ei enää kiinnosta

Ei sitä parikymppisenä niin ajattelekaan. Entäs 5-10-15 vvuoden päästä. Se vaan hävettäisi. Kai sitä on niin urautunut jo sille ajatukselle, että on enää vaan jäljellä siks kun sitä sopivaa ei ole, ja sinkuistakin puolet yli-innokkaita jokapaikanhöyliä, ja puolet ylikriittisiä omaan napaan rakastuneita, jotka ei muita edes näe.
Se tekee siitä ajatuksesta niin lapsellisen, että kaikki tutut on tosi nuoresta asti ollut seurustelleita. Se on niille sitä kuustoistavuotiaitten touhua. Sitten kun piirit vaihtuu, huomaa, ettei jossain vaiheessa enää edes tunne ketään joka seurustelisi. Oikeasti turhautuisi täysin, ei osaa mitään, eikä ymmärrä mistään mitään, tuntisi itsensä niin typeräksi ja noloksi. Ja jotenkin sitä esittäis itselleen sen kysymyksen, ett miksi muka nyt, kun ei 5-10-15 vuotta sittenkään? Ja kun elää pitkään ilman mitään rakkauksia ja tottuu siihen, ja tietää, että ihan hyvin menee elämä näinkin, niin koko rakkausidea alkaa tuntua niin typerältä kliseeltä ja teennäiseltä teeskentelyltä, varsinkin omassa elämässä, että vaikka eteen tuliskin, sitä tuskin edes huomaisi tai olis niin kalkkeutunut, ettei enää pystyisi. Ja vaikka olisikin joku, ei kellekään haluaisi sanoa mitään. Tuntuu, että jos joku olis iloinen mun puolesta, se jotenkin vaan alleviivaisi sitä, että sinkkuaikana oliskin ollut sittenkin jotenkin huonoja kelpaamaton ja sitten olis käynytkin joku yllättävä onni. Voisin kuvitella, että reagoisin hirveällä itkuraivarilla (itsekseni) toisten iloisuuteen mun puolesta. Ja en kestäisi sitä sääliä, joka siinä vaiheessa tulisi kuitenkin esiin.
Käy vähän sellainen ilmiö, että kun ensin haluaisi paljon ja ei saa. Sitten lakkaakin haluamasta ja kun lopulta joskus saisi, alkaa vaan itkettään ja suututtaan ja nolottaan ja kiukuttaan, eikä pysty enää haluamaankaan, koska on jo niin iso paha mieli, ettei pysty enään. Koko asiasta on varmaan tullut liian iso möykky. Sehän siinä vaikeinta olisikin, kun se on oma elämä ja asioista tekee jotenkin niin vaikeita.
Niinhän sitä sanotaan, et jos pitkittyy niin mutkittuu ja se pitää mun kohdalla niin paikkansa.
Siinä tulis oikeasti aivan identiteettikriisi, joutuisi määritellä itsensä aivan tyhjän päältä uudelleen.

en vaan kehtaisi enä kirjoitti:

Ei sitä parikymppisenä niin ajattelekaan. Entäs 5-10-15 vvuoden päästä. Se vaan hävettäisi. Kai sitä on niin urautunut jo sille ajatukselle, että on enää vaan jäljellä siks kun sitä sopivaa ei ole, ja sinkuistakin puolet yli-innokkaita jokapaikanhöyliä, ja puolet ylikriittisiä omaan napaan rakastuneita, jotka ei muita edes näe.
Se tekee siitä ajatuksesta niin lapsellisen, että kaikki tutut on tosi nuoresta asti ollut seurustelleita. Se on niille sitä kuustoistavuotiaitten touhua. Sitten kun piirit vaihtuu, huomaa, ettei jossain vaiheessa enää edes tunne ketään joka seurustelisi. Oikeasti turhautuisi täysin, ei osaa mitään, eikä ymmärrä mistään mitään, tuntisi itsensä niin typeräksi ja noloksi. Ja jotenkin sitä esittäis itselleen sen kysymyksen, ett miksi muka nyt, kun ei 5-10-15 vuotta sittenkään? Ja kun elää pitkään ilman mitään rakkauksia ja tottuu siihen, ja tietää, että ihan hyvin menee elämä näinkin, niin koko rakkausidea alkaa tuntua niin typerältä kliseeltä ja teennäiseltä teeskentelyltä, varsinkin omassa elämässä, että vaikka eteen tuliskin, sitä tuskin edes huomaisi tai olis niin kalkkeutunut, ettei enää pystyisi. Ja vaikka olisikin joku, ei kellekään haluaisi sanoa mitään. Tuntuu, että jos joku olis iloinen mun puolesta, se jotenkin vaan alleviivaisi sitä, että sinkkuaikana oliskin ollut sittenkin jotenkin huonoja kelpaamaton ja sitten olis käynytkin joku yllättävä onni. Voisin kuvitella, että reagoisin hirveällä itkuraivarilla (itsekseni) toisten iloisuuteen mun puolesta. Ja en kestäisi sitä sääliä, joka siinä vaiheessa tulisi kuitenkin esiin.
Käy vähän sellainen ilmiö, että kun ensin haluaisi paljon ja ei saa. Sitten lakkaakin haluamasta ja kun lopulta joskus saisi, alkaa vaan itkettään ja suututtaan ja nolottaan ja kiukuttaan, eikä pysty enää haluamaankaan, koska on jo niin iso paha mieli, ettei pysty enään. Koko asiasta on varmaan tullut liian iso möykky. Sehän siinä vaikeinta olisikin, kun se on oma elämä ja asioista tekee jotenkin niin vaikeita.
Niinhän sitä sanotaan, et jos pitkittyy niin mutkittuu ja se pitää mun kohdalla niin paikkansa.
Siinä tulis oikeasti aivan identiteettikriisi, joutuisi määritellä itsensä aivan tyhjän päältä uudelleen.

Lue lisää

myönnän, että on omasta mielestäkin jo ihan varmasti vähän katkeroitunut purkaus tuon asian suhteen, kun katsoo tuota. Ja silti ei haluis niinkään. Siksi on helpompi jotenkin kieltää koko asia elämästään, että mitään olisi koskaan edes halunnut. Ei haluais katkeroitua tai myöntää, että oikeasti on niin kurja, että onko sinkkuna oleminen ihmekään. Sitä kieltää koko jutun täysin ja harvoin edes ajattelee, että saattaishan sitä itselläkin olla jotakin läheisyyden tarpeita, mitkä pitää vaan haudata.

Mitäs jos sitte ihastuisit ja jopa rakastuisit johonki. Ei luulis siinä vaiheessa ja tilassa hirveästi haittaavaan ystäviesi ja sukusi hymistely ja onnittelu. :)

Pähyilijä kirjoitti:

Mitäs jos sitte ihastuisit ja jopa rakastuisit johonki. Ei luulis siinä vaiheessa ja tilassa hirveästi haittaavaan ystäviesi ja sukusi hymistely ja onnittelu. :)

"Mitäs jos sitte ihastuisit ja jopa rakastuisit johonki. Ei luulis siinä vaiheessa ja tilassa hirveästi haittaavaan ystäviesi ja sukusi hymistely ja onnittelu. :)"

Näinhän se varmaan menee. Rakastuneet ihmiset muutenkin tuntuvat leijuvan oman pikku kuplansa sisällä, tuskin siinä tulee ajateltua kovin paljon muiden mielipiteitä...

Muuten kyllä täytyy sanoa, että ymmärrän ap:tä täydellisesti, sillä tunnen usein täysin samoin. Tiedän vielä, että se on huono ja hölmö ajattelutapa, mutta en voi sille mitään. Haluaisin kyllä löytää rakkauden, mutta samalla haaveilen, että voisin pitää sen piilossa muilta. Järjetön häpeä ja kiukku iskee päälle, kun esim. tutut yrittävät naittaa minua jollekin tai lohduttelevat, että älä sure, kyllä säkin vielä jonkun löydät, jne jne.

Siis ymmärrän sen ylpeyden kyllä. Tiedän olevani luuseri rakkausasioissa, mutta olisin mieluummin yksinäinen ja ylpeä luuseri kuin päähäntaputeltava luuseri. Jos löytäisin jonkun tasoani vastaavan rakastetun, niin taatusti muiden suhtautuminen olisi sitä luokkaa, että voi miten söpöä, kaksi pikku nysvöä ovat löytäneet toisensa. Ei sillä PITÄISI olla mitään väliä, mutta kun ylpeys on silti.

kzfhfhkf kirjoitti:

"Mitäs jos sitte ihastuisit ja jopa rakastuisit johonki. Ei luulis siinä vaiheessa ja tilassa hirveästi haittaavaan ystäviesi ja sukusi hymistely ja onnittelu. :)"

Näinhän se varmaan menee. Rakastuneet ihmiset muutenkin tuntuvat leijuvan oman pikku kuplansa sisällä, tuskin siinä tulee ajateltua kovin paljon muiden mielipiteitä...

Muuten kyllä täytyy sanoa, että ymmärrän ap:tä täydellisesti, sillä tunnen usein täysin samoin. Tiedän vielä, että se on huono ja hölmö ajattelutapa, mutta en voi sille mitään. Haluaisin kyllä löytää rakkauden, mutta samalla haaveilen, että voisin pitää sen piilossa muilta. Järjetön häpeä ja kiukku iskee päälle, kun esim. tutut yrittävät naittaa minua jollekin tai lohduttelevat, että älä sure, kyllä säkin vielä jonkun löydät, jne jne.

Siis ymmärrän sen ylpeyden kyllä. Tiedän olevani luuseri rakkausasioissa, mutta olisin mieluummin yksinäinen ja ylpeä luuseri kuin päähäntaputeltava luuseri. Jos löytäisin jonkun tasoani vastaavan rakastetun, niin taatusti muiden suhtautuminen olisi sitä luokkaa, että voi miten söpöä, kaksi pikku nysvöä ovat löytäneet toisensa. Ei sillä PITÄISI olla mitään väliä, mutta kun ylpeys on silti.

Lue lisää

Minäkin tunnistan tuon ylpeyden, joka on niin tyhmää ja niin todellista. Joskus haaveilee, että voisi paeta jonnekin tuntemattomalle saarelle ja alkaa crusoeksi ja perjantaiksi ja tulisi esiin vasta pitkien aikojen päästä ja voisi hymähtää sitten puolihuolimattomasti, että no sehän on jo ikivanha juttu..
Tai tuo ajatus, et haluaisi pitää toisen piilossa muilta, että kun sen onnensa löytäis, niin sitä en alkais jakamaan mihinkään. Ja entäs kun se toinen ei alkuunkaan tajuaisi, että miksi ei haluaisi esitellä heti ja kaikille ja voisi luulla, et sitä häpeisi. Ja kun siinä itsekin pitäisi sopetua ajatukseen ja käydä ensin itsensä kanssa läpi monta asiaa. Kummallinen ajatus, mut tuntuu, et sellainen onni menis jotenkin herkästi pilalle, jos sitä joutuis jakamaan liian aikaisin liian monen kanssa.

Ja onhan siinä oikeasti se psyykkinen iso työ, että ensin on sinkkuna pitkään ja hyväksyy sen asian enemmän tai vähemmän vaikeasti. Sitten kun on järjestellyt elämänsä ja asiansa kuntoon, ja päässyt jonkinlaiseen tasapainoon sen asian ja identiteettinsä kanssa, yhtäkkiä koko vuosien homma menisi viemäristä alas ja olisi taas ihan tyhjän päällä typeränä aloittelemassa jotain, missä alotetaan aivan alusta, ja koko sun oma käsitykses itsestä ja suhteestasi muihin ihmisiin onkin sitten ihan jotain uutta.

Lisäks jotenkin vanhempana deittailut tai seurustelun aloitukset tuntuu olevan jotenkin julkisempaa kamaa muutenkin ja ikäänkuin niistä asioista olis jotenkin tilivelvollinen sitten kaikille muille enemmän, mitä vanhempi on. Ei tarvitsisi eikä saisi olla, mut onhan se tosi, et jos joku viistoistakesänen tai parikymppinen löytää kultansa, niin helpolla se pääsee versus joku vanhempi. Ja kai sitä jotenkin ajattelisi muiden olettavan, että kaiken pitäisi olla niin aikuista ja järkevää ja selkeää ja selvää. Ja kun tietää, että se olis varmaan kaikkea muuta sekoilua, ja siinä hämmennyksessä ei tarvis enää ketään ylimääräistä taputtelemaan päähän. Joistakin ihmisistä tietäisi heti, että kelle en ikinä kertoisi.

Kaikenlaisilla ajatuksilla sitä sinkku itseään kiusaakin. Ja toivois, että jos joskus rakastuisi niin paljon, että pää pehmenisi sen verran, että unohtaisi kaiken tuollaisen epäoleellisuuden ja epävarmuuden. Ja vaan rakastais, ja muuta ei kuulis eikä näkis, eikä välittäis.

se onnen kätkeköön kirjoitti:

Minäkin tunnistan tuon ylpeyden, joka on niin tyhmää ja niin todellista. Joskus haaveilee, että voisi paeta jonnekin tuntemattomalle saarelle ja alkaa crusoeksi ja perjantaiksi ja tulisi esiin vasta pitkien aikojen päästä ja voisi hymähtää sitten puolihuolimattomasti, että no sehän on jo ikivanha juttu..
Tai tuo ajatus, et haluaisi pitää toisen piilossa muilta, että kun sen onnensa löytäis, niin sitä en alkais jakamaan mihinkään. Ja entäs kun se toinen ei alkuunkaan tajuaisi, että miksi ei haluaisi esitellä heti ja kaikille ja voisi luulla, et sitä häpeisi. Ja kun siinä itsekin pitäisi sopetua ajatukseen ja käydä ensin itsensä kanssa läpi monta asiaa. Kummallinen ajatus, mut tuntuu, et sellainen onni menis jotenkin herkästi pilalle, jos sitä joutuis jakamaan liian aikaisin liian monen kanssa.

Ja onhan siinä oikeasti se psyykkinen iso työ, että ensin on sinkkuna pitkään ja hyväksyy sen asian enemmän tai vähemmän vaikeasti. Sitten kun on järjestellyt elämänsä ja asiansa kuntoon, ja päässyt jonkinlaiseen tasapainoon sen asian ja identiteettinsä kanssa, yhtäkkiä koko vuosien homma menisi viemäristä alas ja olisi taas ihan tyhjän päällä typeränä aloittelemassa jotain, missä alotetaan aivan alusta, ja koko sun oma käsitykses itsestä ja suhteestasi muihin ihmisiin onkin sitten ihan jotain uutta.

Lisäks jotenkin vanhempana deittailut tai seurustelun aloitukset tuntuu olevan jotenkin julkisempaa kamaa muutenkin ja ikäänkuin niistä asioista olis jotenkin tilivelvollinen sitten kaikille muille enemmän, mitä vanhempi on. Ei tarvitsisi eikä saisi olla, mut onhan se tosi, et jos joku viistoistakesänen tai parikymppinen löytää kultansa, niin helpolla se pääsee versus joku vanhempi. Ja kai sitä jotenkin ajattelisi muiden olettavan, että kaiken pitäisi olla niin aikuista ja järkevää ja selkeää ja selvää. Ja kun tietää, että se olis varmaan kaikkea muuta sekoilua, ja siinä hämmennyksessä ei tarvis enää ketään ylimääräistä taputtelemaan päähän. Joistakin ihmisistä tietäisi heti, että kelle en ikinä kertoisi.

Kaikenlaisilla ajatuksilla sitä sinkku itseään kiusaakin. Ja toivois, että jos joskus rakastuisi niin paljon, että pää pehmenisi sen verran, että unohtaisi kaiken tuollaisen epäoleellisuuden ja epävarmuuden. Ja vaan rakastais, ja muuta ei kuulis eikä näkis, eikä välittäis.

Lue lisää

"Lisäks jotenkin vanhempana deittailut tai seurustelun aloitukset tuntuu olevan jotenkin julkisempaa kamaa muutenkin ja ikäänkuin niistä asioista olis jotenkin tilivelvollinen sitten kaikille muille enemmän, mitä vanhempi on."

Itselläni on jotenkin päinvastainen kuva tästä asiasta. Silloin parikymppisenä kun tuli paljon käytyä ulkona ja muutenkin hengailtua kavereiden kanssa paljon enemmän kuin nyt kolmekymppisenä, niin kun rupesi seurustelemaan se oli jotenkin itsestäänselvyys että tosi nopeasti se toinen otettiin mukaan. Nyt vanhempana ainakin minun kaveripiirissä ihmiset saattavat tapailla hyvän aikaa ennen kuin ystäville esitellään. Vanhemmille esittely on tainnut aina olla se viimeisin.

nunnu u kirjoitti:

"Lisäks jotenkin vanhempana deittailut tai seurustelun aloitukset tuntuu olevan jotenkin julkisempaa kamaa muutenkin ja ikäänkuin niistä asioista olis jotenkin tilivelvollinen sitten kaikille muille enemmän, mitä vanhempi on."

Itselläni on jotenkin päinvastainen kuva tästä asiasta. Silloin parikymppisenä kun tuli paljon käytyä ulkona ja muutenkin hengailtua kavereiden kanssa paljon enemmän kuin nyt kolmekymppisenä, niin kun rupesi seurustelemaan se oli jotenkin itsestäänselvyys että tosi nopeasti se toinen otettiin mukaan. Nyt vanhempana ainakin minun kaveripiirissä ihmiset saattavat tapailla hyvän aikaa ennen kuin ystäville esitellään. Vanhemmille esittely on tainnut aina olla se viimeisin.

Lue lisää

Mitäs jos et ajattele asiaa niin paljon? tai yrität tietoisesti siirtää ajatuksia muualle, elät elämääsi teet itsellesi mielekkäitä juttuja ja jos sitten ihastut tms, annat vaan tilanteen viedä. Toki jos nolottaa esim, seurustelu kokemusten vähäisyys, voithan vähän selittää tuota tilannettasi, ettei ole vaan kolahtanut vielä ja jos se toinen on todella myös ihastunut hän varmasti ymmärtää ja ajattelee varmaan ettet ole ainakaan mikään pelailija tyyppi mikä on aina hyväpuoli:)

dfghjkl kirjoitti:

Mitäs jos et ajattele asiaa niin paljon? tai yrität tietoisesti siirtää ajatuksia muualle, elät elämääsi teet itsellesi mielekkäitä juttuja ja jos sitten ihastut tms, annat vaan tilanteen viedä. Toki jos nolottaa esim, seurustelu kokemusten vähäisyys, voithan vähän selittää tuota tilannettasi, ettei ole vaan kolahtanut vielä ja jos se toinen on todella myös ihastunut hän varmasti ymmärtää ja ajattelee varmaan ettet ole ainakaan mikään pelailija tyyppi mikä on aina hyväpuoli:)

Lue lisää

huoh. arvostan, että tarkoitat hyvää. Mua on kuule neuvottu kerran jos toisen varmaan ihan hyvää tarkoittaen, loppujen lopuksi sitä vain loukkaantuu niistäkin hirveästi, vaikkei näyttäisi. ikäänkuin joku saisi sillä suhteen toisen kanssa, et kolmas neuvoo. Tai ikäänkuin vanhemmalle ihmiselle olis tarve selittää asioita kuin viistoistavuotiaalle. Jos mä kertoisin mun kokemukset ja kysyisin niihin neuvoa, että mitä olis pitänyt tehdä, ei sitä kukaan tietäisi. En usko enää oikein ihastumisiin tai omalla painolla etenemiseen, ihastumiset on aina painuneet omalla painollaan aika syvälle. Ne on pariutuneet kymmenen vuotta sitten, kellä se toimi.

Tietysti sitä keskittyy muihin asioihin. Ja oikeasti elää koko elämänsä muissa asioissa, tuo kun ei kuulu niihin mitenkään. Silti joskus sitä pohtii. Ja joskus miettii sitäkin, että kun on jo niin täydellisesti sisäistänyt sen ajatuksen, että on sinkku ja vuosia hyväksynyt, ettei suhteista tule mitään ja kukaan kiinnostava ei ole musta sillä tavoin lopulta kiinnostunut, niin vaikka joku olisikin, niin se ei enää uppoaisi mun päähäni mitenkään, koska on joutunut oikeasti psyykkaamaan itsensä niin läpi sen, että hyväksyy, ettei siis ole ollut kiinnostava ja on hyväksynyt sen, et asia on ok ja etsimään sen elämänsä sisällön muista asioista. Ja jollain tavoin sellaiset sosiaaliset tuntosarvet kaiken tuollaisen osalta on surkastunut.

Ja vaikka miten sitä tasoteóriaa kritisoidaan, niin mikä pitäisi enemmän paikkansa. Mä olen alkanut ymmärtää järjestettyjä avioliittoja. Ei se idea siitä länsimaissakaan kauas mene. Ei kukaan "rakastu" ohi oman tason.
On ihmisillä silti tarve läheisyyteen, vaikka sitä ei saisikaan. Ja vaikka ei olisi rakkaudesta kysymys, niin ei hyvä kumppani tai tienjakaja olis huono idea. Ja koska rakkautta ilman voi aivan hyvin elää, eikä se ole niin kauheaa kuin osa luulee, on jonkun hyvän ihmisen seura myös aivan hieno asia.

kiitos neuvosta kirjoitti:

huoh. arvostan, että tarkoitat hyvää. Mua on kuule neuvottu kerran jos toisen varmaan ihan hyvää tarkoittaen, loppujen lopuksi sitä vain loukkaantuu niistäkin hirveästi, vaikkei näyttäisi. ikäänkuin joku saisi sillä suhteen toisen kanssa, et kolmas neuvoo. Tai ikäänkuin vanhemmalle ihmiselle olis tarve selittää asioita kuin viistoistavuotiaalle. Jos mä kertoisin mun kokemukset ja kysyisin niihin neuvoa, että mitä olis pitänyt tehdä, ei sitä kukaan tietäisi. En usko enää oikein ihastumisiin tai omalla painolla etenemiseen, ihastumiset on aina painuneet omalla painollaan aika syvälle. Ne on pariutuneet kymmenen vuotta sitten, kellä se toimi.

Tietysti sitä keskittyy muihin asioihin. Ja oikeasti elää koko elämänsä muissa asioissa, tuo kun ei kuulu niihin mitenkään. Silti joskus sitä pohtii. Ja joskus miettii sitäkin, että kun on jo niin täydellisesti sisäistänyt sen ajatuksen, että on sinkku ja vuosia hyväksynyt, ettei suhteista tule mitään ja kukaan kiinnostava ei ole musta sillä tavoin lopulta kiinnostunut, niin vaikka joku olisikin, niin se ei enää uppoaisi mun päähäni mitenkään, koska on joutunut oikeasti psyykkaamaan itsensä niin läpi sen, että hyväksyy, ettei siis ole ollut kiinnostava ja on hyväksynyt sen, et asia on ok ja etsimään sen elämänsä sisällön muista asioista. Ja jollain tavoin sellaiset sosiaaliset tuntosarvet kaiken tuollaisen osalta on surkastunut.

Ja vaikka miten sitä tasoteóriaa kritisoidaan, niin mikä pitäisi enemmän paikkansa. Mä olen alkanut ymmärtää järjestettyjä avioliittoja. Ei se idea siitä länsimaissakaan kauas mene. Ei kukaan "rakastu" ohi oman tason.
On ihmisillä silti tarve läheisyyteen, vaikka sitä ei saisikaan. Ja vaikka ei olisi rakkaudesta kysymys, niin ei hyvä kumppani tai tienjakaja olis huono idea. Ja koska rakkautta ilman voi aivan hyvin elää, eikä se ole niin kauheaa kuin osa luulee, on jonkun hyvän ihmisen seura myös aivan hieno asia.

Lue lisää

ja lisäks ei sitä enää täs iässä enää niin naivisti selitetä, ettei ole löytynyt sitä sopivaa. Olishan niitä hyviä ollut pilvin pimein nuorempana ja jos ihmisellä on silmät ja aivot päässä, niin se tajuaa kyllä, mistä se kiikastaa.

en selittelisi kirjoitti:

ja lisäks ei sitä enää täs iässä enää niin naivisti selitetä, ettei ole löytynyt sitä sopivaa. Olishan niitä hyviä ollut pilvin pimein nuorempana ja jos ihmisellä on silmät ja aivot päässä, niin se tajuaa kyllä, mistä se kiikastaa.

Lue lisää

Ei ollut tarkoitus tyrkyttää mitään neuvoja, ja ihan itsestäänselvyyksiähän noi jutut mitä laitoin oikeastaan oli. Mietin kerran, että voiko olla niin, että kaikki ihmiset ei välttämättä rakastu ikinä elämässään? ei siitä johtuen, että olisi kylmä tai mitenkään tunnevammainen, vaan että yksinkertaisesti se oikea ei ikinä sattuisikaan kohdalle? Tai sitten rakastuu, mutta se jäisi yksipuoliseksi. Ajatus tuntui hiukan pelottavalta ja surulliselta, ettei ikinä rakastuisi.
Joo ja ehkä tuo selittely ei välttämättä ole paras idea :D