Jättämisen pelko sekä luottamus

Mikä on ns. normaalia suhteessa? Pelkäättekö te että mies jättää teidät tai pettää?
Miten pystyä luottamaan miehiin tai uskomaan rakkauteen, kun se on niin monesti petetty?

Olen vasta 22-vuotias ja minua masentaa välillä olla sinkku. Kaverit alkavat seurustelemaan, tai ovat olleet jo pitkässä suhteessa. Ahdistaa olla ainoa sinkku - vaikka en ole varma mitä haluan.

Seurustelin pari vuotta lukiorakkauden kanssa. Olen ollut sinkku neljä vuotta, ja parin vuoden aikana olen alkanut kaipaamaan sitä. Miehiä on jonkun verran, tapaillut ja joskus on tunteita, minulla liikaa ja joskus miehet ovat taas kiinnostuneet minusta.

Olen antanut mahdollisuuden muutamille, mutta niistä ei ole tullut mitään. Olen katsonut peiliin ja miettinyt että itse olen sinkku - mutta sama kaava toistuu. Tuntuu, että joskus halusin kiduttaa itseäni - tiedostamattani. Rakastun näihin joista ei voi mitään tulla. Eksäni oli sellainen ja minä kuitenkin jätin sen.

Nyt tajuan että suhteessa pelkäsin alituisesti että mies jättää minut. Tämä itse ''täydellisyys'' pelkäsin ja panikoin kokoajan. Mietin tyyliin että nyt on viimeinen kerta kun nähdään. Myös muiden mielipiteet painoivat liikaakin.

Nyt olen sinkku ja kun suhde tulee, mietin että juokseeko miehet karkuun kun ne aistii mun epätoivon? En oikeasti ole mikään tyrkky, saatan viattomasti jopa pyytää kahville miehiä. Otan tosi paljon itteeni, jos mies ei vastaa - yleensä leikin vaikeasti tavoiteltavaa. En jaksa tykittää ketään jatkuvilla viestittelyillä.

Pakko nyt nostaa omat viat pöydälle - tiedän ettei kukaan ole täydellinen mutta tavoittelen sitä että jokainen kadehtisi mua. Jos ei kadehdi - elämä on huonompaa. Auttakaa minua!

Mutta kuitenkin, olen käynyt terapiassa - kirjoitan päiväkirjaa. Vaikka miehet jättää niin niistä oppii, mutta en loputtomiin jaksa. Pelottaa tosi paljon että miehestä ei vain kuulu mitää, tai kun kerron tunteeni niin mies sanoo että samoin ja häviää tiehensä.

Oon harjoitellut luottamista ihan jokapäiväisessä elämässä, niin kavereihin ja tuttujen kanssa. Pitää vain uskoa ja luottaa. Minulla on siis aika paha hylkäämisen pelko, olen vähitellen päässyt yli mutta välillä menneisyys kummittelee.

Pahinta on kertoa toiselle tunteistaan...