Miten paljon voi vaatia läheisiltä?

Ikävä kyllä ahdistus on sellainen asia että kaikki eivät sitä ymmärrä ehkäpä siksi, että he eivät ole itse kärsineet ahdistuksesta.
Monesti minäkin olen ollut siinä tilanteessa että jo asiasta puhuminen olisi minua auttanut mutta en ole uskaltanut ottaa asiaa puheeksi koska olen pelännyt vähättelevää suhtautumista.

Sellainen ihminen, joka on itse ollut ahdistunut syystä taikka toisesta, olisi hyvä tuki mikäli läheiset eivät ymmärrä ahdistuneen tuen tarvetta.
Juttele kuitenkin vielä läheisillesi siitä, miten paljon heidän tukensa auttaisi sinua, ehkäpä he alkavat ymmärtää.
Jos he eivät kykene sinua tukemaan, niin joku samaa kokenut ulkopuolinen voisi toimia tukenasi, voisitte olla toinen toisellenne apuna.

Saattaa olla ihan hyväkin, ettet aina pyydä kuulevia korvia ahdistukseesi. On tainnut tulla jo kuin totuttu tapa saada halia ja sympatiaa ja ilman sitä "laastaria" ei sitten selviä. Kyllä elämään kuuluu, että pitää ihan itsenäisesti selvitellä lievempiä murheita.
Kun tulee itselle tuollainen lievä potku rukoilen, kerron huoleni Taivaan Isälle, kirjoitan päiväkirjaan, funksin ... Pärjätään tässä ja voidaan jopa iloita ihan vain omana itsenään. Emme aikuisena tarvitse aina kainalosauvoja, ym. ..

Tämä on raskasta, kun kukaan ei tue. Itse en vaadi saatikka pyydä, en osaa. Olen jotenkin lapsesta saakka kasvanut siihen että yksin selvitään jos sitten selvitään. Yksikään mun läheisistä ei edes tiedä minkä helvetin kävin läpi viime keväänä. Äitinikin siis ÄITI kysyi miksi sä ole laihtunut noin paljon. No laihduin sen takia kun ahdisti niin paljon etten syönyt lainkaan ja jos säin oksensin kaiken pihalle. Salaisin kaiken kaikilta ja pääsin lopulta yli pahimmasta.

Mulla tosin on se ongelma että ne joihin voisin ehkä tukeutua tukeutuvat muhun. Mulla kun menee niin hyvin jne. Tosin annan sen kuvan ja enkä pysty kertomaan totuutta, en pysty olemaan heikko. Itselleni tosin pystyn mutten muille.

Mun läheisistä ketään ei tiedä kuinka paha olo mulla on. Mun läheisitä ketään ei tiedä että olen käyttänyt n.7 vuotta mielenterveyspalveluja, saman ajan syönyt ssri lääkeitä, 10 vuotta unilääkkeitä, kerrran melkein tapoin itseni, 100 kertaa olen suunnitellut edellä mainittua....

Kukaan ei tiedä enkä halua että kukaan tietää. En pysty tukeutumaan ihmisiin. En edes siihen äitiin...... joskus pyöräni varastettiin, mietin olikohan se jäänyt kuntamme mielenterveystoimiston eteen. Lähdin sitä katsastamaan ja äiti päätti lähteä mukaan. Oli pakko tehdä koukkaus kelan kautta kun piti valehdella että vein kelaan opintotukihakemuksen.....

Hmm.. Mielenkiintoista. Itse tunnen minulle rakkaan ihmisen joka kärsii ahdistuneisuudesta, häntä tuen aina. Kerron aina että hän on minun sydäntäni lähellä, ja että ajatukseni on hänen luonaan, voin soittaa hänelle jopa 1-3 kertaa päivässä vain puhuakseni "niitänäitä" jotta kuulen että miten on päivä lähteny rullaamaan ja miten sujuu...
Silti koen monta kertaa että a) hän ei ihan usko että OLEN siinä. b) hän ei luota "ihmisii" enään niin paljon joten hän pitää minua kyllä ystävänään mutta odottaa että koskas tämä kuppla pamahtaa?? c)hän epäilee sanomisiani, eli luulee välillä että puhun puutaheinää. Vaikka olen ihan aidosti oma itseni. Eli ei aina ole helppoa olla tukena ahdistuneelle ihmiselle.
En voi soimata häntä, hän on kokenut kovia. Joten aijon olla siinä hänen ystävänään ja tuke niin kauan kuin se toimii ja saan olla.

Sellasia ne ahdistuneet ovat. Vaativat huomiota ja pahimmat vaativat että läheiset antaisivat sitä omaaloitteisesti. Mitäs itse ollaan valmiita tekemään ?

Jos tukea haluat nuori nainen, ni suostutko maksamaan rahalla ni kyllä kuuntelen. Olen tukenasi todella paljon jos susostut seksiin kanssani. Olen 38v mies joka kärsii seksin puutteesta. Haluaisin niin kovin reilusti mua nuorempaa tavallista naista hipelöidä ja nuolla ja rakastella.

Ärsyttää ahdistuneet jotka vaativat tukea ilman vastapalveluksia tai valmiutta maksaa jotenkin...

Hei.

Ensinnäkin, hyvä, jos olet löytänyt jonkin keinon, joka auttaa oireisiisi, eli toiselle ihmiselle puhumisen.
Mitä voi vaatia toisilta, on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta ihmistä ei ole luotu eikä tarkoitettu pärjäämään yksin: me tarvitsemme toisiamme ja toistemme tukea, kuka sitten missäkin asiassa. Toisaalta ihmissuhteet eivät voi olla yksipuolisia toisen tukemissuhteita, ellei kyseessä ole jonkinlainen ammatillinen suhde tai esim. vapaaehtoinen tukihenkilö/avustaja. Tavallisen ystävyyden olemukseen kuuluu tasavertaisuus ja vastavuoroisuus.
Kukaan elämänpiiriisi kuuluva ihminen ei voi ottaa vastuulleen ollla jatkuvasti ja rajattomasti tukenasi. Mutta auttaisiko sinua jos voisit sopia selvästi joidenkin ihmisten kanssa tietyn soittoajan? Voisin kuvitella, että esim. kerran viikossa joku mielellään antaisi sinulle rajallisen ajan, vaikka 15 minsaa jolloin voit vain tilittää? Tukihenkilöä voi kysyä myös terveyskeskuksesta, mielenterveysjärjestöistä ja -yhdistyksistä ja paikkakuntasi seurakunnan diakoniatoimistosta. Joillain paikoin toimii tällaisia ihmisiä, jotka sitoutuvat antamaan aikaansa esim. tunnin viikossa.

Toivottavasti saat asian järjestymään ilman, että joudut pohtimaan rasittavasi muita. Mielestäni a ja o ovat rajat. Rajaton tukeutuminen toisiin ei ole tervettä ja kiristää suhteita. Rajojen puitteissa on helppo auttaa.

Diakoni, Merja

Olen itse lakannut kertomasta ihmisille jatkuvasta ahdistuksestani ja ahdistuskohtauksistani koska olen saanut osakseni niin paljon ilkeitä kommentteja ahdistushäiriöstäni ja siitä kuinka se rajoittaa elämääni. Ihmiset sanovat että kyllä muitakin vähän masentaa välillä ja ei se saa muita ihmisiä romahtamaan tai kuinka olen vain pyöritellyt peukaloitani koko vuoden kun vielä vuosi sitten en tiennyt haluanko elää. Nykyisin olen vain harvoin ystävieni kanssa ja en juurikaan pidä yhteyttä sukulaisiini koska tiedän että jos saan ystävieni kanssa pahan ahdistuskohtauksen ei kukaan jaksa kuunnella murheitani tai jaksa katsoa kun itken.

Ap onko sulla sähköpostiosotetta? Mä voisin tukea sua. Voitaisiin kirjotella yhdessä ahdistuksesta ja sen syistä, ehkäpä oivallettaisiin jotain uutta? Mulla on ihan sama ongelma, kukaan ei jaksa oikein kuunnella. Kaipaan siis itsekin tukea/jutteluseuraa. Olen sitä mieltä, että yhdessä selviää paremmin kuin yksin. Mua ahdistaa välillä joka päivä. Mulla on siis ahdistuneisuushäiriö, ollut 7v eikä loppua näy. Myös trauma on tuttujuttu...

Tue nuorten suomalaista urheilua ja äänestä Jr Eliteä matkaan EM-kisoihin. Äänestys loppuu tänään, 31.5 ja voittoon tarvittaisiin 500 ääntä. Vetoan teihin Suomi24 käyttäjiin. Äänestys tapahtuu linkin kautta facebookin tai twitterin kautta. Muistathan jakaa linkkiä eteenpäin!
https://hyviatekoja.fi/fi/projekti/junior-elite-kohti-kilpa-cheerleadingin-kultaista-em-unelmaa

Monista näistä vastauksista paistaa aika räikeästi läpi nykyajan meininki: heikko ei saa olla heikko ilman että "maksaa" jotenkin vastapalveluksina toisille tuesta, halausten kaipaaminen läheisiltä on monien mielestä liiallista ripustautumista (näemmä jopa kirkon edustajan mielestä) ja yleinen ilmapiiri on se, että jokaisen tulee pärjätä omillaan ja olla aina toisille hauskaa seuraa.

Itse olen aina ollu aika ahdistunut ja masentunut ihminen, nykyään pahastikin, mutta olen aina tykännyt olla toisille tukena ja kuuntelevana korvana. Se saa jotenkin ajatukset pois omasta tyhjyyden tunteesta, kun tuntee olevansa tarpeellinen ja voi olla avuksi. Mielestäni olen vieläpä omien ongelmieni vuoksi tullut taitavaksi löytämään ne oikeat sanat, joilla toisen oloa saa helpotettua. Tai joskus voi vain olla hiljaa ja pitää toisesta kiinni. Inhoan sellaista "kyllä kaikki vielä muuttuu paremmaksi" -höpinää - mistä sitä voi kukaan tietää. Se on vähän sama kuin sanoisi, että eiköhän tässä lätisty jo tarpeeksi sinun olostasi.

Jaksamista aloittajalle, oma ahdistukseni on myös todella selkeästi riippuvainen toisista ihmisistä ja se hellittää kun minulla on turvallista seuraa. Meidät on lapsena rikottu eikä se ole omaa syytämme. Juuri tuli tutkimustulos jossa todettiin että turvaton lapsuus aiheuttaa aivoissa rakenteellisia muutoksia, jotka jättävät ihmiseen ahdistusherkkyyden. Ihmiset vähättelevät kertomaasi, koska kuvittelevat että kyse on vain tavanomaisesta tunteesta, joka unohtuu kun mietit jotain muuta. He eivät ole itse kokeneet pahaa ahdistusta eivätkä ymmärrä, että se ei häviä mitätöimällä.

Itse en osaa pyytää apua keneltäkään ei-ammattilaiselta (osaksi juuri nykyisen asenneilmapiirin vuoksi) ja varmaan sen vuoksi ahdistukseni vain kasvaa koko ajan. Toivoisin että osaisin avautua myös läheisilleni ja on mielestäni hyvä että sinä kykenet siihen.