Terveeks Isät, eräs Äiti täällä. Melko loppuun palanut sellainen. Ja apua ja mielipiteitä siis vailla.
Tilanne lyhyesti:
- Kaksi lasta, 1v ja 2v.
- 3v sitten ostettu iso vanha talo, sijainti "korvessa" ja jonka remontointi pahasti kesken ja tulee olemaankin vielä kauan.
- Minä kotona lasten kanssa (ja tulossa hulluksi kotona oloon) ja kärsin eräästä selkä/lantio-viasta kipuineen. Isä töissä plus miinus 9h/päivässä työreissut päälle silloin tällöin.
- Elämme yllä mainitusti "korvessa", eikä sosiaalisia suhteita ole koskaan kerennyt kehkeytymään: Me emme saa lasten hoitoon apua mistään (ei myöskään kunnalta). Olemme oman onnemme nojassa käytännössä täysin.
Isä on alusta asti osallistunut vauvojen hoitoon, syöttänyt öisin ja edelleenkin herää yöllä avuksi huutoihin jne, jopa enemmän kuin minä.
Moni asia stressaa: mm. lasten sairaudet, sos.verkoston ja hoitoavun puute, itseäni vaivaavat kivut (rajoittaa paljon mm. ulkoiluja yms, kotitöitäkin), miehen raskas työtahti ja sen joustamattomuus jne.
Parisuhde on mennyt huonompaan hitaasti, mutta varmasti. Valvominen verottaa voimia molemmilta ja omat selkäkipuni on pahentanut miehen kannalta tilannetta entisestään. Itse olen henkisesti viittä vaille poks.
Eli tiukilla eletään, se nyt on selvää. Mutta emme me voi olla ainoita perheitä, jotka asuvat korvessa ilman sos-verkostoja ja sukulaisten apuja? Kyselisinkin siis, että miten teillä toimitaan tai miten toimisitte missäkin tilanteessa.
Haluan saada ulkopuolisten mielipiteitä, koska tuntuu jo vahvasti siltä, että täällä mökissä ei enää näe metsää puilta..niin sanoakseni.
Oma ajatukseni on ollut se, että mies joka käy työssä ja voi siellä saada ymmärrystä väsymykselleen (lasten ollessa vauvoja ja valvottavat paljon, työkavereilla ja pomolla pieniä lapsia eli tajuavat mistä on kyse) on se, jolla on suurempi vastuu hoitaa mm. yöheräämisiä, koska kotona olevalle äidille ei vauva/lapsi ymmärrystä yksinkertaisesti anna. Ei auta alkaa selittämään, että "anteeksi, äiti ei nyt vaan pääse tästä tuolista väsymykseltään ylös", vaan hommat on hoidettava ja jaksettava vahtia lapsia hoitaa kaikki perusasiat, mitä kotona nyt tarviikin: syötöt, vaipatukset, aktiviteetit, pyykit, tiskit, siivoukset, talon lämpimänä pitämiset jne. Korostetaan nyt hiukan sitä, että oma huono kuntoni on verottanut kaikinpuolin jaksamista, myös henkistä aivan valtavasti. Motivaatio ja voimat on välillä niin uhkaavan lopussa, että kerran olen jo ollut täysin valmis lähtemään kokonaan pois. Koen edelleenkin, että en saa mieheltäni minkään laista tukea, sympatiaa enkä mitään, minkä avulla jaksaa. Kertaakaan i k i n ä tämä ei ole sanonut, että "mene ja pidä vapaata hetki" tai muuta vastaavaa.
jatkuu alla.
Tilanne lyhyesti:
- Kaksi lasta, 1v ja 2v.
- 3v sitten ostettu iso vanha talo, sijainti "korvessa" ja jonka remontointi pahasti kesken ja tulee olemaankin vielä kauan.
- Minä kotona lasten kanssa (ja tulossa hulluksi kotona oloon) ja kärsin eräästä selkä/lantio-viasta kipuineen. Isä töissä plus miinus 9h/päivässä työreissut päälle silloin tällöin.
- Elämme yllä mainitusti "korvessa", eikä sosiaalisia suhteita ole koskaan kerennyt kehkeytymään: Me emme saa lasten hoitoon apua mistään (ei myöskään kunnalta). Olemme oman onnemme nojassa käytännössä täysin.
Isä on alusta asti osallistunut vauvojen hoitoon, syöttänyt öisin ja edelleenkin herää yöllä avuksi huutoihin jne, jopa enemmän kuin minä.
Moni asia stressaa: mm. lasten sairaudet, sos.verkoston ja hoitoavun puute, itseäni vaivaavat kivut (rajoittaa paljon mm. ulkoiluja yms, kotitöitäkin), miehen raskas työtahti ja sen joustamattomuus jne.
Parisuhde on mennyt huonompaan hitaasti, mutta varmasti. Valvominen verottaa voimia molemmilta ja omat selkäkipuni on pahentanut miehen kannalta tilannetta entisestään. Itse olen henkisesti viittä vaille poks.
Eli tiukilla eletään, se nyt on selvää. Mutta emme me voi olla ainoita perheitä, jotka asuvat korvessa ilman sos-verkostoja ja sukulaisten apuja? Kyselisinkin siis, että miten teillä toimitaan tai miten toimisitte missäkin tilanteessa.
Haluan saada ulkopuolisten mielipiteitä, koska tuntuu jo vahvasti siltä, että täällä mökissä ei enää näe metsää puilta..niin sanoakseni.
Oma ajatukseni on ollut se, että mies joka käy työssä ja voi siellä saada ymmärrystä väsymykselleen (lasten ollessa vauvoja ja valvottavat paljon, työkavereilla ja pomolla pieniä lapsia eli tajuavat mistä on kyse) on se, jolla on suurempi vastuu hoitaa mm. yöheräämisiä, koska kotona olevalle äidille ei vauva/lapsi ymmärrystä yksinkertaisesti anna. Ei auta alkaa selittämään, että "anteeksi, äiti ei nyt vaan pääse tästä tuolista väsymykseltään ylös", vaan hommat on hoidettava ja jaksettava vahtia lapsia hoitaa kaikki perusasiat, mitä kotona nyt tarviikin: syötöt, vaipatukset, aktiviteetit, pyykit, tiskit, siivoukset, talon lämpimänä pitämiset jne. Korostetaan nyt hiukan sitä, että oma huono kuntoni on verottanut kaikinpuolin jaksamista, myös henkistä aivan valtavasti. Motivaatio ja voimat on välillä niin uhkaavan lopussa, että kerran olen jo ollut täysin valmis lähtemään kokonaan pois. Koen edelleenkin, että en saa mieheltäni minkään laista tukea, sympatiaa enkä mitään, minkä avulla jaksaa. Kertaakaan i k i n ä tämä ei ole sanonut, että "mene ja pidä vapaata hetki" tai muuta vastaavaa.
jatkuu alla.
Vastaukset 56
Vanhimmat
Mies sanoo, että kokee vain minulla olevan yksinoikeuden väsymykseen ja päiväunien nukkumiseen. On nimittäin sattunut useamminkin niin, että kun ovi kolahtaa iltapäivällä niin minä kaadun sänkyyn rättiväsyneenä ja nukun 2h surutta putkeen, metelistä viis. Näin siis minä, joka aiemmin olen ollut herkkäuninen ja unettomuudesta kärsivä. Hah.. Muutos on huikea entiseen..
Hän sanoo, että haluaisi töitten jälkeen "palautumishetken" tms, jotta jaksaisi olla lasten kanssa seuraavat 2-3h nukkumaanmenoaikaan asti. Minä olen tätä edeltävän ajan, eli lähinnä koko iltapäivän, väsymyksestä seis ja odotan vain hetkeä, että ovi käy ja pääsen lepäämään. Selkä särkee, kävely takkuaa ja koti on toisinaan hoitamatta..syyllisyyden tunto tapissaan kaikesta. Kaikki energia menee päivän aikana lasten hoitamiseen ja leikittämiseen, sille ei kerta kaikkiaan voi nyt mitään.
Lapsemme ovat siis 1v ja 2v. Vanhempi näistä helppo, kiltti ja toimelias, kun taas nuorempi niin huomionkipeä, että tätä täytyy joko kantaa sylissä koko päivä, tai tehdä kotihommia ja leikkiä vanhemman kanssa nuoremman roikkuessa lahkeessa huutaen, koko ajan. Nuorempi on siis mielestäni "vaikea tapaus" ja huomattavasti haastavampi lapsi.. Alusta alkaen kiintyminen tähän kakkoseen on ollut "työlästä" mm. pelottavan syntymäsairautensa takia (johon oli menehtyä= en uskaltanut päästää itseäni kiintymään lapseen kuoleman peloissa) ja aikaa myöten lapsen kasvaessa tämä hänen vaikeahko luonteensa on jatkanut tätä kiintymisen tunteen työläyttä edelleen.
Kun kuuntelee 8h päivässä huutoa, kitinää, vaikerrusta ja kun lapsella ei ole muutamaa hetkeä lukuun ottamatta "mikään hyvin", vie se voimat niin helvetillisen tehokkaasti... En tiedä moniko teistä voi tällaista ymmärtää, mutta kyse olisikin siitä, että miten minä saan mieheni tämän ymmärtämään. Sympatiaa ei tipu YHTÄÄN.
Ja miehestäni: Kotitöitä tekee, jos suututtaa. Oma-aloitteisesti ei käytännössä mitään. Minä käskytän ja määrään tahdin kotitöiden suhteen, ellen itse jaksa jotain tehdä ja tarvitsen tämän apua. Ja näin on ollut viime kuukausina tietysti usein.
Mies elää kuin sika: tavarat, työkalut, matkatavarat, vaatteet, astiat, ruuat, lastenruuat, tuttipullot, lelut, petivaatteet, saunakaljat JNE eli kaikki jätetään minne sattuu, eikä korjata pois. Mikään roina ei eksy omalle paikalleen, vaan niitä on hujan hajan käytännössä koko tontin laajuudelta. Ja minä olen rättiväsynyt tähän ikuiseen pyytelyyn, käskyttämiseen ja neuvomiseen, miten kodin tulisi olla edes joten kuten kunnossa hänenkin jäljiltään. Minä nimittäin olen elänyt ennen lapsia sinkkuna myös ja inhonnut siivousta yli kaiken. Mutta nyt tilanne on selkiö: pesä on pidettävä puhtaana lasten vuoksi, tykkäsin tai en. Ja kun sain kehitettyä toimivan konseptin tämän mörskän kunnosa pitoon, niin mieheni osoittaa joka päivä, ettei v'älitä ollenkaan siitä, miten minulla sujuisi asiat kotona helpoiten.
Tapaus eilen: sain vapaata. Illalla palatessani sotkuiseen mökkiin sain tilityksen, miten päivä oli mennyt hyvin ja hienosti, nou hhhätä. PAITSI, että kaikki kotityöt oli tekemättä ja se sotku oikeasti sellainen, että minun teki mieli kääntyä eteisestä (taas kerran) nokka kohti sitä mistä tulinkin. Siis: joka kerta, kun minä saan vapaata se kostautuu niin vattumaisella tavalla, että minun olisi rutkasti fiksumpaa jäädä vain kotiin ja hoitaa kaikki, kuin käydä missään tuulettumassa ja sitten seuraava päivä kuurata paskaista mökkiä hänen ja "hienon päivänsä" jäljiltään. Suorastaan oksettaa ajatellakin, että saisin viikonloppuvapaan kotoa poissa. En minä uskaltaisi palata tänne ilman kourallista rauhoittavia nappeja.
Ja niimpä tämän vapaapäivän päätteeksi sain vielä kommentit, miten minulla on hänen mielestään vain se yksinoikeus nukkumiseen ja lepoon. Että ei näin ole kellään muulla ja että -rivien välistä lukien- minä olen kamala paha akka, joka diktaattorin tavoin pakottaa miestäni ajautumaan loppuun tmsp.
Kysymys:
Pidättekö te työssäkäyvät isät jonkunlaisen lepohetken työpäivän päätteeksi, ennen kuin otatte ohjat käsiin kotona ja päästätte vaimon omalle ajalleen/lepäämään/syömään/kahville/kauppaan? Miten teillä ylipäätään toimitaan?
- Mitä te miehet teette kotona siisteyden eteen? Mitä ja miksi?
- Mikä juttu tämä on, että älytön määrä äitejä valittaa pitkin nettiä siitä, että jos miehet jotain siisteyden eteen tekeekin, niin se tehdään niin halvatun huonosti ja huolimattomasti, että vaimo joutuu joka tapauksessa siivoaan jäljet? Tällanen väsytystaktiikka on minun mielestäni niin typerän läpinäkyvä, eikä siihen auta mitkään selitykset. Silti mikään ei auta. Minä olen kokeillut hyvällä, pahalla ja aivan stanan pahalla, mutta ei. Mies ei tee mitään oma-aloitteisesti ja jotta saan tekemään, niin joko on minun itse pimahdettava tai sitten mies suututettava, että alkaa toimimaan. Järjetöntä touhua, eli mitä lääkkeeksi?
- Annatteko te vaimolle vapaa-aikaa, kuinka usein ja miten? Ehdotatteko itse, että menee tuulettumaan?
Minä olin kotiäitinä reilun 1,5 v (nyt lapsi 2v). Meillä on seuraavanlainen järjestys joka sovittiin jo ennen lapsen syntymää. Eli kotona oleva tekee lapselle ruoat päivän aikana jos tarvitsee, siivoaa ne sotkut mitä lapsi tuottaa päivän aikana ja hoitaa kaikki lapseen liittyvät hoitotoimenpiteet. Kun työssä oleva tulee kotiin, on sotkut siivottu tai kotona ollut siivoaa ne pois illan mittaan, ja sen jälkeen työt jaetaan tasan kunnes lapset menee nukkumaan. Eli tämä sisältää lapsen illan aikana tuottamat sotkut, syötöt, pesut , nukkumaanmenorutiinit ym.seuran pito. Kotona ollut voi levähtää töissä olleen tultua kotiin, mutta hoitaa kyllä osansa myös illan askareista sitten vaikka myöhemmin illalla. Viikonloppuisin tai vapaapäivinä tehdään perussiivoukset ja kaupassakäynnit ja kotityöt yhdessä tai vuorotellen, tasapuolisesti.
Ja omaa aikaa saavat molemmat vuorotellen, tasapuolisesti. Esim. mies lähtee harrastukseen illalla yhtenä päivänä, ja äiti voi kyläillä tai shoppailla yhtenä iltana jne...Näistä sovitaan etukäteen. Ja homma sujunut erittäin hyvin! Ei ole tarvinnut valittaa yhtään kertaa.
Jos toinen kipeänä, kumpi tahansa, joutuu toinen venymään tietenkin enemmän, mahdollisuuksien mukaan. Yleensä sairastelua on ollut maksimissaan viikon verran, tämä on mielestäni pisin aika minkä yksi ihminen jaksaa hoitaa yksin kaikki lapsen ja kodinhoitoon liittyvät askareet. Yleensä sairastelun jälkeen sairastellut on sitten tehnyt leijonan osan töistä seuraavan viikon tai sairasaikaa vastaavan ajan.
Sanoisin yhteenvetona, että niin pilkunhalkomiselta kun se kuulostaa, niin homma sujuu kun kaikki jaetaan tarkasti tasan, siten että molemmat tekevät kaikkia askareita, vuorotellen tai yhdessä!
Meillä jaetaan vuoropäivinä lapsen syötöt, perussiivoukset, kaupassakäynnit, lapsen hoito ja vapaa-ajan menot, ruoanlaitot , pesut ja nukuttamiset, tarhaan viemiset ja hakemiset, yöheräämiset jne. Molemmat tekee yhtä paljon kaikkia askareita, eri päivinä.
tsemppiä ja koettakaa jutella asioista ja suunnitella paremmin arjen pyöritystä.
..mutta kyllä se elämä ja kotiäitiys on aivan erilaista yhden pienen, kuin kahden pienen kanssa.
Nähtävästi tuo antamasi vinkki kaiken homman tasan jakamisesta täytyy alkaa toteuttamaan. Liian pitkälle tämä on mennyt tällaisella hujanhajan-tyylillä, ja itseäni taidan siitä syyttää. Oletin naiivisti, että mieheni elää 2000-luvulla, jossa isä on myös kotitöihin osallistuva.. mutta oletin väärin.
Kiitos tsemppauksesta :)
kyllä on kokemusta kahden lapsen kanssa ja toimii. meillä on ollut ilo ja onni hoitaa useasti useamman päivän erissä myös serkku ja kummilapsia, eikä ole ollut ongelmaa. Pari koiraa lisättynä vielä, niissäkin tulee omat askareensa vielä bonuksena... kyllä asiat hoituu kun pelisäännöt ovat selvinä, ja silloin ei tarvitse "odotella" kumpi siihen hommaan ryhtyy vai ryhtyykö kumpikaan. Ja asiat tulee tehtyä paremmalla tuulella, eikä turhautuneena tai vihan vimmassa toista syyttäen. Itsehän tähän on ryhdytty, turha on toista syytellä myöskään, jos ei asiat mene niin kuin toivoisi.
Miten hoiditte askareet ennen lapsia, etkö siitä saanut käsitystä miten miehesi osallistuu?
Meillä jaettiin kaikki tasan ja pidin kyllä ennen lapsen hankintaa selvänä, että ne myös jaetaan senkin jälkeen tasan, vaikka toinen kotona olisikin. Molemmille siis saman mittainen "työpäivä" ja vapaa-ajalla työt jaetaan, samaan tyyliin kuin ennen lapsiakin.
Sanoisin vielä että kuulostaa siltä että tilanteenne on ajautunut nyt äärimmäisyyksiin, eli sinä olet stressistä ja sairaudestasi loppuun palanut etkä kestä enää päivääkään samaa rataa kun mitä nyt teillä menee.
Voisiko tämän tilanteen selittää miehelle vaikka lääkärin avulla, todistuksella tai jollain, jos on osoittautunut että et ole ns. työkykyinen? Jos hän saisi joksikin ajaksi hoitovapaata tai muuta vastaavaa työstänsä jotta saisitte stressiäsi lievitettyä ja saisit levättyä paremmin muutaman viikon?
Minusta tuo tilanne ei kuulosta normaalilta muutenkaan, että pelkästään tuo kotiäitinä oleminen olisi ihan noin raskasta kahden lapsen kanssa. Mitenkään väheksymättä mutta kyllä useimmat kotiäidit ja isät jaksavat normaalikuntoisina hoitaa työpäivänsä (8-9h) ja sitten toisen tultua kotiin tehdä puolet hommista. Ilmeisesti miehesi ei ymmärrä juuri tuota seikkaa että sinä et ole normaalikuntoinen tällä hetkellä ja se lisää taakan tuntua sekä henkisesti että fyysisesti. Tilannehan ei ole kuitenkaan pysyvä, vaan kun olet saanut itsesi kuntoon, jaksat jo huomattavan paljon paremmin ja enemmän osallistua tekemisiin, ja voit jopa nauttia silloin siitä.
En viitsi nyt alkaa julkisesti enempiä tilanteestamme tilittämään.
Oma kuntoni lienee se pahin vika tässä, mutta kylläpä tuossa puoliskossakin ne vikansa löytyy, joille ei korjaannusta näytä ilmaantuvan mistään. Koen, ettei hänellä itsellään ole motivaatiota parantaa ja kehittää tapojaan mm. siisteyden suhteen.
Me saimme lapset aika pian löydettyämme toisemme ja niin lyhyessä ajassa ei toisen tapoihin päässyt vielä oikein jyvälle. Vuosia olemme olleet jo yhdessä ja tavallaan lapset ovat lujittaneet kyllä suhdetta, mutta on näitä muutamia seikkoja jotka minua rassaavat nyt loppuun. Olen jauhanut niistä kolmatta vuotta, mutta muutosta ei vain tapahdu. Se kertoo paljon. Liikaakin.
Miehellä ei ole mitään mahdollisuuksia vapaisiin töistään. Se se tässä eniten vaivaakin. Hän on käytännössä ainoa, joka voisi jotain tilanteelle tehdä, mutta ei voi. Vaihtoehtona olisi alan vaihto, joka taas ei ole vaihtoehto kuitenkaan. Tai niin, onhan se, mutta hän ei sitä halua. Monesti mietinkin, että kuinka tärkeä tuo työ mahtaa loppujen lopuksi ollakaan. Onko perheen menetyskin sen arvoista?
Hoitoavun puute, vapaa-ajan puute ja sairastelujen takia koettu suuri turvattomuus on niitä, jotka painavat raskaasti. Pahiten olemme pettyneitä tähän kuntaan (kylään), joka ei tarjoa edes hätätilanteessa mitään apua.
Vastaan vain tuohon siisteysjuttuun.
Meillä on sellainen tilanne, että minä (mies) voin elää paljon sekaisemmassa kodissa kuin vaimo. Minua ei haittaa, jos olohuoneen pöydällä on pari lehteä kesken lukemisen. Vaimoni mielestä olohuoneen pöydän pitää olla aina tyhjä. Minusta yksi imurointikerta viikossa riittää. Vaimoni mielestä pitäisi imuroida 3 kertaa viikossa. jne. Kumpi meistä on oikeassa?
Kun ihmisten käsitys riittävästä siisteydestä poikkeaa paljon, on tehtävä jokin kompromissi. Jos eletään siistimmän ehdolla, sekaisemman täytyy tehdä aikamoinen työ vain siksi, että suhteen toinen osapuoli niin haluaa. Jos taas eletään sekaisemman ehdoilla, siistimpi ahdistuu sekaisessa kodissa.
Entä jos miehesi on sitä mieltä, että sinunkin kannattaisi joskus jättää osa kotitöistä tekemättä ja levätä? Luultavasti hän ei odota, että pidät kotisi niin puhtaana kuin sen pidät. Voisit siis itse päättää, miten paljon kotitöitä teet ja miten paljon et. Ei maailma kaadu siihen, että lasten vaatteita on väärässä paikassa tai että lasten leluja on yön yli lattialla.
ai viikko on maksimi, minkä jaksat yksin hoitaa kotia ja lasta?
"Yleensä sairastelua on ollut maksimissaan viikon verran, tämä on mielestäni pisin aika minkä yksi ihminen jaksaa hoitaa yksin kaikki lapsen ja kodinhoitoon liittyvät askareet."
huono kunto sulla, mitenkä meinaat että yksinhuoltajat pärjäävät jopa 365päivää vuodessa ilman apuja? :D
minäkään en ole yh, mutta siltikin teen pääasiassa kaikki kotihommat. ainakin silloin kun en jaksa ukkoa pakottaa tekemään "töitä". mielelläni minäkin ottaisin miehen joka osallistuisi kotihommiin vapaaehtoisesti, mutta kun on ollut liitossa NALKUTTAVAN MIEHEN kanssa, niin tämä vaihtoehto tuntuu suorastaan ihanalta :) eipähän kukaan valita jos jossain joku roska on, niin, paitsi minä tietenkin :)))
en lukenut viestiäsi tarkkaan, olet siis sairas. siinä tapauksessa voit jättää huomiotta tämän edellisen viestini.
eka viestini oli siis äityli 79:lle tarkoitettu, ei alkuperäiselle kirjoittajalle. tämä äityli ei siis ilmeisesti olekaan sairas.... mää vaan vähän sotken :D
Harvalle idealistille sopii elämä korvessa susien (=omien ajatusten) kanssa. Jos täällä joku rajavartiomies osaisi antaa miesnäkökulmaa nin hyvä mutta eppäilen vahvasti.
On tuo nyt sitten viisasta kun mies töissä kaiket päivät pitkälle iltaan ja sitten palaa masentuneen muijan tykö. Eihän se noin voi jatkua, toinen teistä pimahtaa ja se olet sinä. Mies on sitä sorttia, että jää kohta kokonaan työpaikalleen. Niitä lohduttajia alkaa sitten löytyä. Ota sitä vapaa-aikaa tai anna vinkki että selaisi vähän tätä palstaa. Jos vaikka ymmärtäisi missä kusessa alatte kohta olla. Tulipa nyt mieleen, että osaatteko nauraa keskenänne enää. Se on nimittäin pettämätön parisuhdemittari.
Meillä on vasta yksi lapsi, mutta näin ollaan hänen kanssaan menetelty. Vaimo hoisi lapsen ja kodin siisteyden työpäiväni aikana. (teen 2-vuorotyötä, eli jokatoinen viikko 6-14 ja toisella viikolla 14-22).
Aamuvuoroni aikaan vaimo huolehti yöheräämiset. Minä kävin kaupassa töiden jälkeen ja useimmiten tein ruoan kotiinpäästyäni (ruokaa sen verran että vaimo+lapsi lämmittivät sitä seuraavana aamupäivänäkin). Loppupäivän ajan kaikki hoidettiin silleen yhdessä... en osaa edes eritellä miten se meni... kumpi sattui olemaan lähempänä tai kumpi sattui olemaan pirteämpi. Jos oli ollut rankka päivä, esim. lapsi ollut pitempään valveillä yöllä, niin sitten minä hoidin vähän enemmän asioita... jos minulla oli ollut paha päivä töissä, niin sitten vaimo otti enemmän vastuuta illasta.
Iltavuoroviikolla minä otin vastuun yöheräämisistä, koska sain aamulla sitten nukkua pidempään. Aamupäivällä pyrittiin yhdessä hoitamaan koti kuntoon ja kaupassakäynnit jne suoritettua sekä tietenkin ruoka (minä teen meillä noin 95% ruoista). Sitten meikäläinen lähtee töihin ja vaimo ottaa vastuun loppupäiväksi kodista. Kotiudun joskus 22.30 hujakoilla... vaimo ja lapsi nukkuu yleensä ja silloin minä otan itselleni pienen siivun aikaa, kun en ennen puoltayötä pysty nukahtamaan vireystilan takia. (pelailen tietokoneella, katselen sarjoja jne)
Meillä ei varsinaisesti tunneta termiä "oma aika". Jos jotain menoa tulee, niin vaimo vain ilmoittaa/kysyy että olis keskiviikkona menoa ja minä ilmoitan että ok, olen kotona silloin... ja homma toimii myös toisinpäin.
Isommat siivoukset ja vierailut ajoitimme viikonlopuille.
On ihan totta, ettei kaikille maalla metsikössä asuminen sovi. Siinä pitää olla tietyn luontoinen jo valmiiksi (sissi?), että on sinniä pärjätä ja tulla toimeen kaupunkiasumisen etujen puuttuessa.
Ja minä olen mielestäni kyllä "sissi", terveenä. En kaipaa kaupunkielämää kiireineen ollenkaan, mutta kyllä tämä täysi eristyneisyyskin ahdistaa ja varsinkin, kun elää ilman autoa ja terveyttään.
Kuulostaa ehkä sekopäiseltä, mutta jossain määrin olisi jopa helpottavaa, jos mies jäisikin työpaikalleen ja alkaisi etsimään lohduttajia. Voisin syyttää silloin häntä ja pitää vastuussa erosta. Tällä hetkellä kun tuntuu siltä, että minun pitäisi kyetä tässä kunnossa tekemään todella radikaaleja päätöksiä mm. tulevaisuuden ja koko liiton suhteen, koska mies ei tee mitään konkreettista vaikkapa vähentääkseen työmäärää tai etsiäkseen meille apua tänne. Työ vie kaikki mehut ja ajan, jäljelle jäävä käytetään voimien mukaan lasten kanssa olemiseen ja pakollisiin kotihommiin.
Minulle tämä perhe on "meidän piha" eli yhdessä tarvotaan läpi hyvät ja pahat. Mutta se tunne on kadonnut tämän sairastelun ja muun stressin myötä, koska mies ei tue eikä auta ja jos jotain tekeekin, niin naama mustana ja kai yhtä väsyneenä kuin minäkin?
Onneksi me nauramme joskus kuitenkin vielä. Kerran-kaksi viikossa pilkahtaa jotain ja kyllä se on hyvää bensaa suhteen kestämiselle. Jos sitä pitää mittarina, niin mitä tuo mahtaa merkitä?
Toki yksinhuoltajana tulisi jaksaa tehdä kaikki itse, mutta tämä näkemys vain sellaisessa valossa, jossa työt sekä kotona että muualla ja vapaa-aika on tarkkaan suunniteltu ja totuttu jakamaan sekä ajoitettu aikatauluihin sopivaksi. Tällöin viikkoa pidempi aika tuntuu raskaalta, koska kaikki asiat on sovittava uudestaan jne...Kysymys ei ollut varsinaisesti fyysisestä jaksamisesta vaan siitä miten asiat sujuvat helpoiten ja mieli pysyy virkeänä. Jos olisin yksin pysyvästi, suunnittelisin elämäni varmasti uudestaan ja pistäisin asioita myös erilaiseen tärkeysjärjestykseen, jolloin esim. kodin siisteys ei tulisi olemaan niin tärkeää kuin nykyisin.
Ja kotona melkein sama tilanne, sillä erotuksella että mun mies 5 päivää viikossa toisella paikkakunnalla töissä ja mä yksin kotona lasten (1v ja 2v) kanssa viikot. Ei kans mitään apua heru koskaan, ei ymmärrystä, ei tukea ei mitään... kun tulee kotiin ei ikinä sano että menisit sinä ja rentoutuisit vähän vaikka hoidan aina ympäri vuorokauden lapsia yksin.
Kotitöitä ei tee ikinä, vasta kun mulla pää kainalossa ja sairaalaan valmis suostuu jotain tekemään ja silloinkin minä olen se nalkuttava ämmä joka ei anna olla rauhassa. Miks tilanteen pitää mennä niin pitkälle, miksei ymmärrä oma-aloitteisesti auttaa vaikka varmasti näkee että toinen on aivan loppu. Onpa siinä sitten kiva pyytää apua kun toinen suhtautuu kuin joku marttyyri ja katsoo syyttävä katse silmissään. Ihan kuin ei olis tarpeeks paha olo jo valmiiks.
No joo ei liittynyt mihinkään, en osaa suakaan auttaa tilanteessasi.. kunhan vain kerroin että kohtalotovereita löytyy;/ laiha lohtu, i know...
Autoit sinä paljonkin. Vertaistukea annoit ja sitähän minä olen vaillakin.. On vain helpottavaa (ja äärimmäisen raivostuttavaakin) tietää, että on myös muita jotka kärsivät samoista ongelmista.
"isä on alusta asti osallistunut vauvojen hoitoon, syöttänyt öisin ja edelleenkin herää yöllä avuksi huutoihin jne, jopa enemmän kuin minä"
"Valvominen verottaa voimia molemmilta ja omat selkäkipuni on pahentanut miehen kannalta tilannetta entisestään."
"Koen edelleenkin, että en saa mieheltäni minkään laista tukea, sympatiaa enkä mitään, minkä avulla jaksaa."
Niin, eihän se mies koskaan tee mitään, vai onkohan niin, ettei tee sinun mieleisellä tyylillä.
eli koit paremmaksi irrottaa pari isää koskevaa asiaa jutusta irti ja osoittaa sormella minua, kuin että ottaa kokonaisuutta huomioon ja vastata kysymyksiini? Jokainen tyylillään, tietenkin..
"Niin, eihän se mies koskaan tee mitään, vai onkohan niin, ettei tee sinun mieleisellä tyylillä. "
Yhtälailla minä herään öisin, mutta fyysinen fakta on se, että mieheni on päässyt ketterämmin sängystä ylös auttamaan huutavaa lasta. Kuntoni mukaan nousen minäkin ja sen ollessa parempana useammin. Tai jos on tiedossa, että mies lähtee työmatkalle aamulla olen minä noussut ylös tietenkin. Vieköön vaikka kuinka kauan.
Ja se on totta, että on monia asioita mitä hän ei tee minulle mieleisellä tyylillä. Ja miksikö? Siksi, että minulla meni melko pitkän aikaa saadakseni kasaan "toimintamallin" millä täällä mökissä pärjätään kaikin puolin pienellä vaivalla mm. siisteyden suhteen. Kerroinhan, etten aiemmin ole ollut mikään suunnitelmallinen himosiivoaja, vaan päin vastoin. Mutta miestäni tämä ei tunnu kiinnostavan yhtään, vaan tämä sottaa ja sikailee samaan tyyliin, kuin eläisi sinkkuna edelleen. Oma "sääntöni" kun on, että minun tulee löytää jokainen tavara paikaltaan vaikka silmät sidottuna, viikon valvoneena ja yhdellä kädellä kopeloiden.
Kuulostaa siis, että olet poikki. Miehesi auttaa sinua, herää öisin, ruokkii lapsia jne. ja ongelmana on, että olet jostain keksinyt, että hän saa töissä vertaistukea ja sinä et mistään.
Onko tullut mieleesi, että miehesi joutuukin ehkä töissä venymään vielä enemmän kuin sinä. Sanoit ottavasi tirsat oven sulkeuduttua, mutta ukkosi ei varmaan pysty nokosia ottamaan? Vai meinaatko, että töissä on vapaus nukkua omaan tahtiin, koska siellä vissiin muutenkin kannetaan kaakaot koneelle ja taputellaan olalle? Ehkä hän ei jaksa antaa sinulle "omaa aikaa", koska on itsekin väsynyt? Ehkä hänkin toivoisi sinulta vastaavaa elettä? Ettette vain ajaudu siihen pisteeseen, missä kumpikin keksii omiaan - kyräilette toisianne nurkassa aikanna ja äkkiä onkin helvetti irti?
Vai olisiko teillä vastaavaa kuin meillä, toinen yksinkertaisesti jaksaa paljon enemmän kuin toinen ja tämä sapettaa? (oma vaimoni on ikiliikkuja ja voin myöntää, että se ajoittain sapettaa rankasti)
Kai teillä jotain sukua on olemassa? Ottakaa viikonloppu vapaata, muksut sukulaisille hoitoon, vuokraatte mökin, saunotte, nukutte ja nussitte. Se oikeasti helpottaa ja palauttaa järkeä päähän. Tuon ikäisiä voi jo vielä viikonlopuksi hyvinkin hoitoon, melkeinpä luulen, että olisi korkea aika lapsille jo päästä viettämään vastaava vapaa viikonloppu.
Väsyneenä riitely on kaikista turhin tapa päästää parisuhde karikolle.
Onko lapset päikkäreillä samaan aikaan, jos otat päikkärit silloin?
Ja keskityt vaan siihen että sinulla on kivaa lasten kanssa, mies kun tulee kotiin, niin sanot hymyssä suin teillä olleen tosi kivaa, ja lähdet meneen ja jätät hänelle järjettömän sotkun, ja jos sotku ei ole siivottu, niin tee seuraavana päivänä sama juttu uudelleen ja sanot vaan, että vaikka nyt lähdenkin, niin älä huoli, en mene nukkumaan, joten sinun ei tarvitse kantaa huolta siitä, ollaan molemmat nyt illat hereillä...
Toisin sanottuna sanomani on, että teet hänelle saman jutun, mitä hän tekee sinulle, jättäen sen järjettömän sotku, ja odottaen että koska hän sen sotkun siivoaa, ja jos tulee sanomista että kun sinä lähdet aina, niin sanot vaan, että eihän tässä sikolätissä jaksa koko päivää olla, ja suosittelet viemään lapsia ulos, ettei heidänkään tarvitse sitä kokoajan katsoa...
Tai jos keksit jonkun paremman keinon opettaa miestäsi, niin käytä sitä ihmeessä! =) Jaksamisia ja anna hänen tuntea myös nahoissaan, mitä on pelkkä lasten hoito ja mitä on se kaikki muu siihen lisänä!
"ja ongelmana on, että olet jostain keksinyt, että hän saa töissä vertaistukea ja sinä et mistään."
Ei. Sanoin, että hän voi saada ymmärrystä työpaikallaan paremmin kuin minä kotona pieniltä lapsiltamme. Lapset eivät ymmärrä, miksi äiti nuokkuu, eivätkä tajua jos koitan selittää syytä.
"Onko tullut mieleesi, että miehesi joutuukin ehkä töissä venymään vielä enemmän kuin sinä."
Kerro minulle millainen on suurempi vastuu väsyneelle ja kipeälle ihmiselle, kuin kaksi alle 2v lasta.
Hänen työnsä on käsittääkseni henkisesti uuvuttavaa ajattelutyötä, eikä niinkään fyysistä juoksemista tai ravaamista. Autolla ajoa ja palavereita enimmäkseen.
" Sanoit ottavasi tirsat oven sulkeuduttua, mutta ukkosi ei varmaan pysty nokosia ottamaan?"
Minä pistän tässä kohtaa viivalle kaksi asiaa: Oma uupumukseni ja armoton levon tarve ja mieheni, joka tulee viiden maissa kotiin ja JOUTUU olemaan lasten kanssa huimat 2h iltatoimien aloittamiseen asti (jotka useimmiten tehdään yhdessä). Kestääkö hän ne raskaat 2h ja antaa minun levätä? Kestää aivan takuulla.
" Vai meinaatko, että töissä on vapaus nukkua omaan tahtiin, koska siellä vissiin muutenkin kannetaan kaakaot koneelle ja taputellaan olalle?"
En. Sanon nyt kolmatta kertaa jo, että 1 ja 2v lapset eivät ymmärrä, jos yrität heille selittää syytä väsymykselle. Saati, jos kuukahdat legojen sekaan lattialle ja lapset jäävät ilman vahdintaa.. Ymmärrystä on turha odottaa. Työpaikalla nämä, jotka voivat tarpeen vaatiessa ymmärtää ovat aikuisia ja hyvin todennäköisesti perheellisiä itsekin.
"Ehkä hän ei jaksa antaa sinulle "omaa aikaa", koska on itsekin väsynyt?"
Tässä pitää kyllä nyt korostaa tätä meidän korvessa asumista enemmän. Jätin sen huomiotta ehkä liikaa. Elämme siis pitemmän matkan päässä pikku-kylästä, keskellä metsää. Minä en pääse lasten kanssa koskaan esim. kylälle kävelemään, kerhoihin tms, koska käytössä on taloudellisen tilanteen vuoksi vain 1 auto ja mies kulkee sillä työssään. elän eristyksissä vailla aikuis-kontakteja, muita äitejä/perheitä jne.
Minä ymmärrän, että mies on myös väsynyt. Hän kuitenkin pystyy jättämään työasiat työpaikalle. Kotiasioita ei voi jättää mihinkään koskaan, eikä mitenkään. Minun "työpaikkani" on tässä ja nyt jatkuvasti 24/7.
Ja samalla myönnän olevani kateudesta myrkynvihreä sille, että hän pääsee joka päivä muualle ihmisten pariin muihin touhuihin. Minä pääsen 1-2 kertaa viikossa kauppaan (yksin) ja ehkä kerran kuussa yhden työpäivän mittaiselle hengähdystauolle kauemmas, joka yllä kerrotun sikailun vuoksi kostautuu aina.
" Ehkä hänkin toivoisi sinulta vastaavaa elettä? Ettette vain ajaudu siihen pisteeseen, missä kumpikin keksii omiaan - kyräilette toisianne nurkassa aikanna ja äkkiä onkin helvetti irti?"
Tässä viittä vaille loppuun palaneena oma napa näyttelee melkoista pääosaa kaiken mahdollisen levon suhteen. Minä en ymmärrä kuinka helvetin pitkälle pitää mennä, että ottaa toisen vakavasti. Olen kertonut omasta väsymyksestä avoimesti, hyvällä ja pahalla ja kertonut, että jotain pitää tapahtua, ennen kuin minä poksahdan lopullisesti. Mutta ei auta kertoa. mitään ei tapahdu vaan sama tahti jatkuu. Olen kysynyt, että mitä mies oikein odottaa: ei osaa sanoa. odottaako vain hiljaa sitä, että minä oikeasti räjähdän kappaleiksi ja lähden lasten kanssa vai aikooko tehdä osaltaan jotain, että olomme helpottaisi? Ei vastausta.
"Vai olisiko teillä vastaavaa kuin meillä, toinen yksinkertaisesti jaksaa paljon enemmän kuin toinen ja tämä sapettaa? "
Hmm. Tuossa alla joku sanoo, että minun pitäisi tehdä samaa kuin mieheni. Eli jättää kaikki sotku ja paska siihen mihin jää päivän aikana ja karata itse jonnekin.. Vaan ei. Ei meistä kumpikaan minun nähdäkseni taida olla sen jaksavaisempaa sorttia, kuin teillä on. Tai sitten se todellakin on niin? Minä teen liikaa ja annan miehelle liikaa vapaata vastuistaan?
Minä olen ihan neuvoton...
"Kai teillä jotain sukua on olemassa? Ottakaa viikonloppu vapaata......."
Onhan sitä. Miehen vanhemmat 2h ajomatkan päässä, mutta he eivät nähtävästi ole kiinnostuneita lapsenlapsistaan (käyvät max. 2 krt vuodessa) ja toisekseen minä en tule anopin kanssa toimeen yhtään. Tosin kyllä sen heidän vierailunsa kestäisi lasten vuoksi useamminkin kuin tekevät..
Oma sukuni asuu 10h ajomatkan päässä ja olisivat kyläilemässä ja auttamassa kaikessa joka viikko ja viikonloppu, jos matkaa olisi vähemmän.
Laivareissu on käynyt mielessä niin, että lapset menisivät anoppilaan hoitoon viikonlopuksi. Se vain hirvittää, että näin pienille ja jatkuvasti kotona äidin kanssa oleville sellainen irtiotto saattaa olla liikaa.. Ei tän ikäiset ymmärrä sellaista lomaksi.
"Väsyneenä riitely on kaikista turhin tapa päästää parisuhde karikolle. "
Täydellisen totta.
mutta viimeiset määrätyt lääkkeet päätin jättää hakematta ja ottamatta niiden tehokeinon vuoksi. Syän tavallisia särkylääkkeitä sen mitä vatsa kestää ja ajoittain on oltava ilman jopa viikkoja. Tilanne pääsee aina pahenemaan niinä aikoina.
Odotan fysiatrille pääsyä kunnallista kautta ja ovat luvanneet aikaa noin maaliskuulle. Vaiva on parannettavissa ja sen tiedon saatuani stressi ja paine laskivat huomattavasti.
"Onko lapset päikkäreillä samaan aikaan, jos otat päikkärit silloin?"
Menevät klo 11-11:30 unilleen, nuorempi nukkuu tunnin, vanhempi reilummin. Sinä aikana on hoidettava kotihommia jos meinaa, enkä minä toisekseen kykene nukkumaan niin aikaisin päivästä.
Sama sotkeminen mitä mies tekee on kokeiltu, eikä siitä ole apua. Hän ei kerta kaikkiaan näe eikä häiriinny, vaikka paskaa olisi lattioilla metreittäin. Yks vee on varsinainen roskabongari eli napsii huuleen ihan kaiken mitä lattialta löytyy. On vain PAKKO siivota jatkuvasti.
"Tai jos keksit jonkun paremman keinon opettaa miestäsi, niin käytä sitä ihmeessä!"
Mutta kun minä en enää keksi. Kaikki tietämäni keinot on käytetty. Tein jopa pahimmillaan niin, että kippasin KAIKKI jättämänsä tavarat, ruuat, likatiskit, paskavaipat ja KAIKKI omaan vaatekaappiinsa ryysyjen sekaan haisemaan ja mitä sain vastaan? Hirveät syyttelyt siitä, kuinka häntä halveerataankin noin. Tästä seuraava keino on enää totaalinen lähteminen ja kerran toin sen esillekin jo. Ajattelin, että jospa tuo siitä heräisi.. Ja ajoittain heräileekin. Silloin, kun minä pimahdan (hiljaa tosin, vältän sanailua lasten kuullen) tai näkee merkeistä, että nyt on eukko hajoamassa. Sitä estääkseen ei kuitenkaan tee mitään, vaan aina mennään ääripäähän asti.
Teistä nyt ei kumpikaan tunnu haluavan kantaa vastuuta lapsista, säälin erityisesti lapsianne! =(
Ei tuollaisista asioista pitäisi taistella, ennemmin pitäisi taistella kumpi saa hoitaa lapsia/olla lasten kanssa, kun että kumpi saa ottaa päikkärit! Ja lasten hoitoon sisällytän myös heille asuinpaikan ylläpitämisen ym.
Mutta tuo teidän taisto taitaa olla loputon, jossa kumpikin ajaa omaa asiaansa silmät ummessa, harmi että kohteena ovat lapset, kumman on PAKKO hoitaa heidät.
Vähän arvostusta nyt lapsiannekin kohtaan, se joka niiden lasten kanssa ei ole, jää paljosta paitsi, ja se joka niiden lasten kanssa on, saa elämästä rikkaamman, jos osaa sitä arvostaa ja toimii lastenkin kanssa sen mukaisesti.
Tarvitsette kyllä pientä herättelyä omahyväisyyden sijaan...
Aina teitä jostakin kaivautuu esiin pätemään. Tervetuloa kööriin silti. Saat ainakin itsellesi paremman olon, kun pääset nostamaan hyvyyttäsi esiin.
Tässä on kyse nimen omaan siitä, että vastuu lapsista halutaan kantaa ja saada siihen myös voimia. Molemmille. Mutta kun lepoa ja omaa aikaa ei ole juuri koskaan, niin kyllä siinä sinunkin laisten super-ihmisten voimat ehtyy.
"harmi että kohteena ovat lapset, kumman on PAKKO hoitaa heidät."
Kohteena eivät ole lapset. Heiltä ei puutu mitään eikä meidän "taistomme" ole heiltä pois mistään. En tietenkään voi sinua siitä vakuuttaa, omaan sanaani joudut nyt luottamaan. Lasten eteen tehdään joka tapauksessa kaikki mitä pitääkin ja siitä huolimatta omatunto kolkuttaa aina. Paremminkin voisi aina kaiken hoitaa. Ja tällainen syyllisyyden tunto ei ole mitenkään omituista kaikilla vanhemmilla.
"Tarvitsette kyllä pientä herättelyä omahyväisyyden sijaan... "
Koittaisitko käsittää, että ajoittainen omahyväisyys ajaa myös kaikkien etuja? Levännyt ja vapaa-aikaa saanut vanhempi jaksaa sekä työssä että koti-äitinä/-isänä paremmin.
Toki teitä super-ihmisiä löytyy, mutta tiedätkö mitä? Minä en ole kateellinen laisillesi. Te tuppaatte olemaan useimmin niitä romahtajia, koska ette käsitä, että myös negatiiviset tunteet, vertaistuen hakeminen, purkautuminen ja keskustelu perhe-elämän nurjasta puolesta ovat myös sallittuja ja puhdistaa ilmaa.
korokkeelle, en edes itseäni!
"Te tuppaatte olemaan useimmin niitä romahtajia, koska ette käsitä, että myös negatiiviset tunteet, vertaistuen hakeminen, purkautuminen ja keskustelu perhe-elämän nurjasta puolesta ovat myös sallittuja ja puhdistaa ilmaa."
Ajatteletko tosiaan, että se on ihan normaalia, laittaa kauheet russutukset nettiin lasten hoidosta ja siitä, kun on itse järjestänyt asiat, niin kuin ne nyt ovat? Ja että yleensä ihmiset tulevat nettiin keräämään sääliä marttyyrina? Ja muut täällä eivät voi asioista tietää mitään, vaan ainoastaan sinun russutukset ovat oikeita ja oikeutettuja, käyttäydytkö noin parisuhteessasikin? Tai ne jotka ei valita, ja joilla on asiat hyvin, pimahtavat yhtäkkiä, hei haloo sinullekin!
"Kohteena eivät ole lapset. Heiltä ei puutu mitään eikä meidän "taistomme" ole heiltä pois mistään."
Kyllä lapset näkee ja tuntee teidän taistonne, vaikka et sitä heille kertoisikaan, eivät he tyhmiä ole!
"Tässä on kyse nimen omaan siitä, että vastuu lapsista halutaan kantaa ja saada siihen myös voimia. Molemmille. Mutta kun lepoa ja omaa aikaa ei ole juuri koskaan, niin kyllä siinä sinunkin laisten super-ihmisten voimat ehtyy."
No olikohan se itsestäänselvyys, että kun lapsia tehdään, niin sitä omaa aikaa ei juurikaan ole, ja levätään silloin, kun lapsetkin. Miksi tehdä lapsia jos oma aika on kaiken a ja o päikkärit, ja se että molemmat miettivät miten saisi asiat teetettyä toisella? Ja oliko se yllätys että korpeen muuttaessa sosiaalinen verkosto vähenee ilman kulkuneuvoa ym. Ja omastakin kokemuksesta voin sanoa että pelkästään kotona ollessa masentuu ja laiskistuu, jos asialle ei tee mitään, eli se hyvä olo lähtee omien korvien välistä, ei muualta eikä muista, miehesi ei ole myöskään vastuussa onnellisuudestasi, vaan sinä itse!
"Ajatteletko tosiaan, että se on ihan normaalia, laittaa kauheet russutukset nettiin lasten hoidosta ja siitä, kun on itse järjestänyt asiat, niin kuin ne nyt ovat?"
..se on minulle tällä hetkellä ainoa vaihtoehto purkautua ja saada mielipiteitä, vinkkejä ja näkökulmia nimettömästi.
Mutta. Määrittelehän sinä minulle "normaali", ole hyvä.
"Ja muut täällä eivät voi asioista tietää mitään, vaan ainoastaan sinun russutukset ovat oikeita ja oikeutettuja, käyttäydytkö noin parisuhteessasikin?"
Näytä kohdat, joista olet tällaisen käsityksen saanut.
" Tai ne jotka ei valita, ja joilla on asiat hyvin, pimahtavat yhtäkkiä, hei haloo sinullekin!"
Vääristelet. Kyse oli niistä, joilla asiat on ei-hyvin ja jtoka eivät kuitenkaan avaa suutaan saadakseen apua.
"Kyllä lapset näkee ja tuntee teidän taistonne, vaikka et sitä heille kertoisikaan, eivät he tyhmiä ole!"
Eivät näe. Me emme edes keskustele "tiukkaan sävyyn" lasten kuullen, ja joskin niin aivan äärimmäisen harvoin. Asioista puhutaan normaaliin sävyyn, vaikka tiukkoja olisivatkin.
Lopputekstiisi vastaan lyhyesti vain niin, että parisuhteessa minun mielestäni järjestetään onnellisuutta yhdessä, ei erikseen.
En lukenut alkuperäistä vuodatustasi kokonaan..siksi osui vähän viereen. Mutta...
Jotain on selvästi tehtävä. Melkeinpä sanoisin, että mitä et jaksa, niin jätät tekemättä. Kun lapset saavat ruokaa ja ovat suhteellisen puhtaina, niin sehän on tärkeintä. Ole viikko yksinkertaisesti niin tyhjäkäynnillä kuin voit ja lataa akkuja. Anna toleranssin laskea, muutaman vuoden voi elää paskaisessakin huushollissa. Käske ukon tuoda pitsaa viikolla, tai kebaania, ihan sama. Älä lajittele roskia. Käske ukon hakea posti tullessaan. Verkkarit riittävät vaatteiksi. Muksujen ruuanlaitosta voi ehkä myös tinkiä? Älä pese pyykkiä, jos vaatteet loppuvat, niin loppuvat. Sitten kaivetaan pyykistä vähiten likaisia päälle, näin meillä toisinaan toimitaan jos tiukalle menee :) (Tietysti viimein on pakko taipua, mutta pointti onkin opetella päästämään irti)
Mukulat syövät aina mitä lattialta löytyy eivätkä ne siihen kuole. Pidät sen verran siistiä, että nuppineuloja, pesuaineta yms. ei löydy ja muu saa luvan mennä. Opeta itsellesi paskaisuudessa elämistä.
Kun ei jaksa, on pakko löysätä. En minä tuohon muuta osaa sanoa. Myös vapaaillat kaupungilla varmasti auttaisivat, pieni tuuletus tekee ihmeitä. Tai jos edes saisit jostain kavereita käymään.
Tai voitko vaikka lähteä viikoksi vanhemmillesi lastesi kanssa? Toisaalta, vaikka et anoppisi kanssa tule toimeen, niin lapsille voisi tehdä hyvää päästä elämään hetkeksi toiseen perheeseen, niin saatte lomaa. En minäkään pidä omasta anopistani, mutta haluan muksun viettävän aikaa hänen kanssaan - on epäreilua sotkea lasta meidän keskinäisiin erimielisyyksiin.
..ja suurin osa on pakko jättää toisinaan tekemättä. En minä muuten jaksa. Ihan "pellossa" tässä eletään jo, koska omaa vaatimustasoani olen joutunut laskemaan kuukausi kuukaudelta aina vain alemmas. Mieshän VOISI tulla vastaan jotenkin, mutta ei tule. Ei häntä häiritse.
On helppo sanoa, että "ole viikko tyhjäkäynnillä". Ei se vain onnistu näin pienten kanssa. Puhtaita ja ruokittuja ovat, mutta vahtimista, huomiota ja hoitoa vaativat joka minuutin hereillä olostaan.
Tuo reissaaminen omille sukulaisilleni on kokeiltu ja helllllve**i mikä ruljanssi se oli. Siitä on lomat, vapaat ja hermolevot toivottoman kaukana, kun kotirutiinit on pakko unohtaa ja keksiä, miten pärjää lasten kanssa mummulassa, joka on kuin olisi norsulaumana lasikaupassa. Ihan mahdotonta ja siis selvää, että pienemmällä stressillä selviää kotona pysyessä.
Minäkin haluaisin lasten saavan viettää enemmän aikaa miehen puolen isovanhemmilla. Mutta heitä ei vain kiinnosta ja se on ollut järkytys huomata. Oma sukuni taas olisi kovastikin innoissaan auttamassa ja hoitamassa, mutta välimatka on liian pitkä.
Se paskasuudessa elämisen opettelu..hmm. Minä en vain pysty. Tärkeintä tässä tilanteessa olisi se, että viihtyisin täällä erakkona korvessa kotona niin hyvin kuin pystyn, ja paskan keskellä se ei vain ole mahdollista. Ja pitääpä vielä sanoa, että tämä mökkeröinen ei todellakaan ole mikään puhdasta kiiltävä ollut kai koskaan. En minä ihan niin intoilija ole vieläkään. Mutta kun edes se perus-siisteys säilyisi ja siitä pitäisi huolen tuo toinenkin ilman ainaista anelua ja käskemistä, niin olot olisi ehkä aavistuksen paremmat.
Jos minä tästä löysään vielä, niin tämä tontti hukkuu taloineen vuoden sisällä roskaan. Oikeasti. Tämän alemmas ei kannata yksinkertaisesti päästää.
Äityli-79 taisi jo vastata tuohon ekään käskyyn.
Ja helpompi olisi näyttää ne kohdat, jossa mielipide ja neuvo on sinua miellyttänyt.
Tottakai lapset näkee jos iskä tai äiti on kireenä ja pahalla päällä, ilman erityistä riitaa!
Onnellisuus koostuu pitkälti omasta asenteesta, ajattelutavasta ym. Niihin miehesi ei voi vaikuttaa, ja jos ne sinulla nyt olisi kunnossa, niin voisit olla onnellisempi!
Mutta mitä tässä on sinun vastauksia ja muiden lukenu, niin joko jatkat tuhkimona tai sitten et, nuo vaihtoehdot olet jättänyt! Onnea ja menestystä!
Kuulostaa, että olet lähtenyt hienosta hesalaislähiöstä haaveiden maalaistaloon ja pettynyt kun töitä ja tekemistä on oikeasti koko ajan. Et jätä vaihtoehtoja, et halua kuulla neuvoja, jätät tietoisesti lääkkeet hakematta, olet riidoissa anopin kanssa jne. Ei tuohon voi mitään sanoa.
Täältä tuskin saat sympatioita, koita mennä mammojen palstalle, jos tarkoitus on vain kerätä pisteitä omalla tilanteella. Löydät kyllä vertaisiasi kun vähän etsit, mutta tuskin täältä.
Jos lasten kanssa oleminen on noin raskasta, niin olisi tosiaan kannattanut miettiä ennen niiden hankkimista. Elämä ei ole mielikuvia.
En ole lähtöisin hesalaislähiöistä, tämä ei ole "haaveiden maalaistalo", enkä myöskään ole pettynyt työn ja tekemisen määrään. Olen pettynyt siihen, että ollessani sairas ja nk. työkyvytön en saa apua mistään. En edes mieheltäni.
"Et jätä vaihtoehtoja,"
Kuvailisitko miten tämä tapahtuu.
" et halua kuulla neuvoja,"
Mitä neuvoja olen saanut, joita en ole nyt kunnellut?
" jätät tietoisesti lääkkeet hakematta"
Määrätyt lääkkeet ovat sellaisia mm. sivuvaikutuksiltaan, että mieluummin koitan pärjätä buranalla. Oletko kuullut lääkkeistä, joilla on kipukynnystä nostava vaikutus? Jos et, niin otahan piruuttasi selvää. Sitä ennen popsimani lääkkeet olivat niin vahvoja, että niitä syödessä olisi lähinnä vastuutonta edes yrittää hoitaa lapsia yksin kotona.
"olet riidoissa anopin kanssa jne."
En ole. En vain tule hänen kanssaa toimeen.
"Täältä tuskin saat sympatioita"
Jota en ole hakemassakaan. Esitin kysymyksiä isä-ihmisille valaistakseni tilannetta itselleni hiukan; miten muilla toimitaan? Kukaan ei ole vielä vastaillut kysymyksiini.
"koita mennä mammojen palstalle, jos tarkoitus on vain kerätä pisteitä omalla tilanteella."
Huomasitko, miten tässä ketjussa eräs "mamma" vastaa? En ole vailla äitien mielipiteitä, vaan isien.
"Löydät kyllä vertaisiasi kun vähän etsit, mutta tuskin täältä. "
En ole sellaisia hakemassa. Kuten sanottua, olen hakemassa vastauksia kysymyksiini ja mielipiteitä/vinkkejä.
"Jos lasten kanssa oleminen on noin raskasta, niin olisi tosiaan kannattanut miettiä ennen niiden hankkimista. Elämä ei ole mielikuvia."
Aika huippu saa olla, että pystyy ennakoimaan selkänsä kunnon vuosien päähän ja todeta, ettei se kestäisi raskauksia toivotulla tavalla. Toisekseen tuollainen "olisi kannattanut miettiä silloin"-asenteen jakelu kuulostaa yksinkertaisesti lapselliselta ja ämmämäiseltä. Anteeksi vain.
Äityli-79 ei määritellyt normaalia. Ja minulle se on tällä hetkellä ihan normaalia koittaa löytää vinkkejä netin kautta, koska minulla ei ole luotettavia ihmisiä ympärilläni, joille haluaisin tilanteestamme kertoa.
Itse toki olen itseni tähän tilanteeseen osaltani ajanut ja asiat järjestänyt niin, miten ne nyt ovat. Sairaus ja vaiva ovat kuitenkin ei-haluttuja ja niille en mitään voi.
"Ja helpompi olisi näyttää ne kohdat, jossa mielipide ja neuvo on sinua miellyttänyt."
Koti- ja muiden hommien tasajako, ja ilmeisesti paperille asti listaaminen tuntuu ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Sitä on kokeiltu kyllä aiemminkin, mutta ehkäpä minun tyylissäni tehdä se oli vikaa. Olin silloin kertaalleen samassa poksahduspisteessä, kuin nyt ja toimitin sen ehkä liian aggressiivisesti.
"Onnellisuus koostuu pitkälti omasta asenteesta, ajattelutavasta ym. Niihin miehesi ei voi vaikuttaa, ja jos ne sinulla nyt olisi kunnossa, niin voisit olla onnellisempi!"
Ajatella mitä se tekisi, jos mieheni sanoisi edes joskus, että "kyllä tästä vielä selvitään" tai että hänkin yrittää tehdä jotain tilanteen parantamiseksi. Tällaisen kannustuksen ja tuen puute on uuvuttavaa. Oma tahto ja voimat ei vaan aina riitä pelkkään optimismiin ja valoisan tulevaisuuden näkemiseen.
"niin joko jatkat tuhkimona "
Minä en ihan nyt ymmärrä mitä tarkoitat. Kyselen neuvoja ja vinkkejä, mielipiteitä ja muiden toimintamalleja ja muutamien vastauksien perusteella, jotka eivät minua miellytä tai joissa annetut neuvot on koettu toimimattomiksi tai meille soveltamattomiksi, niin tehdään jo tuomioita, että joko tai? Lapsellista.
Jään odottelemaan lisää vastauksia ketjuun. Toivottavasti tähän muutkin ottaisivat kantaa, mieluiten isät.
Se on turha mennä minkään selkäkipujen taakse, jos on kauheet kivut, niin kyllä niihin apua saa varsinkin kun on lasten hoidosta, siitä on ihan turha väittää vastaan!
Ja oman järjen mukaan maakaminen ei auta selkäkipuihin, vaan liikkuminen!
Ja toiseks, se selkäkipuko sinulla nyt vaatii omaa aikaa? Ja toivottavasti käytät sen selkäsi kuntouttamiseen, ja tiedätkö että tämä sinun netissä kirjoittelusikin on omaa aikaasi!
Ja tehkää kompromissi, mies saa päikkärit ja siivoo sen jälkeen, ja sinä voit mennä aikaisemmin nukkumaan!
Mutta kyllä niin hienosti kumoot täällä toisten jutut, mielipiteet ja neuvot, että en minäkään sinun miehenäsi rupeisi sinun kanssasi juttelemaan, kun lopputulos on ei mikään, jauhat vaan samaa erinäisin ristiriidoin ja löydät omaksi eduksesi selityksen joka asiaan, niiin ei miehellesi jää vaihtoehtoja!
Ja jos jotain kohtaa et nyt ymmärrä, niin lue ketju läpi, vastaukset löytyy sieltä (sieltä minäkin ne kaivoin)!
Normaali ihminen pystyy hoitamaan kaksi lasta kotiäitinä ollessaan ym ym....
"Ajatella mitä se tekisi, jos mieheni sanoisi edes joskus, että "kyllä tästä vielä selvitään" tai että hänkin yrittää tehdä jotain tilanteen parantamiseksi. Tällaisen kannustuksen ja tuen puute on uuvuttavaa. Oma tahto ja voimat ei vaan aina riitä pelkkään optimismiin ja valoisan tulevaisuuden näkemiseen."
Ajatella mitä se tekisi, jos et yrittäisi väkisin tunkee sanoja hänen suuhunsa, vaan keskittyisit omiin sanomisiisi ja ajatuksiisi ja tekemisiisi, et olettaisi että se on vain hänen tehtävänsä viedä sinua eteenpäin, ajatella, se voisi vaikka tuoda ne sanat hänen suuhunsa ilman väkipakkoa, jos toteuttaisit asian hyvin, noin päin!
"Minä en ihan nyt ymmärrä mitä tarkoitat. Kyselen neuvoja ja vinkkejä, mielipiteitä ja muiden toimintamalleja ja muutamien vastauksien perusteella, jotka eivät minua miellytä tai joissa annetut neuvot on koettu toimimattomiksi tai meille soveltamattomiksi, niin tehdään jo tuomioita, että joko tai? Lapsellista."
Jos oikeasti etsisit neuvoja ym. niin vastauksesi olisivat erilaisia.
Mutta toivottavasti saat vielä joltain sen toivomasi vastauksen, jota täältä haet, minä en siihen todentotta pysty!
"Se on turha mennä minkään selkäkipujen taakse, jos on kauheet kivut, niin kyllä niihin apua saa varsinkin kun on lasten hoidosta, siitä on ihan turha väittää vastaan!"
Ei saa apua, piste. Voit laittaa minulle e-mailisi ja lähetän sinulle listan tahoista kotikuntaamme myöten, mistä olemme apua pyytäneet ja jääneet saamatta.Voit itse soitella ja tarkistaa, että sanani pitävät paikkaansa.
Minulla on mm. lääkärintodistus ja paperille kirjattu "lääkärin vaatimus" kunnalle, että meille on järjestettävä apua. Kunnalta kuitenkin kerrottiin puhelimitse kolmeen eri otteeseen (soitin itse apua pyytäen), että he eivät voi resurssien vähyyden takia antaa meille apua. Vasta, jos minut haetaan halvaantuneena/kävelykyvyttömänä kotoa ambulanssilla he voivat MAHDOLLISESTI lähettää jonkun avuksi.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos minun kuntoni romahtaa, joutuu mieheni jäämään työstä pois palkattomana ja hoitamaan kodin lapset minun ollessa sairaalassa.
"Ja oman järjen mukaan maakaminen ei auta selkäkipuihin, vaan liikkuminen!"
Sinun järkesi on nyt kakkos-sijalla mitä tulee saamaani diagnoosiin.
"Ja toiseks, se selkäkipuko sinulla nyt vaatii omaa aikaa?"
Ei. Se vaatisi lepoa.
" Ja toivottavasti käytät sen selkäsi kuntouttamiseen,"
Minä en ole saanut vielä minkäänlaisia kuntouttamis-ohjeita, koska odotan parhaillaan fysiatrille pääsyä. Tämän olen kertonut jo. Omine nokkineen tällaista vaivaa ei kannata alkaa "parantelemaan", näin on määrätty. Kyse on tulehtuneesta lantiosta ja hermosärystä, ei esim. lihaskivuista.
" ja tiedätkö että tämä sinun netissä kirjoittelusikin on omaa aikaasi!"
Tiedostan sen vallan hyvin ja olen siitä oikein onnellinen.
"Ja tehkää kompromissi, mies saa päikkärit ja siivoo sen jälkeen, ja sinä voit mennä aikaisemmin nukkumaan!"
Oletko sinä koskaan ollut niin väsynyt, ettei silmät kerta kaikkiaan pysy auki?
"Mutta kyllä niin hienosti kumoot täällä toisten jutut"
Mitkä jutut? Perustele. Selitän vastauksia ehdotuksiin yms. Mitä vikaa siinä on? Ei täällä nyt ihan täydessä tynnyrissä eletä. Ratkaisuja on koitettu keksiä ja kokeiltu on monenlaista. Miksi toistaisin toimimattomia, enkä koittaisi hakea uusia?
"jauhat vaan samaa erinäisin ristiriidoin ja löydät omaksi eduksesi selityksen joka asiaan, niiin ei miehellesi jää vaihtoehtoja!"
Perustele. Mitä erinäisiä ristiriitoja?
"Ja jos jotain kohtaa et nyt ymmärrä, niin lue ketju läpi, vastaukset löytyy sieltä (sieltä minäkin ne kaivoin)! "
Ja olisit voinut kopsata ne tekstiisi mukaan, koska tuollainen pelkkä huutelu ei oikein vakuuta lukutaitosi puolesta.
"Ajatella mitä se tekisi, jos et yrittäisi väkisin tunkee sanoja hänen suuhunsa, vaan keskittyisit omiin sanomisiisi ja ajatuksiisi ja tekemisiisi, et olettaisi että se on vain hänen tehtävänsä viedä sinua eteenpäin, ajatella, se voisi vaikka tuoda ne sanat hänen suuhunsa ilman väkipakkoa, jos toteuttaisit asian hyvin, noin päin!"
Missäs kohtaa olen sanonut, että tungen sanoja hänen suuhunsa, tai että anelen tukea tai kannustusta? Kipeimpinä aikoina aiemmin taisin muutaman kerran murahtaa, että jonkinlainen tuki ja sympatia olisi tarpeen. Siihen jäi nekin, koska mitään konkreettista ei kuitenkaan ole tapahtunut.
"Jos oikeasti etsisit neuvoja ym. niin vastauksesi olisivat erilaisia."
Millaisia? Perustele, kiitos.
"Mutta toivottavasti saat vielä joltain sen toivomasi vastauksen, jota täältä haet, minä en siihen todentotta pysty! "
Sinä voisit kehittää itsestäsi tässä tapauksessa fiksun luovuttajan, jos et todentotta osaa apua keksiä. Huutaminen ja vi**uilu osoittaa vain sinun kypsymättömyytesi ja tyhmyytesi.
Jos olisin ukkosi, niin en laittaisi tikkua ristiin tuollaisen inttäjän takia. Ole tyytyväinen ettei miehesi ole nostanut kytkintä. Et ole ottanut kenenkään ajatuksia vastaan, jankkaat vain omaa harhaista näkemystäsi vailla mitään kykyä tai halua pohtia asioita.
Vertaus hesalaistyttöön oli metafora. Siltä sinä kuulostat.
Olen pahoillani lastesi puolesta.
"jankkaat vain omaa harhaista näkemystäsi vailla mitään kykyä tai halua pohtia asioita."
Kopsaa tekstistäni kohdat väitteesi tueksi. Miten oma näkemykseni on harhainen?
"Olen pahoillani lastesi puolesta. "
Miksi? Heillä on kaikki hyvin. Minä tässä kipeänä olen ja apua tarvitsen. Lapseni eivät maksa minun sairastelustani. Jos jotain on vähemmän, niin ulkoilua. Ja se ei taas ole mitenkään vakavaa.
Nyt sain jonkinlaista käsitystä asiasta, aiemmin se on kuullostanut lapsellisen/laiskan/nalkuttavan ihmisen puheelta....
Kysyitkö muuten sieltä kunnalta, että onko heillä huostassa paljonkin lapsia, niiin mut eihän heillä voi siihenkään olla varaa... ;) Oletko ottanut selvää valitusoikeuksista, koska yhteiskunta on velvollinen tarjoamaan apua sitä tarvitseville, eli kyllä mielestäni rupee oleen jo lain rikkomisesta sitten kyse...
Jos mieheltäsi et saa tarvitsemaasi apua, niin miksi suostut asumaan murjussa keskellä metsää, muuttakaa nyt herran jestas, vaikka kaupunki-alueelle vuokralle!
on yksi ratkaisu, saisit juttuseuraakin päiviksi.
Mistä lie lähtee se ensiajatus, että ihminen on laiska, lapsellinen tai turhaan nalkuttava..
En ole kysellyt kunnalta mitään vielä. Kunhan saan itseni voimiin ja lisää energiaa, niin aion nostaa asiasta metelin. Nyt en jaksa ajatella mitään muuta ja hyväksyttäköön se.
Yhteiskunta on velvollinen tarjoamaan apua sitä tarvitseville, mutta toisaalta jos resurssit on vedetty niin minimiin, ettei kerta kaikkiaan ole mitä tarjota, niin silloinhan pallo on ainoastaan avun tarvitsijalla. Pitäisi siis muuttaa muualle samaan aikaan, kun valitetaan, että maaseutu tyhjenee. Ristiriitaista.
Me muutimme tänne rakentaaksemme tietynlaisen asumismuodon ja lasten yllättävä tuleminen (joita ei pitänyt koskaan pystyä tulemaan) on hidastanut projektia tietysti. Muiden asioiden, kuten avunsaannin ja turvallisuuden pidimme itsestäänselvyyksinä, kunnes... Ja se fakta on todellakin pistänyt miettimään, että rakennetaankohan me nyt sitä toivettamme ihan oikeaan osoitteeseen.
Missä kohtaa laitoin että se oli ennakkoolettamus, tai että se oli ensiajatus???????
No niin, joten hyväksy osasi, ja urputa vaikka äijälles, jos satut sitä näkee joskus...
koska sinä kirjoitit näin:
"Nyt sain jonkinlaista käsitystä asiasta, aiemmin se on kuullostanut lapsellisen/laiskan/nalkuttavan ihmisen puheelta...."
Tuo on ennakko-oletus.
Kun se teksti on siltä tosiaan kuullostanut, ja oikeestaan kuullostaa vieläkin, niin siinä ei ole oletuksiin, saatika ennakointiin mitään viittaavaa!
Ja hyvin sulla voimia ja energiaa tuntuu löytyvän tohon taisteluun, että SEKIN on nyt veruke, se ei ole kenenkään muun vika täällä, jos sinä et hoida asioitasi!
kun on jo pa*kat lahkeessa. Teit ennakko-oletuksia siksi, että maalailit itsellesi sopivaa sekä tyypillistä mielikuvaa tekstini perusteella.
"Ja hyvin sulla voimia ja energiaa tuntuu löytyvän tohon taisteluun, että SEKIN on nyt veruke, se ei ole kenenkään muun vika täällä, jos sinä et hoida asioitasi!"
Mihin taisteluun?
Ensin kerrot miten mies auttaa ja syöttää ja käy töissä ... kohta päivittelet ettet saa mieheltä mitään tukea.... Eikö tuossa ole ristiriita?
Vaikuttaa siltä että suurin ongelma on sinun "toimintamallisi". Mies saa auttaa kunhan toimii ohjeittesi mukaan. Kun mies auttaa/tekee, anna tehdä, älä määräile/laadi sääntöjä ja katso mitä tapahtuu.
Tietysti sekin vaikuttaa mitä tuo "sottaaminen ja sikailu" käytännössä on. Todellista epäsiisteyttä ja välinpitämättömyyttä vai normaalia kiireisen perheen "sotkua".
sottaamista ja välinpitämättömyyttä. Olen miettinyt ajan kuluessa tässä myös sitä, että onko vika minussa tämän siisteys-asian suhteen, mutta pesen kyllä käteni vastuusta.
Aikuisen perheellisen miehen tulisi minusta tajuta ilman ainuttakaan sanomista, että "pesä pidetään siistinä pentujen takia".
Taisin kertoa jo aiemmin, että aikoinaan kävi niin, että kun minä (itsekin sotta & pytty) jäin kotiin ja piti keksiä keinot miten pärjätä siivon yms suhteen helpoimmalla (nyt myös kipujen takia), niin mieheni sotii näitä keinoja vastaan, kuin teini-ikäinen kapinallinen. Vaikuttaa oikeasti siltä, että välillä tämä sottaa ihan tahallaan, vaikka tietää miten minä siihen suhtaudun.
"Ensin kerrot miten mies auttaa ja syöttää ja käy töissä ... kohta päivittelet ettet saa mieheltä mitään tukea.... Eikö tuossa ole ristiriita?"
Hän auttaa pakon edessä, viime tingassa, naama mustana, eikä selvästikään tykkää, että joutuu kaikenmoista tekemään. Käskemättä tekee jotain ja äärettömän harvoin. Mutta syy tälle käytökselle on selvä ja se löytyy miehen omista kotioloista, jossa äiti on ilmeisimmin tehnyt aivan kaiken jättäen ainakin poikansa täysin palveltavaksi ja opettamatta mitään kotitöitä koskaan.
Tämäkin aihe on siitä jännä, että kun olen siitä puhunut, niin mies väittää eri muodoin, ettei voi sille mitään. Ja minä taas vastustan, koska muutuinhan itsekin sottaisesta siistiksi, koska HALUSIN muuttua sellaiseksi. Aikuinen ja tilanteen tiedostava ihminen tekee kyllä halutessaan kaikkensa oman käytöksen muuttamiseksi, eli mikä tässä mättää, ettei mieheltä löydy omaa halua ja motivaatiota ollenkaan. Kaivetaanko syytä tässäkin asiassa minusta esille?
Kuules, selkäkipusi voi olla suurin syy että ei jaksa. Sen tekijän merkitystä mies ei ainakaan voi oikein ymmärtää, sen vaivan tajuaa vain ammattilaishoitaja tai vertainen. Kipuselkä vaatii oman osansa jolloin ei oikein näe pidemmälle eteenpäin, vaan sitä hoitaa pakolliset asiat usein suuremman vaivan kautta kuin ns. normaalikuntoinen. Voisiko joku hieroja tai ostepaatti tms. tuoda teille hoitopöytänsä ja -taitonsa, muuta en nyt oikein keksi neuvoa. Voimia vain.
Miehesi ei sentään vaadi kotia perfektkunnossa olevaksi. Eikös riittäisi siinä rempan keskellä, että pidät yhden huoneen itsesi näköisenä, ihanan siistinä soppena ja muu huusholli kohenee sitten remontin edetessä omalla ajallaan.
Kivussa eläminen vie voimat tehokkaasti.
Vaivani on parannettavissa, mutta vaatii fysiatrin lausunnon ensin. Olen kesästä asti laukannut useilla spesialisteilla, kuvauksissa ja tutkimuksissa kaikkea myöten ja vasta viimeisin huomasi, mistä on kyse. Mutta minulla ei ole varaa yksityiseen hoitoon. On odotettava kunnalliseen ja jonothan ovat tunnetusti pitkät. Siihen asti pitää pärjätä määrätyillä lääkkeillä (joita en tosin suostu syömään) ja vain odottaa. Hermoja se sekin repii.
"Eikös riittäisi siinä rempan keskellä, että pidät yhden huoneen itsesi näköisenä, ihanan siistinä soppena ja muu huusholli kohenee sitten remontin edetessä omalla ajallaan."
Yksi huone olisi liian vähän. Käytössä on nyt 2 keittiö, joka sekin on melko ahdasta. Lapset vaativat osaltaan tilaa myös siksi, että kuntoni takia ulkoilemme harvakseltaan ja pitää olla tilaa temmeltää ja juosta. Ja kyllähän tässä pärjätään, ei siinä. Se siisteyden pitäminen vain on ongelma. Jos voit kuvitella siis mitä on elää maatalossa, jossa se loska, paska, mädät lehdet, hiekat ja klapijätteet kulkeutuvat sisälle, eivätkä jää kerrostalotapaan käytäviin muiden siivottavaksi. Minä nääs en koskaan osannut edes kuvitella, kuinka ison siivousmäärän tällainen asumistapa vaatii.
” Jos voit kuvitella siis mitä on elää maatalossa, jossa se loska, paska, mädät lehdet, hiekat ja klapijätteet kulkeutuvat sisälle, eivätkä jää kerrostalotapaan käytäviin muiden siivottavaksi. Minä nääs en koskaan osannut edes kuvitella, kuinka ison siivousmäärän tällainen asumistapa vaatii. ”
Maatalossa lapsuuteni kasvaneena voin kuvitella :)) Lasten allergia- ja muun tautisuojan ainakin saatte jos vain sen sallit, sillä liika ympäristöhygienia on tutkitustikin huono suoja kasvaville lapsille.
"Lasten allergia- ja muun tautisuojan ainakin saatte jos vain sen sallit,"
Sallin tietysti. Meillä 1v pistelee poskeen jäkälät ja kaiken sälän mitä ulkoa sisälle kantautuu, enkä minä sen vuoksi revi tukkaa päästäni. Isompikin maistelee luonnollisesti kaikkea mielenkiintoista välillä.
Kuten kerroinkin, en missään nimessä ole mikään siisteys-friikki. Peruspuhtaus olisi vain tärkeää. Eihän kerran viikossa isompi siivous vielä himosiivoamista ole? Pahimmat, suurimmat ja vaaralliset roskat siivoan "automaattisesti" pois, tietenkin.
En nyt lukenut ihan kaikkia vastauksia mutta tismalleen sama tilanne kuule täällä ollut, samanikäiset lapset, kaukana kaikesta. Joten et ole yksin. Tais olla joku toinenkin tässä pitkässä ketjussa.
Se mikä vielä yhdistää on se että minullakin selkä ihan kökkönä joten ymmärrän sinua siinäkin.
Tiedän melkein 100 % että sun väsymys ei johdu selkäkivuista vaan yksinäisyydestä. Kun luin sun tekstit, sori en kaikki mutta selailin läpi kuitenkin, huomasin että tossahan on melkein mitä minä olin ja tunsin.
Yksinäisyys ja sosiaalinen tukiverkoston totaalinen puuttuminen aiheutti minussa toivottomuutta, harhaluuloja, vihaa, surua, katkeruutta, tolkuton väsymys, kiinnostuksen puute ns mustia ajatuksia jne jne. Eli masennus. Listasin osan noista fiiliksistä koska luettuni sun kirjoitukset kaikki paistaa läpi aika selvästi.
En voi auttaa sinua, olen vaan huolissani ja tunnen suurta myötätuntoa koska tiedän tasan tarkkaan mitä käyt läpi. Se tunne on hirvee, ja lopulta mikään ratkaisukaan ei tunnu järkevältä. Alistuu siis. Haluan vaan kertoa että täällä on ihmisiä jotka ymmärtää. Tottakai voi aina sanoa että "olisitte miettinyt sitä ja tätä", se oli jotain mitä hoin itselleni. Mutta jossittelut ei auta ketään, päinvastoin.
Mutta nyt tilanne on se että kunta ei ilmeisesti auta teitä yhtään joten sun täytyy auttaa itseäsi.
Kerroit että oma suku asuu 10 h matkan päässä, mutta olisiko sinulla mahdollisuus lähteä sinne vähäksi aikaa lasten kanssa? (pahoittelen koska nyt en muista kirjoititko minkälaiset välit sinulla on omiin sukulaisiin). Mites toi talo? Oletteko miettineet muuttoa? Ihan varmasti on olemassa jonkin sortin ratkaisu, haluan uskoa että sullekin on.
Meidän ratkaisu oli poismuutto, minä muutin ensin ja mies tuli perässä. Tästä on nyt aikaa muutama vuosi. Ilman sitä ratkaisua olisi avioliitto mennyt ja mielenterveys mennyt. Päätöstä pähkäiltiin kyllä vuoden verran mutta tunsimme että umpikujassa ollaan ja kun ei apu tule meille asti niin meidän pitää lähteä sinne missä apu on. Mun mies ei ole sitä siistimpää sorttia ja ei kyllä auta juurikaan lasten hoidossa mutta hän tekee kovasti töitä ja tiedän että olen ollut aika karsea vaimo hänelle noina tuskan vuosina. Karsealta kuulostaa mutta olimme molemmat sitä mieltä että jotain on keksittävä muuten jommaltakummalta lähtee henki. Ja noitahan on Suomessa tapahtunut aika paljon.
Toivon sinulle voimia, ja toivottavasti löytyy ratkaisu.
Nyt luin tosta mummolassa käynneistä. Mutta jospa lähtisit silti? Kotona seinät kaatuu päälle ja vaikka muualla olisi stressaavaa niin siellä ajatukset ehkä pyörisivät paremmin. Pääasia että pääset pois vähäksi aikaa. Sinulla niin ahdistaa toi kotona yksin oleminen ettet voi siellä ollessas ajatella minkäänlaista ratkaisua.
Taas kerran tsemppiä!!!!
tai ainakin lähelle.
Tällä yksinäisyydellä ja erakkomaisella asumistyylillä on haittansa. Isot sellaiset varsinkin, jos ei omista sitä "sosiaalista turvaverkostoa". Jälkikäteen ajateltuna tuntuu aivan pähkähullulta idealta muuttaa korpeen perhettä perustamaan.. Näin ei aivan meidän tapauksessamme käynyt, mutta jos joku kysyisi minulta nyt neuvoa, että missä ja milloin kannattaisi alkaa perhettä laittamaan (jos sitä voi suunnitella), niin ensimmäinen neuvoni olisi katsoa se, että ympärillä todellakin olisi edes muutama ihminen valmiina auttamaan hädän iskiessä.
Toisaalta taas minä viihdyn yksin ja ilman seuraa hyvin. Luonteeltani olen kyllä avoin ja sosiaalinen ja viihdyn porukassa, mutta harvoin. En ole sulkeutunut tai pelkää/inhoa ihmisiä, en vain viihdy massoissa enkä "akka-porukoissa". Lasten vuoksi olisin kuitenkin valmis käymään kerhoissa ja muissa harrastuksissa, mutta uusien kaverisuhteiden hakeminen tms ei kiinnosta. Senkään takia ei, että ei minulla ole kerta kaikkiaan aikaa sellaisten luomiseen.
Eli loppupäätelmänä se, että lastenhoitoapu = oma-aika ja sitä myöten lepo. Siinä ne, mille olisi tarvetta kipeästi.
Poismuuttaminen on pyörinyt mielessä jo pitkään. Tuntuu kuitenkin aivan kamalalta harkitakaan sitä, koska projekti talon suhteen on alkutekijöissään vielä ja intoa sen toteuttamiseen on kyllä. Aikaa vain ei, vielä. Minä olen joka tapauksessa ikuinen optimisti, vaikka ajoittain käynkin matalaliidolla kipujen ja muiden juttujen kanssa. Uskon lujasti, että tilanne vielä helpottaa, mutta sitä voisi nopeuttaa muutamin keinoin.
Puntarissa on siis monta asiaa ja niiden oikein sijoittelu on vaikeaa. Mikä painaa minkäkin verran? Voiko elää onnellisena ja tyytyväisenä valintaansa, jos se sisältää useinkin tällaisen turvattomuudentunteen?
Kaupunkielämä ei kuitenkaan houkuttele. En voi ajatellakaan lasten kasvattamista missään lähiössä, saati kaupunkikeskustan hälinässä. Tässä sitä sitten tasapainoillaan..
Vielä en aio luovuttaa. Sain nimittäin eilen illalla tiedon erästä odottamatonta kautta, että saatamme saada hoitoapua. Kerran viikossa lasten ulkoilutus ei vielä tähän kriisiin paljoa apua tuo, mutta on se eteen päin ja ehkä sitä kautta löytyisi jotain mahdollisuuksia lisää.
Kiitos sinulle lämpimän sävyisestä vastauksesta. Tsempin toivotus tulee tarpeeseen :)
Pystyn osittain kuvittelemaan tilanteesi. Hoidin ensimmäisen lapseni 100% yksinhuoltajana sairaskohtausten kanssa (epilepsia). Isä oli silloin tällöin lapsen kanssa mutta lyhyitä aikoja ja etukäteen ilmoittamatta.
Käytännön asioissa kannattaa (jollet ole jo niin tehnyt) tehdä kunnon suunnitelma ja vaatia isää noudattamaan sitä keinolla millä hyvänsä. En tarkoita kotitöiden tekemistä vaan omien jälkien korjaamista.
Vaadi muutama tunti viikossa yhtenä päivänä isää esim. ulkoilemaan lasten kanssa, jotta saat työrauhan ilman keskeytyksiä ja käytä aika viikon ruokien esivalmisteluihin tai laatikkoruokien tekemiseen pakastimeen.
Töissä ollessani työ-ja hoitopäivän jälkeen join kahvit ja kuuntelin lapsen kuulumiset. Lastenohjelmien aikana lepäsin ja pesukone oli päällä ja sen jälkeen syötiin edellisenä iltana tehty tai valmisteltu ruoka. Kauppaan mentiin vasta sen jälkeen parina päivänä viikossa, jonka jälkeen aloitin seuraavan päivän ruoan valmistelun, voisi ehkä toimia kahdellakin vanhemmalla.
Kun iltaisin kerää pyykit pyykkikoriin, tiskit tiskipöydälle, roskat roskikseen ja lakaisee isomat roskat lattialta on jo kivempi aamuisin herätä.
Pienempi voisi nukkua päiväunet matkasängyssä (sieltä on vaikeampi karata kuin pinnasängystä eikä vie paljoa tilaa kun saa kasaan silloin kun ei tarvita) ja leikkiä siellä niin kauan kuin isompi nukkuu. Ei välttämättä tykkää mutta tottuu kyllä. Mulla on alle vuoden ikäisellä "jumppalelu" ja yksi pinnasänkyyn kiinnitettävä lelu jotka kaivan esiin vasta kun se tuntuu välttämättömältä (n. 2krt/viikossa vähäksi aikaa niin säilyy uutuudenviehätys) kun ei vielä ymmärrä lastenohjelmien päälle.
ÄLÄ TEE KOTITÖITÄ SILLOIN KUN LAPSET NUKKUU VAAN KÄYTÄ AIKA LEPÄÄMISEEN.
Viikonloppureissu lasten kanssa voi tuntua rankalta mutta silloin on kuitenkin mahdollista saada itselle ruoka nenän eteen valmiina eikä voi tehdä kotitöitä.
Mä teen edelleen, nyt kahden yh:na, kerran viikossa pikasiivouksen johon kuuluu imurointi ja keittiön ja wc:n siivous. Yleensä sen lisäksi siivoan yhden huoneen mutta en samana päivänä.
Yksinäisyyteen on vaikeampi löytää apua. Onko sulla mahdollista saada viikonloppuna toisena päivänä autoa käyttöösi niin että kauppareissulla voisit samalla kyläillä lasten kanssa, silloin miehesi voisi levätä?