Monologit Helvetistä 2

Luin koko edellisen ketjusi.

Minua jäi mietityttämään, että mitä apua sinä saat masennukseesi, muuta kuin lääkkeitä....?

Ja toinen, mikä tuli mieleen, niin olisikohan sinulle hyötyä käydä jossain syöpäyhdistyksen vertaistukitapaamisissa...?

Ja kolmas, että toivottavasti te miehesi kanssa PUHUTTE nuo riidat selviksi jälkeenpäin? Se vaikuttaa yllättävän paljon, että sanaistaa jonkin asian, eikä vain anna sitä tavaraa tai ole puhumatta koko asiasta. Ja että pyytää anteeksi, jos on syytä.

Hyvin positiivinen suuntaus kuitenkin kaikenkaikkiaan viestiketjussasi oli, toivottavasti saat elämäsi raiteillleen jossain vaiheessa!

Olen ihan askana. Viime päivät olen ollut aika väsynyt. Mikään ei kiinnosta. Kotitöitäkin jaksan tehdä vain pakottamalla. Eilen tuntui rintakipua ja menin aivan paniikkiin/masennuin täysin. Päässä pyörii onko tauti uusiutunut jo? Aamulla tunsin sitä kipua ja menin aivan paniikkiin. Koko päivän olen sitä miettinyt. Mies on saanut taas uuden tautidiagnoosin ja toista vaivaa tutkitaan. Olen huolissani hänestäkin.

Olen aivan lamaantunut, ruokahalu on mennyt, aamullinen temesta alkaa teho mennä, pitäisi ottaa lisää, ei huvita..ei huvita kerrassaan mikään. Olen ilmeisesti "tipahtanut" taas. Juuri, kun aloin edes hieman normalisoitua. Ja kun on kaunis koti, jossa voisi terveenä ollessa laittaa kauniiksi ja vaikka leipoa, tehdä miehellekin ruokaa ja hoitaa häntä. No, kaunis koti on ja itse olen p-askana.

Olen turtana. En ole edes paljon itkenyt, kuten yleensä. Tänään tunkee taas vahvana mieleen im-ajatukset. Koko ajan. Kauhea päivä. Ja sisällä olen tietysti koko päivän ollut. Aamulla vähän kotitöitä, pakottamalla. Lopun päivää sängyllä. Eli pohjat taas..

Jos minulla ei olisi puolisoa elämässäni en jaksaisi ollenkaan. Hän on tarkoitus ja lohtu minulle. Usein olen anteeksi pyytänyt, että hän joutuu minun masennusta ja mielenailahteluita seuraamaan. On huono omatunto siitä, ettei pysty rakkaalle ihmiselle parempaa elämää ja parisuhdetta antamaan. Olen usein miettinyt jos hän vaikka jättäisi minut. Minulla ei olisi mitään. Minne edes muuttaisin asumaan? Nytkin vieraassa kaupungissa asun. Työtön, mielenterveyskuntoutuja, fyysisesti sairas, luottotiedoton, ajokortiton.. ei mitään kuuminta hottia vaan yhteiskunnan alinta sakkaa. Mutta on sekin tavallaan hirveää, että elämä on yhden kortin varassa eli parisuhteen. Ettei ole mitään muuta. Äsken kun kuuntelin Chopinia vuoteella maaten, kuin muumio, yksinään (mies on kaupassa naapurin kanssa) tuli todella yksinäinen olo..ajattelin, on järjetöntä olla vain parisuhteen varassa. Mutta niin se vain on. Ja riidellessä on aika järjetöntä uhata erolla minun puolelta. Tosiasiassa olisin hevon kusessa ilman tätä suhdetta. Mutta.. yhden tärkeän suhteen menettäneenä (mies jätti minut) tiedän, että kaiken voi menettää ihan hetkessä. Se on aivan kamalaa. Kamalinta maailmassa.

Tämä päivä olikin kaikesta huolimatta aika kiva. Aamulla olo oli karsea. Yö meni huonosti (en ottanut kuin puoli temestaa) ja aamulla olin siis jo valmiiksi ahdistunut ja väsynyt. Synkät ajatukset ja pelot pyörivät päässäni niin, että puristin silmät kiinni ja ajattelin tulevani hulluksi. Koko aamupäivä oli vain sitä, että saa itsensä käyntiin. Pakotin itseni tekemään kotitöitä, mutta sain aikaiseksi aivan naurettavan vähän. Olo oli koko ajan ahdistunut ja pää sumea. Menin välillä pihalle, kun mies teki uutta aitaa. Sielläkin pyörin, kuin hölmö.

Sitten mies kysyi lähdenkä mukaan rautakauppaan, kun hakee sieltä jotain systeemejä. Ajattelin, että voin ainakin lähteä mukaan ja autoon istumaan jos en viitsi mennä minnekään kauppaan sisälle. Ajattelin, etten jaksa ja ahdistun vain lisää. Yllättäin joku niinkin "tylsä" paikka, kuin K-Rauta ei ollutkaan ahdistava tai en kokenut sitä niin. Jopa juttelin parin vieraan ihmisen kans, ostin pari ruukkuruusua lisää ym. muutamia pikku tavaroita ym. Enkä väsähtänyt.

Siitä jatkoimme yhteen kukkapaikkaan ja siellä oli kivaa. Kauniita kukkia ulkoilmassa, auringonpaisteessa. Taivas oli niin sininen ja poutainen. Mukavia, rentoja ihmisiä. Jopa eläimiä. Sielläkin juttelin muutaman kanssa. Enkä väsähtänyt, enkä ahdistunut. Siellä oli jotenkin elämänmakuinen tunnelma.

Sieltä menimme vielä ruokamarketiin ja se oli kyllä ihan boring.. Mutta arvasin jo ennalta. En jostain syystä nykyään voi sietää näitä isoja ostoskeskuksia, jossa rullaa sadoittain porukkaa. Niissä väsähdän aina. Jotenkin niissä voimat menee. Ja liikaa porukkaa. Ja liian epäkiinnostavaa porukkaa. Liikaa kaikkea.. Isoa ja pelottavaa ja ankeaa. Siellä aloinkin sitten jo väsähtää, sain jopa yhden itkukohtauksen hylllyjen välissä onneksi. Se johtui siitä, että katsoin Walt Disneyn pikkutytöille tehtyä ruokailualustaa, missä oli ne prinsessoiden kuvat. Yhtäkkiä aloin parkumaan. "Olenko minä enää koskaan tuon näköinen" kysyin mieheltä ja osoitin yhtä pitkätukkaista prinsessaa (entisessä elämässäni muistutin hieman sitä..) Mies oli aivan ihana ja vakuutti, että olen nytkin ihan kaunis. Heh, no tiedän, että se on vain lohdutusta. Ja mies on tänään ollut muutenkin aivan ihana. Minäkin olen hänelle suoraan kertonut olotiloistani ja mistä ne johtuvat jne. Olen myös muistanut sanoa, kuinka paljon rakastan häntä ja arvostan sitä, että hänkin sairaana jaksaa ahkeroida aitaa jne. Huomaan, että on tärkeä puhua rehellisesti ja suoraan asiat, eikä olettaa, että toinen tajuaa kaiken itsestään. Ainakin minun kohdalla on niin ihme oloja, joita en aina itsekään ymmärrä, kun pää toimii miten haluaa. Saati sitten, että toinen ymmärtäisi jos en kerro missä mennään.

Nämä lääkevieroitusasiat just tekee aivan ihme oloja, hyi olkoon.. Liian kevytmielisesti olen popsinut bentsoja. Nyt sen huomaan. Olen aivan liian koukussa. Mutta, taistelu jatkuu. Päivätemestaa en tänään sitten ottanut, koska olin silloin liikenteessä. Ehkä pitäisikin vain enemmän pakottaa itsensä kotoa ulos, ettei tulisi vain maattua ja ahdistuneena kipattua lääkkeitä. Pärjäsin ihan hyvin ilman sitä päivä-annosta (paitsi marketissahan se itkukohtaus saattoi tulla lääkkeen viekkarina..en tiedä). Maanantaina, kuten sanoin, menen psyk.polille ja keskustelen lääkeasioista. Ei kyllä kiinnostaisi toisaalta aloittaa mitään uutta, kuten sitä Lamotriginiä, mutta kohta otan vaikka mitä millä saan itseni nousemaan tästä kauheasta synkkyydestä..

Hetken aikaa siellä kukkapihassa ja K-Raudassa kaikki oli melkein hyvin. Olin lähes oma entinen itseni, sisäisesti. Innostuin jutuista ja ihmisistä ja eläimistä. Tunsin, että minussa oli jotain elämää. Kupa kaikki voisi aina olla niinkin hyvin. Kunpa saisin elää. Kunpa en joutuisi kuolemaan tai tekemään i-m. Ihan selvästi siis haluan elää. Taas sen huomasin. Mutta jos kohtalo aikoo viedä minulta hengen (tauti) tai mieheltä..niin olen päättänyt, kohtalo ei voita meitä, eikä määrää meitä vaan me itse teemme sen. Olemme voittajia.

Kunpa kaikki olisi niin. Kesää, kivoja ihmisiä, sinistä poutaa, rakkautta ja elämää..

Ainoa asia, minkä tiedän on, että RAKASTAN miestä sydämeni pohjasta. Miten hän jaksaa olla niin ihana???? Mitä kaikkea helvettiä hän on kanssani kestänyt ja vielä vain kestää ja jaksaa.. Kyllä rakkaus on ihmeellinen.

Vaikka sinulla on noita epätoivon ja masennusken hetkiä niin olet alkanut sieltä nousemaan. Varmaan tuo kirjoittaminen auttaa sinua palautumaan elämään. On hyvä, että rakastava ja ymmärtävä ihminen on rinnalla.

Kiitos Keissa vierailusta :) Sinun täytyy olla hyvä ihminen, kun jaksat aina niin positiivisesti toisia kannustaa.

Pari päivää ollut nyt parempaa. Tai eilen aamulla kyllä väsytti ja ahdisti. Vedin pokkana temestaa naamaan ja malkoilin sängyllä odottaen toimintakyvyn saapuvan. Mies sanoikin yhtäkkiä, että nyt lähdetään ajellulle äitienpäivän kunniaksi. No, ajelimmekin koko päivän melkein itä-suomeen saakka. Kauniita mänty, kallio, hiekkaharju, järvi-maisemia. Kotona ensin sönkötin, että mitä ihmettä me nyt heti aamusta ajelemaan niin aikaisin ja koko ajatus tuntui, etten jaksa. No, matkan varrella olin useaan otteeseen ahdistunut ja poissaoleva, ajatukset pyöri ikävissä asioissa. Aina välillä tsemppasin ja onnistuin olemaan hetkessä ja ihailemaan maisemia, taloja ym. Rakastan ajella ja katsella maisemia, rakennuksia jne.

Kun olen ahistunut minulle ei rruoka tahdo maistua. Meni monta päivää melkein syömättä. No, sitten elimistö tottuu ettei syö ja tyhjä maha kurisee ja sitten ei tee senkään vertaa mieli mitään. Kierre on valmis. Minulla oli/on tuo kierre päällä Ahdisti, kun mies kyseli joko minulla on nälkä ja mihin pysähdymme syömään. Mutisin aina vaan, että ei mulla nyt vielä mikään nälkä jne. Inhotti koko ajatus syödä jossain huoltiskalla. Kotona voi aina turvallisesti yrittää vaikka vauvanruokaa hieman lusikoida henkensä pitimiksi hitaaseen tahtiin..

Jossain mutkassa oli aivan ihana valkoinen talo. Siis aivan täydellinen ja järven rannalla. Ihailimme sitä ja yhtäkkiä purskahdin itkuun ja valitin, kuinka on epistä, että jotkut saavat olla terveitä ja heillä on vielä noin ihana koti. Itkieä vollotin. Tämä johti miehen kanssa syvään ja ymmärtäväiseen pohdiskeluun elämästä, rahasta, ihmisistä ym. Ja tiedättekö, tuo itku oli jotenkin puhdistava. Ja sen jälkeinen keskustelu. Ehkä se purkasi ahdistusta, koska sen jälkeen tunsin helpotusta ja saatoin jopa syödä hieman eräällä huoltiskalla.

Kotona ihmettelin, miten jaksoin olla liikkeellä yli 400km sen päivän aikana.. Niinpä se vain vilahti nopeasti vaikka olimmehan koko päivän aamusta iltaan. Ilmahan oli ihana. Juuri täydellinen äitienpäiväilma. Meillä on onneksi autossa hyvä ilmastointi, sekin auttaa jaksamaan, kun ei ole paahtavan kuuma. Illalla kävin vielä suihkussa ja yön nukuin hyvin (yhden temestan voimalla tosin.)

Tänään aamulla tunsin hieman tuttua ahdistusta ja väsymystä. Kippasin samantien temestaa ja odotin. Muistin, että tänään on maanantai (en tykkää maanantaista) ja vielä psyk.polille meno ja samana päivänä, sekä terapeutti, että iltapäivällä psyk.lääkäri. Ajattelin, ei auta. Pakkohan sinne on mennä. No, ei se terapeutilla eli psyk.sairaanhoitajalla käynti niin huono ollut. Päätettiin vähän terapian linjasta ja sain kotia pinkan monisteita täytettäväksi jne. Iltapäivällä on sitten se lääkäri, sen luona en ole aiemmin käynyt ja varmaan puhumme lääkkeistä. Saan varmaan ohjeita temestan viesroitukseen ja varmaan tyrkytetään masennuslääkkeitä. En ole yhtään vielä päättänyt alanko kokeilemaan mitään uutta vaikka olenkin sitä mietinyt..

Toisaalta ei huvittaisi alkaa mitään uutta lääkettä jos toimintakyky pysyisi edes tällaisena, kuin nyt (mutta sehän edellyttäisi bentsojen jatkamista).. Toisaalta ei ne aalonpohjamasisitsarinajattelupäivätkään enää huvita yhtään, joten tiedä tuota..Sain siivottua ja syötyä tänään, sekä aamulla psyk.polilta tultua kävin miehen kans kaupassa. Eli ei kakista pahinta tänään. Toivottavasti hyvä vire jatkuu. Tiedän, ettei se loputtomiin jatku. Aina tulee niitä huonoja päiviä.

Kun aiot vieroittua benzoista, mikä on upeaa, niin on hyvä tietää mitä kaikkea on edessäsi.

Järvenpään kaksi sosiaalisairaalan lääkäriä on suomentaneet hyvää tietoa siitä.

www.benzo.org.uk/amisc/finnishmanual.pdf.

No oudolta tuntuu, että mies kestää tuollaista käytöstä. Ei välttämättä kovin pitkään, sillä eihän kukaan jaksa pelkkää paskaa saada naamalleen.

Kiitos bentsoista vieroittautumisohjeista. Mielenkiintoista tekstiä :) Mielenkiintoinen on koko asia..Eilen siis psyk.polin lääkäri määräsi temestan vieroitukseen diapamia ja lääkitykseksi Seroguel (en muista mikä vahvuus).

En ole vielä hakenut niitä apteekista. Olen kait vähän lukossa asian kanssa. En tiedä mitä tekisin. Ei huvittaisi ailkaa mitään mömmöjä enää syömään. Temestastakin haluan eroon ja diapamista en tykkää. Se väsyttää niin paljon. Ja tuo Seroguel epäilyttää.. Voi helv, että ottaa päähän aina miettiä näitä lääkeasioita.. Toistaiseksi olen vain pienentänyt temestan annosta ja koitan sillä tulla toimeen. Aamulla otin puolikkaan kokonaisen sijaan. Nyt huomaan pientä ahdistusta hiipivän päälle. Tekisi mieli ottaa puolikas, mutta taistelen vastaan etten ottaisi.

Tänään olen jaksanut aika paljon, mutta nyt väsyttää. Aamusta lähdimme miehen kanssa liikkeelle. Kävimme pari kauppaa. Sitten kyläilimme ystäväperheen luona. Sitten vielä pari kauppaa ja ajelua, sekä pieni kävely luonnon helmassa. Käytännössä noihin meni melkein koko päivä.

Aamulla jaksoin jopa meikata ja laitoin peruukin niin mulla oli "pidempi" tukka päässä ja tunsin oloni hieman paremmaksi eli en niin rumaksi eikä tarttenut alkaa sitä märisemään. Onhan mun omakin tukka jo ihan kohtuullisen näköinen vaikkakin lyhyt nysä.

Mutta nyt iski jonkinlainen väymys. Lääkettä en ota, sen päätin. Siitä ei ole mulle oikeasti mitään apua. Haluan eroon temestasta ja kaikista pillereistä.

Olen tullut siihen tulokseen, että mies kestää, koska oikeasti rakastaa minua. On toki myös muutenkin kiltti ja ymmärtäväinen ihminen. Ja olemme niin sulautuneet yhteen. Olen kyllä parantanut käytöstäni nyt vaikka vielä tuleekin väsymyksen hetkillä äkistyä jonkinverran tai oltua poissaoleva jos ahdistaa jne. Mutta yritän välttää isompaa räyhäämistä, koska se ei musta itsestäkään ole kiva miehelle sillain käyttäytyä ja morkkis on aina kova. Mies kuitenkin niin parhaansa yrittää aina mun eteen ja mua ilahduttaa. Ihana se on.

Nythän miehen terveys on taas kerran joutunut tutkimuksen alle. Ja jotain on jo löytynyt (en ala hänen yksityisasioitaan tarkemmin kertomaan) joka voi olla vakavampaakin tai sitten ei. Ei vielä tiedetä. Se rassaa tietysti myös miehen hermoja. Joten yritän pitää suuni soukalla, etten aiheuttaisi kohtuuttomasti lisästressiä.

Kyllä nää terveysasiat on syvältä eikä ne tunnu ikinä loppuvan. Joko pettää pää tai kroppa, vuorotellen. I-m asia pyörii jossain taustalla. Ei siitä joka päivä puhuta ja varsinkin silloin jos tuntuu menevän vähänkään paremmin.

Minullahan on nyt hyvää se, että olen alkanut jaksamaan ja pystymään psyykkisesti lähteä ihmisten ilmoille, etten makaa vain kotona. Enkä vedä enää niin paljon lääkkeitä. Voi hyvä Jumala, kun kaikki menisi hyvin ja kääntyisi hyväksi ja minä ja mies saisimme vhdoinkin elää rauhassa toisiamme rakastaen.

Jumala kuule minua, kuulethan..

Eilen illalla väsähdin, mutta virkeennyin sen verran, että söin iltapalaa ja kävin suihkussa (eli enää en ole paskainen, kun olen alkanut itseäni säännöllisesti suihkuttamaan). Yöksi otin kokonaisen temestan. Nukuin hyvin ja nyt aamulla heräsin kuuden aikaan, kun mies heräsi ja alkoi liikehtimään. No, en ollut kovinkaan väsynyt. Jonkin aikaa makasin sängyssä. Kävin aamupesut ja petasin sängyn, puin ja tein aamiaista (tämä aamiaisen syönti on jotain ihan uutta taas, vasta kahtena päivänä tehnyt ruokaa mieli aamulla). En ole vielä ottanut yhtään temestaa. Eilen vähensin kokonaisen aamupillerin puoleksi. Tänään koitan olla ilman, mutta olen varuillani jos iskee joku hirveä vieroitusolo niin sitten otan sen puolikkaan. Onkohan tahtini vähän liian nopea? Varmaan. Ja millään diapamilla en ala temestaa lopettamaan. Innostun vain vetämään pameja ja summa summarum, putki ei lopu ikinä. Ja niitä masennuslääkkeitä en ole hakenut enkä aio niitäkään alkaa nyt ainakaan syömään, mutta en vanno mitään. Nämä olotilat ja mielialat heittelevät tapahtumien ja fyysisten oireiden mukaan ja kuka tietää saatan vielä hyvinkin tarvita vaikka noita kaikkia lääkkeitä. Mutta silloin jos en tarvi niin miksi vetää turhan takia?

No, eilen oli aikamoisen aktiivinen päivä. Tänään olen suunnitellut nyt aamusta käynnin erääsen paikkaan, jossa on eläimiä. Ajattelin, että olisi kiva ehkä mennä sinne katsomaan niitä elukoita ja saa samalla olla ulkona. En tiedä maltanko tänään pysyä pois kaupoista..ne kun väsyttävät minut. Tosin joku kirpputori tai rennompi liike ja pienempi ei ehkä olisi niin paha.. Saa nähdä mihin päivä menee. En tykkää liikaa suunnitella, vaan menen olotilojen ja ideoiden mukaan.

Jokin muutostila minussa on lähtenyt liikkeelle ihan parin viikon sisällä. Kun ei vain mania olisi tulossa (minulla on taipumus kaksisuuntaiseen..) Ja kun ei tuo fyysinen kunto vielä mikään ihan huippu ole puolen vuoden makoilun jälkeen niin yritän (aika huonolla menestyksellä) olla väsyttämättä itseäni liikaa. Tosin eihän liika lepääminenkään ole fysiikalle hyväksi, siis paikoillaan oleminen..

Mutta ainakin nyt muutama päivä ollu aika positiivista. Negatiivinen minä ei usko hyvän jatkuvan kauaa. Ja ei se usein ole jatkunutkaan. Mutta erään kirjailijan nerokkain sanoin: "Ei kannata surra tänään, koska huomenna asiat ovat vielä hullummin.." Ai, että minua aina huvittaa tämä lausahdus. Se on niin mustaa huumoria ja aika lailla totta.

Nyt alan valmistautumaan liikkeelle lähtemiseen. Vähän jännittää, kun kokonaan ilman temestaa lähden liikenteeseen, että miten käy..luoja tietää, mutta ei kerro..heko, heko osta mopo, oliko vanha vitsi..?? Just..taidan olla sekaisin jo.

Niin se on: elämä on tässä ja nyt. Ei liikaa suunnittelua asioille, joita ei ole pakko miettiä ja päättää. Ota vain maltillisesti tuo lääkkeistä irrottautuminen. Ihanaa että olet saanut jälleen ahaaelämyksiä ja päässyt eteenpäin.
Tsemppiä jälleen päiväämme!

Hyvää tietoa on tuossa benzo linkissä. Koeta ruveta keräämään ennenkaikkea sisua ja voimia siihen vaiheeseen kun temesta loppuu kokonaan. Tiedät nyt mitä kaikkea saattaa olla edessä. Kaikki mahdoliset aistit "sekoavat" ennekuin pääsevät normaaliin toimintaan. SSRI pillereihin jos sorrut vieroitus tuskissa, alat taas saman kierteen ja uuden vieroituksen uudestaan.

HEI! ANNA LÄÄKEONGELMASI JEESUKSEN KÄSIIN, HÄN AUTTAA JA VAPAUTTAA SINUT. RUKOILE JA PYYDÄ APUA!

Varmaan hyvä neuvo mutta kyllä Jumala tahtoo että olemma hänen käsiään jalkojaan, suitaan ja kuljetaan tätä matkaa yhdessä rukoillen ja tositemme tukien. Lääkkeriippuvuuden purku on hienosääöistä puhaa ja en usko että asianomainen tähänk ään asti Jeesuken apua torjunut.