Eron jälkeinen parisuhde-elämä

Sympatiat naisilta loistavat poissaolollaan, pihapiirin naispuoliset tuskin tervehtivät.
Itse olen itseäni välillä kehunut. Hyvin olet pärjänyt ilman apua. Lapsellinen mies on ihan no-no, tai sitten on vaan persoona ja habitus vastenmielinen ?

Tuo on hyvä kommentti KahdenLapsenÄiti. Kiva kuulla, että sellaisia sinnikkäitä ja päättäväisiäkin miehiä vielä voi kohdata. Itsekin kun olen parisuhdeihminen.

Oletkó varma Kummaheppu, että mielesi tuosta yhteenmuuttamisesta ei voisi muuttua jossain vaiheessa. Minun mielestäni kenenkään eronneen, jolla on lapsia ei pitäisi nopeasti muuttaa saman katon alle uuden kumppanin kanssa, onhan lapsillakin sopeutumista tilanteeseen, itse siis ajattelen näin. Mutta itse en ainakaan lähtisi rajaamaan sopivaa kumppaniehdokasta sillä, että onko hänellä lapsia vai ei tms. Jos jalat menee alta niin rauhoitutaan, katsotaan tilannetta ja edetään rauhassa. Uskon kyllä myös siihen, että uusperhekuviot aikanaan ovat toteutettavissa (jos sellainen tilanne olisi) ja kuten mainitset uskon myös mitä sanotkin, että moni ainakin jossakin vaiheessa haluaa asuaa rakkaimpansa kanssa saman katon alla. Mutta, jos jonkun mukavan ihmisen kummaheppu tapaat niin keskustele avoimesti hänen kanssaan ja tunnustelkaa asioita, älä nyt tuon vuoksi toivoasi menetä.

Miksi ihmeessä parisuhteessa täytyisi muutaa aina yhteen? Meillä toimi aikanaan hyviin kahden talouden koti, kun lapset muuttivat omilleen, muutimme yhteen. Tosin vuoden päästä hankimme toisenkin kodin, jolloin voimme välillä olla myös erillään. Toimii hyvin.

Mielestäni on hieman vanhanaikaista ajatella, että parisuhteen/avioliiton tulisi automaattisesti merkitä yhteen muuttamista.

Itse ainakin olen sitä mieltä, että asiat täytyy aina miettiä tapauskohtaisesti ja monesti ainakin lasten tapauksessa on hyväkin alkuun olla kaksi kotia. Monesti suhteessa kuitenkin tapahtuu lähentymistä ajan myötä ja varsinkin, jos suhteen muodostavat ihmiset ovat hyvin kiireisiä niin sitä näkemistä tulee ainakin jonkinverran sitten vaikka iltaisin. Ja toisaalta monet tahtovat myös jakaa niitä niin hyviä kuin huonojakin kokemuksia toisen kanssa eli kyllähän suhteesta tulee läheisempi. Tuokin kuulosti ihan järkevältä OmillaanasuvaVaimo tuo, että te asutte yhdessä, mutta on toinenkin kämppä. Kaikilla tuollaiseen ratkaisuun ei kuitenkaan ole edes varaa.

Kommenttisi on hyvä tällaistaelämää,ja ihmiset on erilaisia. Kannattaa kuitenkin huomioida, että niin ydinperheet kuin uusioperheet ovat kaikki erilaisia. Joillakin se ydinperheen elämä voi olla yhtä helvettiä, jonka jälkeen uusioperheen elämä hyvän kumppanin kanssa voi olla hyvinkin sopuisaa. Keskimäärin varmasti on niin, että uusioperheen elämä on haastavampaa, mutta jälleen kerran kysymys senkin onnistumisesta on riippuvainen niiden suhteen osapuolien toiminnasta ja tietysti mm. minkälaisia lapsia ja minkä ikäisiä lapsia ym. Varmasti löytyy ihmisiä, joilla on hyviä kokemuksia uusioperheestä ja niitä joilla on huonoja kokemuksia uusioperheestä aivan niinkuin on ydinperheenkin kohdalla.
Lisäksi kannattaa huomioida seurustelun mahdollisuus, eihän siinä tarvitse saman katon alla asua. Mutta ymmärrän kommenttisi tällaistaelämää ihan hyvin. Minullakin on eronnut naispuoleinen tuttava, joka tapailee useita miehiä ja nuo miehet kovasti haluaisivat syvempää suhdetta, mutta hän haluaa tapailla muitakin ja eräälle josta kovasti pitikin ehdotti avointa suhdetta. Itse olen tällaistaelämää sitä mieltä, että ehkä sinulle on avioliitostasi jäänyt niin kurja kokemus ja toisaalta erostasi ei sinulle ole vielä riittävästi ollut aikaa parantua, että haluaisit mitään syvempää suhdetta. Itse uskon, että monet sen suhteen ja uusioperheenkin joskus ottavat, kun sen oikean kohtaavat. Ehkä sinäkin jossakin vaiheessa kaipaat aitoa parisuhderakkautta, jota vaihtuvissa suhteissa ei ole.

Hienosti huomaat Kummaheppu uusioperheen haasteet. Kun noin kätevästi ne ymmärrätkin niin ihmettelen miten voit sanoa, että et koskaan halua uusioperheeseen kenenkään kanssa? Pelkäätkö että toisen lapset vievät aikaa pois omilta lapsiltasi vai sitä että jos suhde kariutuukin, vai sen toisen osapuolen sitoutumishalua ja halua tehdä suhteen eteen töitä? Uskon, että varmasti on vaikea löytää kumppania, jos heti kättelyssä tyrmää tietynlaisen vaihtoehdot pois, vaikkei vielä pysty edes näkemään niin pitkälle. Tietysti se on reilua, jos olet todella vakaasti päättänyt, että kenenkään toisen kanssa et koskaan asu, mutta voiko tuollaista tosiaankaan niin jyrkästi päättää, kun elämä saattaa aina järjestää yllätyksiä matkalle. Mutta itse lähtisin aina suhteessa ensin tapailemaan ja seurustelemaan sen aikuisen, sen toisen osapuolen kanssa ja lapsillekin esittelisin, kun huomaisin, että hommahan toimii. Varmasti jossain vaiheessa olisin valmis uusioperheessäkin elämään, mutta minä pelkäisin eniten sitä, että se toinen pakenisikin vastuuta ja erimielisyyksiä, sillä eihän mikään suhde ole ainaista ylämäkeä.

voimaannuttavaa
Minä puolestani ymmärrän oikein hyvin Kummaaheppua. Itsekin ajattelin eron jälkeen, että parisuhde olisi todella mieluisa, mutta yhdessä asuminen ei, todellakaan. Olin ex-liitossani sinnitellyt vuosikaudet, ero oli siksi aivan ihana. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua muuttamaan yhteen kenenkään kanssa. Jo pelkästään taloudellisista syistä en vaivautuisi enää pohtimaan kumpi maksaa ja kuinka paljon. Riittävän kauan asuin miehen kanssa, joka pakeni vastuuta aivan kaikesta. Erimielisyydet olivat arkipäivää, mistään emme olleet samaa mieltä. Ex-miehen kanssa ei myöskään voinut sopia mistään. Jos vaikka joskus sovittiinkin, niin se ei lopulta pitänyt. Ex kun tykkäsi käyttää valtaa.

Uusi suhde ja yhdessä eläminen toisen miehen kanssa tuskin olisi pahempaa ja ainakaan huonompaa ollut. Mutta se nyt vain on niin, ettei ex-liiton jälkeen enää huvita selvitellä mitään arjen asioita, ja ehkä riidellä, ei edes sopia, yhtään mistään arkikäytännöistä. Ei tarvitse ottaa toista huomioon, voi vain elää arkea.

Parisuhteessa olen ollut jo melkoisen pitkään, emme siis asu yhdessä. Minulle sopii - onneksi miehellekin, erittäin hyvin "vapaa-aikasuhde", näemme viikonloppuisin ja lomilla. Arkisin aika menee työntekoon ja harrastuksiin. Aivan loistavaa, ettei kokoajan tarvitse selitellä minne menee, milloin tulee.

"Uskon, että varmasti on vaikea löytää kumppania, jos heti kättelyssä tyrmää tietynlaisen vaihtoehdot pois, vaikkei vielä pysty edes näkemään niin pitkälle."

Sanoit Kummallehepulle näin. Minun mielestäni parisuhteen löytää juurikin sitä helpommin, mitä paremmin tietää millaista kumppania etsii. Nykyisen mieheni löysin netistä. Vaikka siellä tein varsin selväksi profiilissani, etten tykkää esim. mökkeilystä, niin vastauksia sain miehiltä, jotka halusivat minut hoitamaan mökkinsä puutarhaa. Mielestäni siis on varsin fiksua tyrmätä sellaiset vaihtoehdot, jotka eivät tule kysymykseen. Itseasiassa olen ihmetellyt miten löysin netistä miehen kolmessa viikossa. Ehkä ajoitus vain oli oikea?

Minäkin pitkään ajattelin, että eroankin vasta sitten kun lapset on muuttaneet pois kotoa (monethan nykyään tekevät niin), mutta en taida pystyä elämään tässä tilanteessa niin kauaa. Sitä kuitenkin kaipaa sitä lämpöä ja seksiäkin. Voisihan sitä tietenkin hankkia jonkun seksikumppanin ja jatkaa mukavaa kulissiliittoa, mutta enpä tiedä voisi tulla tunteita mukaan, kun en oikein tuommoisesta tunteettomasta seksistä välittäisi, mitä kylläkin sinkkuseksikin on, eihän siinä mitään sitoutumista ja suurempaa läheisyyttä ole.

Riippuu varmaan aikalailla elämäntilanteesta haluaako uusperheen vai ei. Itse katsoisin, että monilapsinen uusperhe, jossa on "vanhoja" lapsia, teini-ikäisiä tai jo lähes aikuisia, on liian monimutkainen yhtälö. Sen sijaan uusperhe vanhempienkin nuoremmalla iällä, jossa vain toisella on lapsi, ei ole kovin haasteellinen.

Itselleni varmaan enemmän merkkaisi se että rakastanko vai enkö kuin se, että haluaisinko uusperheen vai enkö. Eihän se uusperhe, jossa on molempien lapsia (itselläni on lapsia)varmaan mikään ihannetilanne olisi, mutta en minä sen perusteella ketään, johon syvästi rakastuisin niin raakkaisi pois. Ihan samoin kuin en raakkaisi senkään perusteella, että onkohan tuo riittävän komea tai riittävän älykäs tai riittävän statuksellinen muiden silmissä tai sopivan ikäinen tms. Toisaalta mies, jolla on jo itselläänkin lapsia saattaisi ymmärtää minua ja perhe-elämän vaatimuksia paremmin. Omat lapset jo vähän vanhempia niin ehkä ei ihan pieniä, pari vuotiaita, mutta en varmaan sitäkään sulkisi pois.
Sensijaan sen mitä sulkisin pois olisi pahat luonnehäiriöt, alkoholismi, väkivaltaisuus tms.

"Raakkaisi pois"? Siis mitä ihmettä? Kun rakastan miestäni, niin juuri siksi en halua hänen kanssaan tarpeetonta sotkua, eli uusperhekuviota. Syvästi voi rakastaa, tai ehkä juuri siksi, vaikkei asuta yhdessä. Mikä parasta, luonnehäiriöiset, alkkikset, väkivaltaiset jne. miehet harvemmin haluavat asua erikseen. Yleensä dorkimmat tekevät kaikkensa päästääkseen parisuhteeseen, jossa asutaan yhdessä. Eihän heidän alkoholisminsa muuten haittaisi niinkään kumppania, ei myöskään luonnehäiriöt. Väkivaltaiset tuskin myöskään haluavat asua erikseen, koska se rajoittaisi, ellei jopa estäisi heitä harjoittamasta väkivaltaa.

Parisuhde on parisuhde, vaikka asuttaisiin erikseen, ja nimenomaan tunnesuhde. Erikseen asuminen ei myöskään estä rakastamasta, miksi niin kuvittelet? On ihan tutkimuksiakin tehty, niin erikseen asuvat ovat kaikkein onnellisimpia ja tyytyväisimpiä elämäänsä.

Olen melkoisesti lukenut myös toisenlaisia tutkimuksia asioista vainrakkaus. Ymmärrän eronneiden sitoutumispelon, sillä jos toiseen lujasti rakastuu ja toiseen luottaa niin pettymys, tuska ja suru on hyvin musertava ainakin meille tunneihmisille. Täälläkin olen useasti sanonut, että jättäjällä voi olla todella musertava olo, vaikka rakkuden tunteet olisivat hiipuneet ja yhdessä olo ei ole mahdollista, mutta onhan se toinen ollut merkittävä jossakin vaiheessa ja voihan sitä historiaa voinut olla pitkäänkin takana. Eli ei ihminen varmaan helposti halua itseänsä alttiiksi sellaiselle uudelleen laittaa ja tutkimusten mukaan sitoutuminen siihen suhteeseen, jossa ei asuta yhdessä ei ole samaa luokkaa kuin ne suhteet, joissa asutaan yhdessä ja tämä on mielestäni ihan ymmärrettävää. Kyllähän nykyään jo nuorilla aikuisilla on suhteita, joissa hankitaan yhteinen lapsikin ja asutaan silti erillään, että saadaan kumpikin oma rauha. Siis apua, jos olen omista lapsistani kasvattamassa tällä tavoin ajattelevia. Onko teidän mielestänne (te jotka asutte erillänne) uuteen kumppaniinne luottaminen ja heiltä saamanne tuen määrä esimerkiksi tiukalla, vaikealla elämänhetkellä täysin sama kuin olisi yhdessä eläen (vastatkaa rehellisesti)? Itse karsastan sellaista mustavalkoista ajattelua, jonka mukaan jos eletään yhdessä jonkun kanssa saman katon alla, niin täytyy olla tilivelvollinen kaikista asioista ja täysin riipuvainen toisesta, mutta minusta esimerkiksi, jos on kiireistä elämän muilla saroilla, töissä tms niin olisi kiva ainakin illalla kiepsahtaa toisen kainaloon ja viettää hellä hetki. Joillakin on tietysti sellainen lokeroitunut ajattelumalli, että kun ollaan yhdessä niin täytyy yhdessä kyhnyttää se koko aika. Ei minusta, minun mielestä toinen voi vaikka lukea tai kuntoilla toinen puuhastella joidenkin muiden juttujen parissa tms. Itse suhtaudun melko avoimesti näihin asioihin, mutta en usko että koko elämääni haluaisin omassa kämpässäni asustella, alkuun varmaankin seurustella ja katsella miten rullaa, mutta varmaan jossain vaiheessa yhdessä asuen. Minusta sinä vainrakkaus yleistit myös ikävästi nuo luonnehäiriöiset mm. Lisäksi yhdessäolo ei toimi pelkän rakkauden voimin.

näinsenkoen
Minä taas koen niin, että erikseen asuminen on parasta A-luokkaa, suorastaan luksusta. Se ei ole sitoutumisen pelkoa, ei mitään sinne päinkään. Yksinkertaisesti on vain ihan parasta, kun saa säännöllisesti keskittyä parisuhteeseen, ja muulloin muihin ihmissuhteisiin ja elämään.

Luotan nykyiseen kumppaniini kaikin puolin enemmän kuin exään, ja häneltä olen saanut myös tukea enemmän ja laadukkaampaa sellaista kuin exältä. Vaikka täytyy sanoa, että näin 50 ikäisenä olen sen verran kasvanut ihmisenä, tasapainoisempikin kuin koskaan, etten kovin paljoa tukea edes kaipaa. Sen sijaan tarvitsen paljon omaa aikaa harrastuksiini, ystäviini, rauhaa iltaisin. Ja öisin! Mikä nautinto, kun saa viikot nukkua rauhassa, kukaan ei pyöri ja kuorsaa vieressä. Tältä pohjalta vaativa työnikin on tuntunut kevyemmältä, kun saa öisin nukuttua kunnolla.

Kaikki tutkimukset jättäisin omaan arvoonsa. Jokainen tietää parhaiten mitä elämältään haluaa, mikä itsellä toimii, mitä kaipaa- ja etenkin mitä ei tarvitse.

PS
Olen myös tunneihminen, mutta ajattelen todella paljon myös muiden tunteita - etenkin kumppanin, ja muiden läheisten.

rocknrollmama kirjoitti:

näinsenkoen
Minä taas koen niin, että erikseen asuminen on parasta A-luokkaa, suorastaan luksusta. Se ei ole sitoutumisen pelkoa, ei mitään sinne päinkään. Yksinkertaisesti on vain ihan parasta, kun saa säännöllisesti keskittyä parisuhteeseen, ja muulloin muihin ihmissuhteisiin ja elämään.

Luotan nykyiseen kumppaniini kaikin puolin enemmän kuin exään, ja häneltä olen saanut myös tukea enemmän ja laadukkaampaa sellaista kuin exältä. Vaikka täytyy sanoa, että näin 50 ikäisenä olen sen verran kasvanut ihmisenä, tasapainoisempikin kuin koskaan, etten kovin paljoa tukea edes kaipaa. Sen sijaan tarvitsen paljon omaa aikaa harrastuksiini, ystäviini, rauhaa iltaisin. Ja öisin! Mikä nautinto, kun saa viikot nukkua rauhassa, kukaan ei pyöri ja kuorsaa vieressä. Tältä pohjalta vaativa työnikin on tuntunut kevyemmältä, kun saa öisin nukuttua kunnolla.

Kaikki tutkimukset jättäisin omaan arvoonsa. Jokainen tietää parhaiten mitä elämältään haluaa, mikä itsellä toimii, mitä kaipaa- ja etenkin mitä ei tarvitse.

Lue lisää

Hyvin kirjoitettu!

Sinun pitäisi antaa itsellesi aikaa ja keskittyä vain itseesi.. Laastareilla homma ei varmasti parane..

Itse olin kolme vuotta ihan yksin ja keskityin työhöni ja lapsiini.. Sitte pikkuhiljaa lähdin liikkeelle. Tai suhde tuli pikkuhiljaa hiipien kuvioihin.
Kahdeksan kuukautta se kesti ja kaatui omaan mahdottomuuteensa.
Sitten sitä suhteen loppumista tuli hoidettua laastarilla. Mies oli ihana ja suhde puhdasta seksiä. Tunteita nyt ei ollut kuviossa, kun molemmat suhtautuivat siihen kuin kaverien kesken peiton heilutteluun..
Mutta nyt sitten ole aloittelemassa vakavalta tuntuvaa suhdetta. Mies on samantyyppinen kuin minä ja tulee toimeen lasteni kanssa.

Minusta on aina hieman jähmeää sanoa ei koskaan kunnon suhteelle ja tuossa erokirjallisuutta kun luin niin sielläkin terapeutti huomautti, että sana laastarisuhde on jo aika loukkaava ja osalla noistakin suhteista ajan myötä muodostuu ihan kunnon, toimiva suhde. Minua kiinnostaisi tietää teiltä, jotka niin kovasti vannotte että ette yhteen kenenkään kanssa koskaan mene, että miten teidän ero tai entinen suhde oli niin paha ettette koskaan uskalla uuteen suhteeseen mennä? Oletteko te oikeasti käsitelleet eronne ja kaikki siihen liittyvät tunteet? Sillä laastarisuhteetkin yleensä ovat ylimenovaihe ja auttavat toipumaan erosta. Eikä kevytsuhteet koskaan tuo mitään lähempää ja henkistä yhteyttä toiseen, mitä pelkäätte? Itsekin olen tullut tosi petetyksi monessa asiassa suhteessani ja monella tapaa muiden ihmistenkin toimesta, mutta silti en ole täysin menettänyt uskoani ihmisiin.
Mutta tosiaan täytynee yrittää täältä netistä löytää paremmat keskustelupalstat kuin suomi 24 palstat, sillä täällä tuntuu olevan ne kaikki pettyneimmät ja toisia syyllistävät, katkeroituneet ihmiset. Sinkkupalstalla ei puhuta mistään muusta kuin panoista, ihan niinkuin se olisi ihmisen koko elämä, täällä haukutaan kaikki jättäjät pettureiksi, toista osapuolta ja hänen tekojaan miettimättä. Täällä saa joskus harvoin järkeviä ja asiallisia keskusteluja aikaiseksi. No, nyt meni aiheen viereen tämä loppu.

monenmoistaon kirjoitti:

Minusta on aina hieman jähmeää sanoa ei koskaan kunnon suhteelle ja tuossa erokirjallisuutta kun luin niin sielläkin terapeutti huomautti, että sana laastarisuhde on jo aika loukkaava ja osalla noistakin suhteista ajan myötä muodostuu ihan kunnon, toimiva suhde. Minua kiinnostaisi tietää teiltä, jotka niin kovasti vannotte että ette yhteen kenenkään kanssa koskaan mene, että miten teidän ero tai entinen suhde oli niin paha ettette koskaan uskalla uuteen suhteeseen mennä? Oletteko te oikeasti käsitelleet eronne ja kaikki siihen liittyvät tunteet? Sillä laastarisuhteetkin yleensä ovat ylimenovaihe ja auttavat toipumaan erosta. Eikä kevytsuhteet koskaan tuo mitään lähempää ja henkistä yhteyttä toiseen, mitä pelkäätte? Itsekin olen tullut tosi petetyksi monessa asiassa suhteessani ja monella tapaa muiden ihmistenkin toimesta, mutta silti en ole täysin menettänyt uskoani ihmisiin.
Mutta tosiaan täytynee yrittää täältä netistä löytää paremmat keskustelupalstat kuin suomi 24 palstat, sillä täällä tuntuu olevan ne kaikki pettyneimmät ja toisia syyllistävät, katkeroituneet ihmiset. Sinkkupalstalla ei puhuta mistään muusta kuin panoista, ihan niinkuin se olisi ihmisen koko elämä, täällä haukutaan kaikki jättäjät pettureiksi, toista osapuolta ja hänen tekojaan miettimättä. Täällä saa joskus harvoin järkeviä ja asiallisia keskusteluja aikaiseksi. No, nyt meni aiheen viereen tämä loppu.

Lue lisää

Monenmoistaon, se vaan on niin, että ei pysty vaikka haluaisi. Haluaisi tutustua ihmiseen, mutta kun tämä astuu askeleen kohti, huomaakin jo itse juoksevansa karkuun. Ehkä kyse on siitä, ettei ole vielä käsitellyt asioita - toivottavasti niin. Kipu erosta oli niin kova, että vielä tuntuu, ettei sellaista kestäisi uudelleen. Ja kun eksä lopuksi haukkui ihan kaiken minussa, ja yhteisessä elämässä, ei voi luottaa siihen, että kelpaisi enää kellekään. Vaikka tietää, että ei kaikki eksän sanoma ollut faktaa, se repi sielun.

Olen pahoillani tuosta mitä olet kokenut Syvällä ja jokainenhan tuollaista ainakin jonkinverran suhteen loppuvaiheessa ja ero vaiheessa kokee ja osa liitonkin aikana. Vaikka tietääkin, että toinen suutuspäissään jotakin sanoi niin kyllähän se loukkaa.
Tunnistan muuten tuon karkuun juoksemisen. Ihmisiä pystyy lähestymään tiettyyn pisteeseen asti muutoinkin, mutta kun pitäisi päästää lähemmäs niin jostain tulee se stoppi ja kaikenmaailman syyt. Minuakin tuo tulevaisuutta ajatellen pelottaa, mutta toisaalta uskon, että jotenkin tuon pelon voittaa ja itse ainakin olen ajatellut, että jos se toinen on se vahvempi ja uskaltavampi osapuoli niin ehkä hän saa pikkuhiljaa ulos kuoresta. Ja kyllähän arvottomuuden tunteeseen liittyy sekin, että jos ajattelet, että tuo jonka pitäisi olla sinulle se kaikkein rakkain kohtelee sinua noin niin miten sitten muut. Mutta nämä on vaikeita asioita.

monenmoistaon kirjoitti:

Minusta on aina hieman jähmeää sanoa ei koskaan kunnon suhteelle ja tuossa erokirjallisuutta kun luin niin sielläkin terapeutti huomautti, että sana laastarisuhde on jo aika loukkaava ja osalla noistakin suhteista ajan myötä muodostuu ihan kunnon, toimiva suhde. Minua kiinnostaisi tietää teiltä, jotka niin kovasti vannotte että ette yhteen kenenkään kanssa koskaan mene, että miten teidän ero tai entinen suhde oli niin paha ettette koskaan uskalla uuteen suhteeseen mennä? Oletteko te oikeasti käsitelleet eronne ja kaikki siihen liittyvät tunteet? Sillä laastarisuhteetkin yleensä ovat ylimenovaihe ja auttavat toipumaan erosta. Eikä kevytsuhteet koskaan tuo mitään lähempää ja henkistä yhteyttä toiseen, mitä pelkäätte? Itsekin olen tullut tosi petetyksi monessa asiassa suhteessani ja monella tapaa muiden ihmistenkin toimesta, mutta silti en ole täysin menettänyt uskoani ihmisiin.
Mutta tosiaan täytynee yrittää täältä netistä löytää paremmat keskustelupalstat kuin suomi 24 palstat, sillä täällä tuntuu olevan ne kaikki pettyneimmät ja toisia syyllistävät, katkeroituneet ihmiset. Sinkkupalstalla ei puhuta mistään muusta kuin panoista, ihan niinkuin se olisi ihmisen koko elämä, täällä haukutaan kaikki jättäjät pettureiksi, toista osapuolta ja hänen tekojaan miettimättä. Täällä saa joskus harvoin järkeviä ja asiallisia keskusteluja aikaiseksi. No, nyt meni aiheen viereen tämä loppu.

Lue lisää

"Minua kiinnostaisi tietää teiltä, jotka niin kovasti vannotte että ette yhteen kenenkään kanssa koskaan mene, että miten teidän ero tai entinen suhde oli niin paha ettette koskaan uskalla uuteen suhteeseen mennä?"

Minä komppaan tuossa edellä kirjoittaneita, jotka olivat parisuhteessa, mutta eivät asuneet yhdessä. Eli itse myös olen eron jälkeen ollut parisuhteessa, asumme erikseen. Juuri tällaista suhdetta eron jälkeen hainkin, koska aluksi halusin asua teini-ikäisten lasten kanssa rauhassa, kun viimein pääsin heidän isästään, exästäni eroon. Olen aina pitänyt syvällisistä keskusteluista kahdestaan, tai pienellä porukalla. Tällaisesta ei voinut unelmoidakaan, kun ex oli läsnä. Minulle oli yllätys miten opin tuntemaan lapseni kunnolla, jakamaan oikeasti oikeita asioita (enkä tarkoita vain asioita, joista kaikki nyökyttelee "samaa mieltä") vasta heidän aikuisuutensa kynnyksellä. Enkä edes olisi voinut kuvitella, että kunnolla olisin voinut tutustua miesystävääni, jos asuisimme yhdessä. Aina joku tai jokin keskeyttäisi. Yhdessäasumisviihtyvyyttä ei myöskään lisää seinät, jotka ovat paperia ohuempia.

Tarkoitit kysymykselläsi varmaan kuitenkin miksi niin monet vannovat jäävänsä kokonaan ilman parisuhdetta eron jälkeen? Minä puolestani kysyn miksi ero jälkeen pitäisi aloittaa uusi suhde, vaikkei yhtään sellaista halua? Tietysti on täysin eri asia olla haluamatta uutta suhdetta, kuin pelosta yms. johtuvista syistä vältellä tai suorastaan hyljeksiä parisuhdetta. Se, ettei uskalla heittäytyä milloin mistäkin "syystä" parisuhteeseen, tai ylipäänsä ihmissuhteisiin, johtuu omista traumoista, joita ei tiedosteta. Tällöin ihminen yleensä näkee toisissa ihmisissä kaikki omat vikansa ja puutteensa. Ihminen jättää oman elämänsä elämättä, välttelee vastuuta itsestään, ongelmiensa kohtaamista, keskittymällä kaikkeen negatiiviseen ympärillään. Tai sitten täällä netissä, jossa myös kannattaisi keskittyä parantamaan maailmaa, ei pahentamaan sitä. Maailman parantamisen puolestaan voi aloittaa vain itsestään. Sillä pääsee jo aika kivaan vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa, ettei hauku/arvostele/tuomitse/määrittele toisia ihmisiä, ei syytä heitä, ei vertaile kehenkään.

Syvällä kirjoitti:

Monenmoistaon, se vaan on niin, että ei pysty vaikka haluaisi. Haluaisi tutustua ihmiseen, mutta kun tämä astuu askeleen kohti, huomaakin jo itse juoksevansa karkuun. Ehkä kyse on siitä, ettei ole vielä käsitellyt asioita - toivottavasti niin. Kipu erosta oli niin kova, että vielä tuntuu, ettei sellaista kestäisi uudelleen. Ja kun eksä lopuksi haukkui ihan kaiken minussa, ja yhteisessä elämässä, ei voi luottaa siihen, että kelpaisi enää kellekään. Vaikka tietää, että ei kaikki eksän sanoma ollut faktaa, se repi sielun.

Lue lisää

Syvällä: minusta kaikki kirjoituksesi viittaa siihen, ettet luota ITSEESI. Ensin pitää luottaa itseensä, ennen kuin voi luottaa toisiin. Juuri niin on rakastamisenkin kanssa.