Omat kasvukipumme ovat meillä kaikilla olleet, mutta raivoaminen

Olen aina ajatellut, että raivoava aikuinen on surkimus.
Samaa mieltä näyttävät olevan myös
IS-lukijat: "Huutava aikuinen on heikko".

Milloin ja missä parisuhteessa saa huutaa?
Ilta-Sanomien lukijoista 62 prosenttia on sitä mieltä, että vanhempien ei pitäisi huutaa lasten kuullen.

Ja heikkohan hän onkin!
Ellei ihminen omia tunteitaan ja tunneilmaisujaankaan hallitse, tai ei ole oppinut hallitsemaan,
niin surkea olio hän onkin sillon.
Huutaminen ja raivoaminen vain lisää kiukkua ja vihaa niin huutajassa itsessään kuin kohteissaankin.

Huutaja kiihdyttää itsensä valtavaan vauhtiin.
Sen sijaan, jos ottaisi arkisen äänensävyn ja kuulustelisi sitä vihan kohdetta rauhassa, se auttaisi häntä itseäänkin.
Mutta HEIKKO surkimus ei voi itselleen mitään.

NYT joku sanoo:
> Täytyy ne tunteensa aina joskus purkaa, ettei tuu patoutumia. Minusta sellaiset ihmiset ovat vaarallisia, jotka eivät koskaan raivoa ja huuda."<
Nuo päähänpinttymät ovat lujassa, niitä eivät myönnä vääriksi.

Kun olin aikoinaan Kirsti Lagerspetzin luennoilla, hän nimenomaan korosti, että aggressio-tunnetta varten ei ole ihmisessä mitään säiliötä, joka pitäisi aika ajoin tyhjentää lähimmäistensä niskaan.

Päinvastoin, ihminen oppii hermottamaan asiat tietyllä tavalla ja uskoo itsellään olevan oikeuden raivota.
Se vain pahentaa asiaa.

Vai oletteko huomanneet raivoavan ihmisen muuttuvan raivottuaan paremmaksi?

Kohta hän taas on yhtä "täynnä omaa kieroutunutta itseään".