Olitko koulussa kiusaaja, kiusattu vai sivusta-

Kiusattu. "Rooli" on näkynyt myöhemmässä elämässä sillä tavalla, että kun ei ollut kavereita koulussa, en oppinut normaaleja sosiaalisia taitoja, lisäksi kiusaaminen aiheutti kauhean ihmispelon - ja näistä syistä olen yksinäinen ja syrjäytynyt.

Ensin olin kiusattu koska olin aina luokan pienin. Tokalla luokalla se meni jo aika pahaksi kunnes eräänä päivänä tuli mitta täyteen ja vedin sitä kiusaajaa niin kovin turpaan että se kiusaaminen loppui siihen. Valitettavasti se kiusaaminen jätti muhun jotain traumoja joten siirryin itse kiusaajaporukkaan :( Olin kyllä tosi epäreilu ja paska joitakin saman luokan/koulun oppilaita kohtaan, siitä olen vieläkin vähän pahoillani mutta tehty mikä tehty. Kai sitä yritti itseään suojella sillä että oli siinä kovisjengissä, ei tarvinnu ite pelätä enää kiusaamista. Vaikka en mä koskaan mitään tyydytystä siitä kiusaamisesta saanut ite, kun aloin aina säälimään uhria jo siinä vaiheessa kun muut vasta pisti bensaa liekkeihin. Olin vaan siinä kiusaajaporukassa olevinani kuin ei vaikuttais muhun mitenkään ja pakko oli itse osallistua etteivät olis pitäneet mua mamona ja alkaneet kiusata taas mua. Defenssi.

Myöhemmässä elämässä se on näkynyt niin että kasvoin aikuiseksi mieheksi joka tietää kuka on, mikä on oikein, mikä väärin ja elää niilla arvoilla ja puolustaa heikompia. Eikä kukaan muu päätä enää ikinä mun elämässä mitään, hoidan homman ihan ite. Eli tietynlainen päättäväisyys siitä on kasvanut.

Kiusattu olin ensin pari vuotta. Sitten toisessa koulussa syyllistyin itse pienimuotoiseen kiusaamiseen ilmeisesti joukkoon kuulumisen takia. Onneksi tämä ei kestänyt kauaa ja olin myöhemmin hyvissä väleissä kahden kiussauksen kohteen kanssa joten toivon mukaan siitä ei mitään traumoja jäänyt. Kyllä se silti hävettää näin jälkikäteen todella paljon. Ehkä se on oikein että olen saanut olla yksin niin monta vuotta.

Itse puolustin monia kiusattuja oppilaita jonka johdosta kiusaajat ottivat minut silmätikukseen. Itse olen aika paksunahkainen ja ei joidenkin idioottien nimittely minua haittaa ja fyysisesti olin tarpeeksi voimakas pitääkseni itsestäni huolta, mutta petyin kovasti kun samat tyypit joita puolustin liittyivät kiusaajien joukkoon. Tuosta opin ettei kannata auttaa muita ihmisiä.

Joskus aikuisiällä nuo samat tyypit ovat pyytäneet anteeksi ja ovat katuneet kun "pettivät" minut, mutta eipä tuo lohduta vuosien kiusaamisten jälkeen.

Olen ollut kiusattu tai oikeastaan "syrjitty". Minulle ei koskaan oltu ilkeitä päin naamaan eikä kimppuuni käyty fyysisesti eli verrattuna kaverieni kokemuksiin olen onnekas. Tilanne oli oikeastaan se, että minua ei hyväksytty mukaan porukkaan ja selän takana puhuttiin pahaa. Jos pyysin päästä mukaan niin aina keksittiin joku tekosyy miksi se ei sovi. Olin hylkiö.

Puolustin muutamia kertoja muita kiusattuja, mutta valitettavasti sain huomata, että ne, joita olit puolustanut, saattavat aloittaa kiusaamisen turvatakseen oman selustansa. Yksi yläasteella saamani kaveri, jota olin puolustanyt kiusaajia vastaan, alkoi parin vuoden kaveruuden jälkeen kiusaamaan minua ja myönsi suoraan tekevänsä niin koska on viimein päässyt porukkaan ja haluaa pitää huolen siitä, että pysyy porukassa.

Alunperin kokemukset vaikuttivat minuun niin, etten uskonut koskaan löytäväni oikeita ystäviä tai parisuhdetta. Mutta lähdettyäni opiskelemaan löysin oman "viiteryhmäni" joiden joukosta on löytynyt muutama hyvä ystävä ja poikaystäväkin. Nykypäivänä lapsuuden ja teini-iän kokemukset eivät enää paljoa minussa näy. Ainoa mikä on jäljellä on ihmisten tarkkaileminen ja ihmisiin epäluuloisesti suhtautuminen. En päästä lähelleni aivan heti. Mutta toisaalta pidän sitä ihan hyvänä asiana. Ihmisiä tarkkailemalla on pystynyt väistämään monta "miinaa".

En kiusannut ketään koska olin luokan hiljaisin ja kiltein tyyppi jolla oli käytös kymmpi aina todistuksessa. Tytöt oli aina niiden kiusaajien kanssa jotka kiusasi muita mutta minua ei pahemmin kiusattu

Joskus yläasteelle mennessä yksi yritti kiusata. Sai tukijoukokseen vain yhden kaverin. Eihän siitä hommasta mitään tullut ja lopettivat melko nopeasti. Aloin piinaamaan ja kurmottamaan sen jälkeen sitä kusipäätä ja adjutanttia oikein kunnolla ja pitkän aikaa. Etenkin se toinen alkoi hajota ja väittää ettei ole mitään tehnyt. No todellakin oli ihan yhtä syyllinen kun oikein kannusti toista kiusaamaan.

En ole kiusannut muita. Joskus minua on yllytetty kiusaamaan eräitä henkilöitä muiden mukana. Kun en ole suostunut, niin minut on eristetty pois kiusaajaryhmästä. Ihan sama. Se on "olet meidän puolella tai meitä vastaan" taktiikkaa kiusaajilta.

En ole erityisemmin myöskään kouluaikoina puuttunut toisten kiusaamiseen ja mennyt puolusamaan heikkoja. Se oli itsensä suojelemista ja tietynlaista heikkouttakin.

Nykyään työelämässä puutun kiusaamiseen heti. Osa yrittää muodostaa vaikka mitä kuppikuntia ja juoruavat "eikö toi ole aika tyhmä, pitäisköhän se siirtää huonompiin hommiin, eiköhän se savusteta ulos". Tuollainen käytös pilaa työyhteisön ja sellainen täytyy aina saada loppumaan heti.

Ei kiusattu eikä kiusaaja. Purin kaikki potentiaaliset kiusaamisenalut huumorilla. Pari kertaa menin väliin, jos tunsin kiusaajan pidemmältä ajalta.

Fyysistä kiusaamista (lukuunottamatta pientä tönimistä) ei ollut kohdallani, ainoastaan huutelua ja pientä uhkailua. Olin nuorena nätti tyttö ja sepä ylempiluokkalaisia tyttöjä jurppi. Huutelivat välitunnilla ja aamuisessa bussissa kovaan ääneen ja kuiskivat. Katseet olivat niin vinoutuneita, että ne väkäleukaiset naamat olivat kuin itse saatanasta. Vaikuttanut niin, että olen tullut erittäin jämäkäksi, puolenipitäväksi. Puutun heti ilkeilyyn ja kysynkin välittömästi, miksi joku käyttäytyy tai sanoo, niinkuin sanoo. Suora katsekontakti ja asia esiin, vaikka ketä olisi kuulemassa. Rehellisyys ja suoruus on kiusaajille myrkkyä. Onneksi ei aikuisena ole tarvinnut paljon tilanteisiin joutua, muutaman kerran työpaikoilla, yllätys yllätys, samasta syystä. Kaunis nainen kun on joku hemmetin uhka toiselle naiselle, vaikka mitään syytä ei olisi. Aletaan heti se koppava käytös ikäänkuin varmuuden vuoksi.
Kateus ja heikko omanarvontunto kai sellaista teettää.
Kerran oli lähellä vuosia sitten, kun näin yhden kiusaajistani lapsensa kanssa kaupan kassalla, käydä sanomassa lapsen kuullen, että äitisi kiusasi minua koulussa, eikä se ollut kivaa. Mutta onneksi järki voitti ja säästin lapsen. Äitiä olisin voinut tintata vaikka heti. Ehkä vielä joskus tinttaankin, vaikka 60-vuotiaana sitten. Vuosien saatossa kun tämä jämäkkyys vaan näköjään lisääntyy. No en tinttaa, mutta sanon asiasta kyllä.
On jämäkkyyteen tietenkin suurimmaksi osaksi muutkin syyt elämässä kasvattaneet, että eipä anneta kunniaa kiusaajille.

Ala-asteella kevyesti kiusattu, joskin itsekin kerran väänsin yhden mulkeron rillit solmuun. Myöhemmin olen ollutkin suojelija niin koulussa, armeijassa kuin töissäkin. Osa ihmisistä on kyllä niin vastenmielisiä, että näinkin rauhallinen heppu alkaa refleksinomaisesti hamuamaan pesismailaa.

Heikompien puolella on aina tilaa.

Kiusattu ja syrjitty. Just se ruma pieni ankanpoika. Pojat jätti rauhaan, kun pistin pari kiusaajaa ojennukseen. Näytin myös kiusaajilleni, etten pelkää kipua, vaan voin tehdä itselleni pahempaa kuin he (löin esim harpin pystyyn kyynärvarteeni, tumppasin röökin ranteeseen, jne) ilmeenkään värähtämättä. Sen jälkeen koin kiusaajieni taholta jopa jonkin asteista kunnioitusta, tai pelkoa. Samalla se eristi minut muista aika tehokkaasti ja lisäsi syrjintää, etenkin tyttöjen osalta.
Vuosien saatosssa täytin itseni vihalla, sain siitä voimaa. En ollut mikään väkivaltainen riehuja tai muiden kiusaaja, mutta tukahduttamalla empatian ja sympatian itsessäni, olin paljon puuttumatta kiusaamiseen. Miksi oisin auttanut, kun ei minuakaan autettu? Elin hyvin stoalaisesti ja olin aina päältäpäin tyyni. Kanavoin tunteet luovuuteen; musiikkiin, kuvataiteisiin, kirjoittamiseen ja kamppailu-urheiluun. Olin lahjakas noissa kaikissa, mutta kehut ja kannustus tuntuivat kiusaannuttavilta ja ahdistavilta, joten lopetin nekin. Purin kuitenkin tunteet tekemiseen, en ihmisiin. Tyyneyteni ja "viileyteni" vuoksi ihmiset pitivät minua vahvana ja asiallisena, sillä en näyttänyt enää vihaanikaan ulospäin, pidin kaiken sisälläni.

Lopulta tuli se päivä, kun ahdistus, viha ja katkeruus olivat syöneet minut sisältä tyhjäksi, olin aivan lopussa, pelkkä hauras kuori. Olin kuvitellut, että viha antoi minulle voimaa, mutten tajunnut että sillä olisi hintansa. Harrastin siinä vaiheessa soolokiipeilyä (eli ilman varmistuksia) ja olin kiipeilemässä vakiopaikassani, joka oli sopivasti syrjässä ihmisten katseilta. Sinne vetäydyin usein mietiskekemään ja purkamaan tunteitani. Se hetki iski n 12 metrin korkeudessa seinämällä. Matkaa ylös oli vielä 3-4 metriä, allani kivilouhikko täynnä teräväsärmäisiä lohkareita. Huomasin, että olin kadottamassa lopullisesti minuuteni ja identiteettini. En pystynyt enää pidättelemään tunteitani, vaan pato murtui siinä seinämällä, kesken kaiken. Itkin, huusin, nauroin ja tärisin. Mietin, että siinä olisi loistava tilaisuus tappaa itsensä - päästäisin vain irti ja se vielä näyttäisi vahingolta. Kenenkään ei tarvitsisi tietää, että se oli itsemurha. Maitohappo alkoi jo polttaa pohkeissa ja ranteissa ja minun oli pakko tehdä päätös elämästäni, tai fysiikka tekisi sen puolestani. En uskaltanut, en voinut tappaa itseäni, vaan halusin vähän lisäaikaa. Se tunteiden purkautuminen tuntui jollain oudolla tavalla hyvältä, voimaannuttavalta, mutta samaan aikaan vieraalta ja pelottavalta. Pääsin hädintuskin ylös ja jokainen ote oli kamppailua elämästä ja kuolemasta, kirjaimellisesti. Olin kuitenkin päättänyt, etten päättäisi päiviäni vielä. Ylös päästyäni istuin kallion laella pitkälle yöhön ja puntaroin syitä elää tai kuolla. Tajusin, että olin oikeasti vihannut itseäni, kieltänyt itseni, elänyt sairaassa tunteiden ristiriidassa. Vihasin itseäni, koska minua kiusattiin, koska en ollut niinkuin muut, enkä osannut olla. Olin ruma, huonohampainen, pienikokoinen, aknenaamainen ja rillipäinen. Olin jäänyt jumiin omaan peilikuvaani, enkä nähnyt, että olin muuttunut, olin kasvanut ja alkanut miehistyä. Olin fyysisesti huippukunnossa, kroppa tiukka ja lihaksikas (kiitos kaiken urheilun), olin pohdiskeleva ja älykäs. Mutta auttamatta olin tyylitajuton (välinpitämätön) ja tunnevammainen omasta tahdostani.

Päätin tuolloin, en voi elää vihassani enää. Olin vihannut itseäni niin syvästi luullen vihaavani kaikkia muita. Olin jo niin heikko, että en voisi jatkaa elämistä entisessä ympäristössäni, vaan minun olisi päästävä pois, uusiin ympyröihin ilman leimautumista ja manneisyyden taakkaa, jonnekin missä voisin eheytyä ja oppia elämään tunteitteni kanssa. Jonnekin, missä voisin oppia ymmärtämään niitä, hallitsemisen ja tukahduttamisen sijaan. Niin vaihdoin paikkakuntaa, sain töitä ja tutustuin itseeni uudestaan. Pikkuhiljaa aloin tutustumaan myös muihin ihmisiin ja päästämään heitä elämääni. Opin välittämään itsestäni ja myös muista. Opin kuuntelemaan itseäni ja muita, hyväksymään omat puutteeni ja työstämään niitä vihaanmisen sijaan. Opin tunnustamaan omat vahvuuteni ja nauttimaan niistä.

Nykyisin olen välittävä, empaattinen ja sosiaalinen. Olen myös tunteellinen ja taiteellinen, vaikka se joidenkin mielestä onkin aika homoa (mut fuck them ;)). Olen sellainen kuin olen ja ylpeä itsestäni, en kumarra ketään, enkä odota sitä muiltakaan. Osaan myös puuttua kiusaamiseen, joskus varsin voimakkaastikin (sanallisesti). En yleensä säästä kiusaajia, mutta ymmärrän myös heidän käytöstään, sen syitä, motiiveja, tarkoituksia, jne. Olen ammatissa, jossa ihmisiä suojellaan ja autetaan. Työssäni näen paljon vihaa ja tukahdutettuja tunteita, jotka purkautuvat milloin mitenkin. Näen paljon pelkoa. Näen kuolemaa ja elämää. Jos jotain huonoa, niin myös hyvää: tunteiden prässäämisestä ja toimintaan purkamisesta on ollut hyötyä. En yleensä jähmety vaikeassakaan tilanteessa.

Olisinko tässä tällaisena, jos en olisi kokenut kiusaamista ja syrjintää? Tuskin.

Minä olin kiusattu. Ujo ja arka, liian vässykkä jopa opettajan mielestä. Kiusaamista en harrasta ja vierestä en katsele, jos sellaista näen. Puutun kyllä helposti kiusaamiseen, jos sellaista havaitsen. Töissä sitä varsinkin näki usein ja joutui ojentamaan.

Olin kiusattu. Rooli näkyy monella tapaa:

En luota ihmisiin. Epäilen ihmisten aina pyrkivän hyväksikäyttämään tai huijaamaan minua, en usko kenenkään haluavan minulle vilpittömästi hyvää. Myös sosiaaliset taidot ovat puutteellisesti kehittyneet. Tästä en kuitenkaan ole täysin varma, onko em. asia kiusaamisen seuraus vai syy kiusaamiseen.

En erota viatonta pikku piikittelyä tai kuittailua todellisesta pahantahtoisesta kiusaamisesta, vaan otin varsinkin aiemmin helposti itseeni noista. Nykyään tuo piirre on vähän lievittynyt, minua ei enää vain kiinnosta. Jos minulle vittuillaan, ajattelen sen kertovan vain vittuilijasta itsestään kaiken oleellisen.

En luota omaan viehätysvoimaani naisten silmissä, vaikka lukuisat naiset ovat kehuneet ulkonäköäni, ja erittäin kauniitkin naiset ovat olleet minusta kiinnostuneita. Silti itseluottamus ei riitä siihen, että saisin suhteen aikaiseksi. Usko omaan itseen vain loppuu aina kesken. Joskus myös tulkitsen (oletettavasti aiheettomasti) naisten flirttejä vittuiluksi.

Ymmärrän kiusattuna olemista, joten en kiusaa muita, joskaan en myöskään pyri aktiivisesti puuttumaan kiusaamiseen, jos sellaista näen. Ei ole minun asiani. Ei kiinnosta. Olen tullut kovapintaiseksi ja kyyniseksi. Olen oppinut tajuamaan, kuinka kusipää laji Homo sapiens on, enkä omalta osaltani aio jatkaa lajin olemassaoloa hankkimalla jälkikasvua.

En ole katkera kiusaajille. Tiedän monien kiusaajieni olleen perheistä, joissa on käytetty runsaasti alkoholia ja muutenkin asiat perseellään. Katsoivat vain tarpeelliseksi purkaa paskaa kotielämäänsä minuun. Kiusaaja on aina säälittävämpi kuin kiusaaja.