Mies, joka välttelee muita miehiä

En välttele miehiä tai naisia, mutta olen huomannut että perheen käytös tai asennoituminen on vaikuttanut minuun. Valitettavasti vaikuttaa yhä, ja silloin kun olen päässyt eroon tavallista pidemmäksi ajaksi heistä alkaa jotenkin pääkin selviytymään.

Mutta sitten taas vaikka jouluna, kun ollaan yhteyksissä, kaikki loksahtaa juuri kuten aina ennenkin on ollut. Sitten siitä kun jatkan taas itsekseni niin se vaikutus ei lakkaa heti vaan heijastuu vaikka uusiin tuttavuuksiin ja tilanteisiin. Jäljestä päin tajuan mokani ja käytökseni, joka hävettää, tai sitten harmittaa oma pessimistisyys ja toisiin suhtautuminen. Usein monilla ihmisillä on ollut hyvin positiivinen ja avara mieli, mutta perheen kautta oma ajatteluni on negatiivisoitunut esim. niihin työmahdollisuuksiin tms. mikä on vaikuttanut ilmapiiriin ja työtehoon.

Silloin kun pääsen itse sellaiseen mielentilaan missä tiedän olevani parhaimmillaan tai paremmin, unohdan helposti perherasituksen, ja alan yllättäen pitää tiiviimpää yhteyttä, mistä seuraa taas sekasotkua.

Toisaalta, ajattelen usein asioista hyvin eri tavalla ja keskusteluaiheeni ei useinkaan kiinnosta varsinaisesti muita. Netistä löydän kyllä samoista jutuista kiinnostuneita, joihin en kyllä ole muodostanut yhteyksiä. Toisaalta, ei minua kiinnosta moni yleinen juttukaan.

Rasittavinta on se että yleensä perhe pyrkii neuvomaan miten minun tulisi elää ja suhtautua asioihin. Joskus ristiriitaisesti.

Kärjistettynä esimerkkinä: jos joskus joku x ikään kuin käyttäytyy esim. narsistisesti, minua tai ehkä toista loukaten, tulee minulle syy ja ajatus että noin ei ole hyvä olla tai tehdä. Kun sitten virittelee keskustelua jonkun y:n kanssa niin tämä alkaa neuvomaan minua että minun pitäisi ottaa mallia x:stä.

Tämä on jo monesti koettu, mutta juuri tältä syksyltä tuli samanlainen tapaus. Aikaisemmin kun olen sitten toiminut ikään kuin kuten on neuvottu niin olen kyllä saanut näpeilleni oikein kunnolla, että eipä se tapani tai tekoni ollut ok. Turha yrittää edes perustella että juuri tämä x käyttäytyi näin, ja nyt minä kun kerta neuvoit toimimaan kuten hän, toimin näin, että kumpiko nyt on oikeassa.

Aina minä olen väärässä eikä minun kritiikkiä oteta vastaan. Aina joko juttu ei jatku, tai sitten viesti on se "sinä et nyt ymmärrä"... ja sama homma eli neuvominen jatkuu ja minun pitäisi siis elää, olla ja ajatella kuin x. Mutta kun en voi, kun näen ja törmään siinä vaikka sitten siihen narsismiin.

Siis on kummallista että kun x toimii juuri näin, niin hän on oikeassa ja vieraat väärässä. Tilanne on ollut juuri oikeanlainen ja x täydellinen. Kun minä teen samoin, alkaa minun syyllistäminen. Kaikki myönteiset ajatuskuviot ja mielenrakenteet tuhotaan järjestelmällisesti.

Nyt olen päättänyt että enää en jatka tätä orjuutta. Otan pitkäjänteisemmän lopputilin perheestä, jonka kanssa on liian monesti mennyt sukset ristiin. Turha muidenkaan on enää syyllistää minua tai käytöstäni. Olen kasvanut juuri liian suuressa perheen vaikutuspiirissä ja seuraukset näkyvät. Jos jollainen on jotain sanomista niin sanokoot vaikka suvulle mutta mulle on turha aukoa päätä.

Alan, olen ja elän jatkossa kuten musta tuntuu ja muut vaikeroikoot!

PS: yksi minua nuorempi käyttäytyi minua kohtaan vuosia "väkivaltaisesti". Se jäi muistoksi vuosiksi ja aloin aina pelkäämään häntä. Tänä vuonna taisi olla ensimmäinen kerta kun en enää pelännyt. Tiesin kyllä että hänen teoistaan se lähti liikkeelle ja että hän on nyt muuttunut, mutta vasta nyt osasin olla pelkäämättä häntä ja hänen seuraa. Eli kestää, kestää ja kestää uskomattoman paljon... kun on pitkä pinna?

Miten sun kiinnostuksen kohteet ja harrastukset, ovatko ne miesmäisiä vai oletko muutenkin luonteeltasi enemmän feminiininen?

Entä tuleeko tuo ongelma esiin ihan kaikkien miesten kohdalla? Ei siis väliä onko tosimies, hetero, homo jne...

Itse pystyn samaistumaan aloittajaan todella paljon ja traumaattinen lapsuus on minullakin ollut ja juuri isä oli se ns aiheuttaja. Eli kyllä meitä on muitakin ja olisi kiva jos löytyisi joku joka ehkä on päässyt tästä ns miespelosta eroon ja kertoisi että miten se tapahtuu.

Joo, ette ole ainoita :(

Moi, tulee vähän myöhään vastaus mutta toivottavasti luette näitä vielä. Olen huomannut itsestäni samanlaisia asioita mutta vain elänyt niiden kanssa, ei mulla sinänsä mitään "pelkoa" miehiä kohtaan ole mutta en vain tule muiden miesten kanssa toimeen. :)

Mulla samantyylinen tarina. Isäni oli alkoholisti ja sen jälkeen ei ollut mitään maskuliinista hahmoa elämässä, paitsi vaari, mutta hän oli aina hyvin vähäpuheinen. Sisko löytyy joten pikkulapsena tuli kotona katseltua paljon myös tytöille suunnattuja piirrettyjä yms.

Olen huomannu vuosien aikana tulevani huomattavasti paremmin toimeen naisten kuin miesten kanssa. Olen aina hyvin varautunut muita miehiä kohtaan ja saatan reagoida tuttavalliseenkin kontaktiin melko tympeästi tai loukkaavasti. Suurin osa kavareistani on aina ollut naisia, pari miespuolista kaveria kyllä löytyy, mutta juuri semmosia harvoja tapauksia keiden kanssa tulen toimeen. Heidänkin kanssaan tulee juteltua varmaan enemmän heidän tyttöystäviensä kanssa kuin heidän itsensä, heh.

Olen ihan hetero mies ja noista maskuliinisista ja feminiinisistä puolista voisin kertoa että ns. miehiset harrastukset eivät paljoa kiinnosta, kuten autot, urheilun seuraaminen jne. Tosin tekniikka sujuu ja olenkin teknisellä alalla. Toisaalta harrastan paljon taiteita, kuten musiikkia ja kirjallisuutta jne.

Oon ollut melko tietonen mun "tilanteesta" enemmän tai vähemmän aina. Mutta en ole pahemmin sen antanut haitata. En koe menettäneeni hirveästi, pystyn jotenkin toimimaan tarvittaessa kuten juuri esim työhaastatteluissa, käytös on silloin kyllä vähän väkinäistä ja jäykkää, mutta eikös se muutenkin voi joskus olla ko. tilanteissa.. Naisetki tykkää kun on kunnollinen mies, joka osaa kuitenkin kuunnella ja jotenkin samaistua naisen tunnemaailmaan ..plus osaan virittää tunnelman kun itsekin arvostan sitä tunnelmaa :)

Olen melko varma että olen tällainen koska isää ei ollut ja naiset mut kasvatti. Mihinkään kallonkutistajalle en mene koska en itse näe mitään väärää itsessäni ja elämässä menee ihan hyvin. Asiaa pohtiville sanoisin että ei se ongelma ole niin paha kuin miltä se tuntuu, ellei siitä itse tee itselleen ongelmaa. Tsemppiä.