Persoonallisuushäiriöstä

Hei Elina129, kiitos vastauksesta <3

tarkentaisin sen verran että en ole parantunut syömishäiriöstä, en vain ole enää anorekstinen. Olen ollut syömishäiriöinen jo pitkään oirekuvan vaihdellessa ahmimisesta (ja oksentamisesta) laihduttamiseen, paastoamiseen ja liialliseen liikuntaan. Välillä on ollut parempia kausia tai jotain ortoreksiatyyppistä välivaihetta joka on näyttäytynyt muille ihmiselle suht normaalina käytöksenä mutta pääni sisällä on ne samat kaavamaiset anorektiset ajatukset, eivätkä ne ole mihinkään poistuneet.

Kaikki onnittelevat minua, että olen "selättänyt" anoreksia, vaikka ensinnäkin, EN OLE selättänyt sitä, olen vain lihonut, ja SE ON HUONO ASIA minun tunne-elämässäni ja siksi tuntuu aivan paradoksaaliselta että joku onnittelee tästä :O se ihan oikeasti ärsyttää minua, että ihmiset ovat hyväuskoisia hölmöjä eivätkä ymmärrä hölkäsen pöläystä syömishäiriöistä vaikka luulevat ymmärtävänsä... ei niistä noin vain parannuta, eikä painon normalisoituminen ole kuin yksi osa. Päänsisisäinen anorektinen maailma ajaa helposti uudelleen laihduttamisen tielle. Tuntuisi täysin tekopyhältä onnitella itseä siitä että on lihonut lyhyessä ajassa 12 kiloa VAHINGOSSA. se ei todellakaan ollut tarkoituksellista vaan hirvittävän pakon omaisen ahmimisen tulos. Tunnen olevani täysin epäonnistunut ja saastaa... itsekuriton paska. En todellakaan voi onnitella itseäni vaan nimen omaan haukkua ja arvostella itseäni.

Välillä yritän ajatella että on vaan hyvä että olen nyt normaalipainoinen ja yritän välillä vaan "unohtaa" anorektiset ajatukseni ja keskittyä kaikkeen muuhun. Mutta se on äärimmäisen raskasta kokoajan ignoorata ne ajatukset. Asiaa ei yhtään auta että ahmin edelleen, mikä aikaan saa huonon olon henkisesti ja fyysisesti ja pelkään lihovani vieläkin, mikä ajaa minut paasto-ahmimiskierteeseen.

Elina, olen kiitollinen myötätunnostasi, ja tiedän että tarkoitat vain ja ainoastaan hyvää <3 kiitos tosi paljon, sinulla on hyviä vinkkejä.

Tuo kun sanoit että olisin selättänyt anoreksian iski vaan jotenkin niin pahasti, minusta tuntuu todella pahalta "kuulla" ettei minulla enää ole anoreksiaa. Näen anoreksian kuuluvan minuun, osaksi identieteettiä ja koko tasapainoni järkkyy jos joku tulee ja vie sen minulta pois. Sanoo ettei minulla olekaan (enää) anoreksiaa. Tulen hirvittävän pettyneeksi ja suorastaan vihaiseksi.

Tuosta poliisiasiasta. Juu eiköhän se joskus lopu, ei varmaan toivomallani tavalla eikä todellakaan toivomassani ajassa. Luultavasti saan kestää tätä hullutusta vielä vuosia, sitä ettei mikään etene ellen itse ota poliisiin yhteyttä uudelleen ja uudelleen ja vaadi asian jouduttamista. Normaali käsittelyaika raiskaustapauksissa on keksimäärin 1-2 vuotta, tämä aika on siis rikosilmoituksesta tuomioon. No ensi syyskuussa tulee kolme vuotta rikosilmoituksesta, ja ollaan vasta esitutkintavaiheessa. Minut kutsuttiin ylipäätään edes kuultavaksi, kertomaan mitä on tapahtunut, vasta 9 kk päästä ilmoituksesta, silloin annoin tämän tekijän yhteystiedot, eli tekijä oli ihan tiedossa ja kaikkea, että ei ole vaatinut aikaa etsiä tekijää. Asuu kanssani samassa kaupungissa ja iloisesti morjestelee vastaan tullessaan. On paikkakuntalaisten suosiossa ja hyvässä maineessa jonakin mukavana ekohippinä, just joo... Kaikki ylistää kuinka mukava se on ja kuinka kunnioitettava on hänen elämän tapansa. Ei ole yhtään mukavaa kuunnella tällaista.

Niin annoin siis yhteystiedot mutta silti hänet kutsuttiin kuultavaksi vasta vuoden päästä siitä. Ja nyt siitäkin on siis jo vuosi, tutkija on välissä vaihtunut ja nyt tämä uusi tutkija sanoi perehtyvänsä materiaaliin palattuaan kesälomalta ja päättävänsä meneekö se syyteharkintaan vai voiko sen jotenkin sovitella. Sori vaan mutta tollasia juttuja EI SOVITELLA. siinä ei ole yhtään mitään soviteltavaa.

On todella nöyryyttävää että tuollaisia edes ehdotellaan ja ettei tekijää laiteta vastuuseen. Minulla on tiedossa lukuisia vastaavia ja paljon paljon pahempiakin tapauksia, joissa tekijä on saanut naurettavan lyhyen tuomion ja päässyt vielä puolella, eli siirretty ehdonalaiseen vankilasta... En voi käsittää. Talousrikolliset kyllä pistetään häkkiin ensi tilassa, mutta ihmisoikeusrikollisista ei niin väliä, käsitellään jos keretään, jos keretään. Vituttaa suoraan sanottuna!

Elämä on niin epäoikeuden mukaista. Ja olisi reilua jos näitä vastoin käymisiä jotenkin jaettaisiin tasaisesti kullekin mutta eikun se tuntuu menevän niin että universumi valitsee tietyt uhrit ja kaataa kaikki murheensa näiden yksittäisten ihmisten harteille. Monet viiskymppiset sanovat että minulle on tapahtunut vuodessa se mitä heille koko elämässä ja vaikka olen niin nuori niin olen kokenut paljon enemmän kuin he.

Olen kokenut jo lapsena jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja minulle on siunaantunut yllinkyllin myös fyysisiä sairauksia epilepsiasta ja ärtyneen suolen oireyhtymästä aina krooniseen sympaattisen hermoston kipusairauteen ja kaikkeen aivan selittämättömään asti.

Hei. Luin stoorisi voin samaistua siihen. Mulla diagnoisoitiin epävakaa persoonallisuus 23v. Elämääni on kuulunut myös, syömusongelmat, ahminen, viiltely ja oksentaminen. Ole ollut muutaman vuoden terapiassa ja mul on lääkitys. Olen menettänyt luottotiedot juuri ostelun ja pikavippien takia. Mulla on oli juttua vankilakundin kanssa ja enai a käyttäydy aikuismaisesti.

Mua harva ymmärtää. Tykkään kun joku hoivaa ja rakastaa. Asun yksin ja aina ei huvita syödä ja tulee se avuttomuus ettek kukaa huolehdi musta. Oon normaali painoinenmut yritän laihtua huonoin tuloksin. Oon kokenut fyysistä väkivaltaa ja seksuaalista häirintää omalta isältä ja kotona alkoholin liikakäyttöä. Erokin tuli kihlatusta ja petin häntä. Olen hirveä tiedän sen. Tyhjyyden tunne vaivaa usein ja oon impulsiivinen. Mulla ei ole diagnoisoitu syömishäiriöö mut piirteirä on.

Ymmärrän ton ettet halua syödä ja on kiva laihtua. Tuttuja ajatuksia mullekin. Tää on tuhoisa tie. Painon kyttäys luo kontrollin tunnetta. Oot kans kokenut paljon paskaa nuoreen ikään nähden. No mulon kanssa karsastus ja migreeni ja vielä masennus. Velkaa on jonkjn verran ja ei edes palkkaduunii. Katkon helposti suhteet muihin ihmisiin, oon vaikea ja mielialat heittää. Viiltelyä vieläkin. Ei oo helppoo kummalkaan. Ei painon nousnousu kerro et ajatukset ja syömishäiriö on selätetty. Se on vaan lääkärien määräämä paIno jotta on mukamas terve. Syömishäiriö voi olla moni nainenja muuttaa muotoaan. En mäkään tiedä mitä tekisi jos en laihduttaisi ja tuntisi nälkää. Se on osa mua. Normaali painossa se on turvallista. Peilit vääristää ja luiden näkeminen kiehtoo. Normaali paino ja menkat on osa naiseutta vaikkei sitä aina halua. Itsekin painan liikaa omasta mielestäni. Jotkut kokee liikaa nuorella iällä. Toisilla on tasaisempaa. Mullakin puolen vuoden sisään ero, vankilaan meno, exän itsemurhayritys sitä edellinen vuosi kanin kuolema ja potkut palkkaduunista. No menneisyydes kaikkee koulukiusaus iskän käytös epäonnistunut koulu, työttömyys. Ainii ne luottotiedot meni. Et voin aika hyvin samaistua sun tilanteeseen.