taipumattomat adjektiivit (varhaisessa suomessa)

Perustan sen siihen, että kaikissa suomen etäsukukielissä adjektiivit eivät taivu seuraavan substantiivin mukana. Esim. tietääkseni saamen kielissä sanotaan jotakin vastaavaa kuin "Hän puhuu vieras kieltä", "Ostin uusi tietokoneen", yms.

Aihetodisteesi saattaa hyvinkin olla pätevä. Hyvin huteralta mutu-pohjalta voisin arvata seuraavaa: ehkäpä nykysuomen adjektiivitaivutuksen ovat tietoisesti rakentaneet agricolan jälkeiset "kielimiehet", joiden koulutustaustassa on muilla kielillä (Agricolan aikaan erityisesti latinalla) ollut merkittävä rooli. Toisin sanoen, kielioppi olisi väkisin rakennettu heidän logiikkakäsitystään vastaavaksi.

Minulla on vähän sellainen näppituntuma, että mitä uudempi on jokin kielen "kirjakielinen muoto", sitä täsmällisempi ja tiukempi kielioppi sillä on. Tosin tuo juuri mainitsemani latina sotii tätä ajatusta vastaan. Toisaalta taas kiinan kielioppi on käsittääkseni lähes olematon, sanoja ei pahemmin taivutella jne.

Adjektiivitaivutus ei liene Agricolan keksintöä, sillä se löytyy kuulemma kaikista suomen lähisukukielistäkin, eli virosta / vepsästä / karjalasta / jne.

On kuitenkin hyvin mielenkiintoinen teoriasi kieliopin täsmällisyydestä. Itse asiassa latinan kielioppia voi pitää vähemmän täsmällisenä/tiukkana kuin suomea siinä mielessä, että usein sija- ja verbipäätteet eivät ole ennustettavissa perusmuodon perusteella. Esimerkiksi sanan "avis" (lintu) genetiivin monikko on "avium", kun taas sanan "canis" (koira) vastaava muoto on "canum", ilman "i":tä.

Minusta tuntuu, että latinan epäsäännöllisyydet johtuvat ainakin osaksi siitä, että sen kirjakielen kehittäjät (2000-2500 vuotta sitten) eivät pitäneet niin tärkeänä oikoa kaikki "mutkat" suoriksi.