Naisten ja miesten lähestymisen mukavuuserot

Ja lauantaisadun kertoi meille mies :))))))

Totta. Ja jos miehen lukemattomat aikaisemmat lähestymiset eivät ole tuottaneet mitään tulosta niin mies on entistä epätoivoisempi ja pahemmalla mielellä ja kohta hän ei enää pysty lähestymään naisia ollenkaan.

Sen sijaan jos mies on aikaisemminkin onnistunut monta kertaa niin hänellä on hyvä syy uskoa onnistuvansa nytkin ja vaikka ei onnistuisikaan niin hän ei tule siitä epätoivoiseksi ja pahoita mieltään koska tietää, että ennemmin tai myöhemmin taas onnistuu kuten aikaisemmillakin kerroilla.

Ja vaikka mies ei olisi aikaisemmin naisia lähestynytkään, mutta jos hänellä on se arvotodistus, esim.kultamitali nuorten jääkiekon mm-kisoista, niin tällöinkin hän uskoo onnistuvansa helposti ja on hyvällä mielellä lähestyessään.

Naisella taas löytyy se arvotodistus jalkojensa välistä ja hän tietää miesten haluavan sitä.

Nainen, joka lähestyy miestä, on jo tilanteen puolesta tavallaan sankari. Voittaja lopputuloksesta riippumatta. Kuin joku rohkea vuorikiipeilijä vailla pienintäkään riskiä. Kertoimet ovat hänen puolellaan, yhteiskunta kannustaa taustalla ja hurraa muutoksen ja nykyajan puolesta.

Just.
Miehet puhuvat naisten kokemuksista.
Millä vuosituhannella elätte hyvät herrat?
Nainen saa puhua itse nyt!

Väärin. "Kun ätmi lähestyy naista...". Miehellä ei ole ongelmaa lähestyä naista.

Olen kyllä naisena tavannut erittäin monia miehiä, jotka "suhtautuvat jo lähtökohtaisesti negatiivisesti" minuun pelkän ulkokuoren takia. Koskaan en ole riittävän nätti, seksikäs, oikealla tavalla pukeutunut jne jne. Ikinä ei kelpaa minkä "tasoiselle" miehelle tahansa. Kun on kohdannut tällaista asennetta läpi elämän, ei oikeasti ole enää mitään mieltä enää päälle kolmikymppisenä uskoa, että kenenkään suhtautuminen olisi toisenlaista koskaan. Nähty jo hyvin, minkälaisia naisia valitaan. Eli en tee aloitteita, enkä niitä miehiltä odotakan, koska olette jo tehneet riittävän selväksi, etten ole haluttava.

Kävin tuossa äsken taas parissa baarissa. Kotona en ole käynyt yli kuukauteen, vaikka olen joka viikonloppu luvannut tulevani. En vain ole jaksanut tulla.

Yksinhän siellä sai taas olla. Ainoastaan miesporukat kyselivät, josko paikat lähettyvillä ovat vapaita. Muutenkin oli todella vaikeaa erottaa sieltä muita yksin liikkuvia; tuntui kuin olisi ollut ainut yksinäinen kaupungissa.

Aina toisinaan on lähtiessä kiva kuunnella machomusiikkia ja kuvitella itsensä jännämieheksi tai takavuosien sanastolla panoeinoksi, mutta ulos astuessa tulee vain se haavoittuvaisuus ja eksynyt tunne pintaan. Ei siinä huvita mitään jännämiestä enää sitten esittää, vaan haluaisi vain käpertyä toisen syliin tai ainakin nojata vasten ja sanoa jotakin hempeää. Kun vuosia tulee aina vain lisää, niin entisten traumojen päälle kertyy uusia, mutta vanhat pahat muistot eivät koskaan häviä kokonaan. Ei siinä sitten paljon kehtaisi roolia vetää, kun sitä saa vetää kaupassa, koulussa, töissä ja jokaisessa muussakin paikassa. Tilapäisesti voisi helpottaa, kun voisi joskus edes kertoa elävälle ihmiselle miten kovasti on yrittänyt ja miten vaikeaa on ollut.

Kävinpä siinä sitten paluumatkalla sämpyläravintolassa. Nainen kirjoitti käärepaperiin jonkun tekstin ja ajattelin vitsikkäästi, että ehkä se on hänen numeronsa. Mutta tilauksen nimi siellä sitten oli.