..Elämä.on kaikin tavoin helpompaa näin. Yrittäkää löytää lapsettomuudesta kärsivät uusia näkökulmia tilanteeseenne, katsoa eteenpäin . Teillä on toisemme ja elämän lahja.

Mä olen niin masentunut myös lapsettomuudesta että en tiedä miten selviän eteenpäin. Miehellä on jo lapsia eikä halua lisää. Hän ilmoitti tahdostaan ja nopealla aikataululla hankki vasektomian. Meillä on takana mm. Keskenmeno ja lapsen yritystä ja nyt asia kääntyi näin. Mä olen kai vielä shokissa asiasta. Voin tosi pahoin ja en tiedä mitä tehdä. Olen jo 35-vuotias ja en usko että löytäisin ketään uutta kumppania enää.

Pitäisikö mun kuitenkin yrittää ?

Oon ihan todella masentunut, niin että tämä on jo vähän huolestuttavaa. Miehen vasektomian jälkeen vaivuin masennukseen. Jo sitä ennen oli surua ja ahdistusta mutta nopean aikataulun vuoksi en ehtinyt henkisesti valmistautua vasektomiaan. Miten ihmeessä selviän tästä..

Kamala litannia varmaankin paskaa mutta miksi et ole onnellinen kun olet siltä kurjuudelta välttynyt ja kamala rahanreikä ne kakarat. Minulla ja miehelläni ei tarvitse raataa eläkeikään saakka kun ei ole elätettäviä. Säästöjä on ja voimme hellittää jo ennen eläkeikää pois oravanpyörästä. Kaikkein ihaninta on oma rauha niin ettei väkisin tuupata joka viikonlopuksi lapsenlapsi laumaa ja saa harrastaa erilaisia harrastuksia. kehittää itseään ja opiskella mitä mieleen juolahtaa. Mitä parasta niin saa nukkua silloin kun väsyttää eikä kukaan määrää. Olemme ikäistämme nuoremman näköisiä kun emme elä jatkuvassa stressissä. Voi vain katsella näitä ennenaikaisesti ränstyneitä isovanhempia kun ne raatavat eikä heillä ole koskaan aikaa toteuttaa unelmiaan muuta kuin sen lapsenlapsikatraan kautta.

Minun onneni oli lapseton sukulaistäti. Hänen elämänsä oli ollut monin tavoin traagista, ja hänellä oli ikää ja liikuntavamma. Mutta hän välitti aidosti meistä sukulaislapsistaan, huolehti meistä ja opetti meitä. Olen usein miettinyt, mistä hän ammensi iloisuutensa ja elämänhalunsa. Se oli aitoa, ja se on kannatellut minua tänne hamaan vanhuuteen. Samaa sanovat muut hänen sukulaislapsensa. Siunaan hänen muistoaan.
Vaikka itse toivoin ja sain lapsia, tiedän, että toisenlaistakin mutta yhtä rikasta elämää on olemassa. Ehkä sinunkin lähipiirissäsi on lapsia, jotka kaipaavat rakkauttasi.