Sinkun pariskunta-allergia

Kuin moni on kokenut, että alkaa jossain vaiheessa eristäytyä siksi, ettei kestä nähdä tai kuulla samanikäisten pariskuntien onnea? Vaikka mä voin syyttää myös itseäni, etten oo pyörinyt yökerhoissa seuraa hakien, niin silti koko tilanne tuntuu niin epäreilulta, että mun on vaikea kestää muiden seuraa. Tää koskee oikeastaan mediaakin. Heti kun joku alkaa puhumaan poika- tai tyttöystävästään, yritän skipata koko kohdan. Eräässä veturinkuljettajadokumentissa mulla nousi savu päähän, kun esiteltiin tämän perhettä. Ja tää ongelma tuntuu pahenevan vuosi vuodelta. Tavallaan se alkaa jo muistuttaa neuroosia tai allergiaa.

Taustoista sen verran, että peruskoulussa mä jouduin kolmesti vaihtamaan oppilaitosta. No miten tää nyt liittyy mihinkään? Mulle on tainnut jäädä kokemus, että juuri kun alkaa avautumaan, joutuu taas vaihtamaan maisemaa. Lisäksi mä oon vuosia saanut tapella olemassaolon oikeudesta kiusaamisen jälkeen. Kuitenkin nyt kun alkaisi olemaan jonkinlaisia lähtökohtia, onkin jo myöhäistä. Onhan täällä puhuttu yli 30-vuotiaista kokemattomista, mutta kyllä mun mielestä 22v neitsyt alkaa olla jo turnoff, ellei ole ollut sitä jo vuosikaudet. Että olen päätynyt tähän syistä, joihin en ole voinut vaikuttaa? Yritä tässä nyt olla tekeytymättä marttyyriksi.

Ja mä en kelpuuta vastaukseksi mitään "kyllä sulle joku löytyy" -schaibaa. Kaikki tietävät, että 22-vuotiaan sosiaalisesti kokemattoman neitsytmiehen markkina-arvo on kakkaakin alempi.