Seppo Jokinen: ajomies (CT 2011, e-elisa 2011)

Tamperelaista komisario Koskista työstävä Jokinen on siirtynyt dekkaristiosuuskunta Crime Timen talliin. Kyseinen kokeneiden dekkarikirjailijoitten yhteenliittymähän käynnistyi mennävuoden lopulla ja tarkoitus on jakaa tuotto tekijäystävällisemmin kuin perinteisten kustannusyhtiöitten tapana on. Valmiiksi tunnetut kirjoittajat mahdollistavat kevyen kulurakenteen. Sitä symboloi kultturiohjelma Stradassa esitelty osuuskunnan toimisto: Nykäs-Harri matkajakkaralla Hakaniemen sillan alla. Satiiria, toki, mutta asialinjalla.
Suuriko lie itkun määrä Karistolla Jokisen perään, tietävät vain asianosaiset. Uuden kustantajan falunilaisjälki on ainakin teknisesti ihan kelpoa, ehkä jopa oikoluettua. Ei nimittäin mokat tökkää silmään niin kuin nykyisin valitettavan usein käy isojen brändienkin teosten ääressä. Fonttia ei tosin ole vara pienentää lukukelpoisuuden kärsimättä.
Koskisensa lukeneille koossa on tuttu hurja joukko. Jokisen poliiseille on kuudentoista kirjan aikana kehittynyt luonteet ja maneerit. Ne ilahduttavat alkuun, mutta monta kirjaa putkeen lukiessa toistuvuus voi olla rasite. Jokinen kyllä kehittelee henkilöitään ja tuo esiin uusia puolia. Rähisevä peruspersu-Pekki kuljetteleekin salaa vauvanvaatteita Koskisen pojanpojalle. Karskista urheiluhullu-Kaatiosta löytyykin romanttista mustasukkaisuutta ja suomalaisen dekkarikirjallisuuden perushahmo, pönttö poliitikkoja mielisteleva ja innovaatiokursseja pyörittävä pääpomo osoittautuukin tosipaikassa luovaksi kenttäjohtajaksi.
Jaa juoni? Sitä riittää, monella rintamalla ja aikatasolla.
Ensin löytyy ruumis. Kaikkien Tamperetta tuntevien silmiin piirtyy Pyynikin Suomen Trikoon entinen massiivinen tehdas. Sen sokkeloissa on helppo teloittaa mies klassisella niskalaukauksella. Niitä ei juurikaan ole tavattu Mansessa sitten kapinan jälkiselvittelyjen. Kukaan ei ole nähnyt mitään, tietenkään. Ruumiin ääreltä tavattu höperehtivä sairaseläkeläinen osoittautuu poliisin vanhaksi asiakkaaksi yhdeksän vuoden takaa. Vanha tieltäsuistamistapaus kummittelee mukana koko ajan ja selviää, syineen jotka juontavat kultaiselle 60-luvulle.
Teloitettu osoittautuu Oulun Kalevasta kenkää saaneeksi rikostoimittajaksi (enpä 30 vuoden aikana huomannut sellaisen olemassaoloa lehdessä). Jätkä on asettunut kahden kodin loukkuun Tampereen ja Oslon välille ollessaan suuren uutisen äärellä. Uteliaisuus ei lisää elintoimintoja, vallankin kun tutkiva, hutkiva ja ryyppäävä journalisti on erehtynyt ääneen kehumaan aiheitaan. Joita onkin lopulta toisiaan sivuten yhtaikaa kolme, ja kaikki yhtä vaarallisia.
Enpä kerro enempää, mutta Jokinen on ajankohtaisempi kuin koskaan. Maanantaina viimeksi luettiin täällä reaalimaailmassa tuomioita asioista, joita Koskinen kaivelee vuosikymmenten takaa. Jokiselle ominaista salaironiaa on vaikkapa huippuputiikin pitäjän ja tämän uuden playboyn kuvauksessa. Erityishuomio ja piikittely kuuluu tietenkin norjalaiselle urheilulle erityisesti ja turkulaisuudelle yleensä.
Koskisen persoona on pysynyt ehkä eniten samana. Äreyttä, rähinää, tölväisyjä ja kohta perään katumusta. Lenkkiäkin juoksisi, mutta polvi on sökönä ja luxuspyöräkin varastettu. Naisrintamalla synkkää, mitä nyt exä yrittää hiipiä lähelle. Anskattoony mitä siitä seuraa, jos seuraa. Koskista voitanee pitää Harjunpään sukulaissieluna, suomalaisena miehenä parhaimmilaan.
En tiedä onko Tampereen kaupunki mitenkään muistanut Jokisen ansioita kaupungin tunnetuksi tekemisestä. Julkisuutta ja mainostahan se on karummankin puolen kertominen. Jokisen kuvaus on tarkaa ja avautuu parhaiten paikat tietävälle. Toisaalta, voi Outi Pakkastakin lukea vaikkei olisi ikinä Helsingissä käynyt.
Koskisen toimialue laajenee tässä yllättävän isoksi. Ei sentään ympäri maailman tukka putkella, kuten kollega Remeksen yli-ihmissankari. Hänen pitää käväistä jopa Oslossa ja Pohjanmaalla ennen kuin nykyiset ja menneet rikokset ratkeavat. Miljöökuvaus on yhtä nautittavaa niistäkin, joten kirjoittaja lie käväissyt omin jaloin kohteissa.
Rohkenen suositella lajityypin, konstailemattoman realismin ystäville.