Olen toisinaan p...

Ensin haaskaan aikaani ja tunteitani huonoon mieheen, käyn pohjalla ja pikku hiljaa nousen ylömmäs. Aloitan deittailun, mutta tajuan äkkiä, etten edes kiinnostu kenestäkään kunnolla. Vertailen miehiä jopa vuoden takaiseen eksään, jota kohtaan en tunne mitäön säkenöivän suurta ja oikeastaan koko ihminen on täysin epäsopiva minulle.

Kiinnostuneista ei ole pulaa, eikä myöskään pinnallisuudesta. EN JAKSA kuunnella sitä samaa rallatusta liittyen ulkonäköön. Jossain vaiheessa se menee yli ja alkaa ärsyttä. En ole muovinen povipommibejbe vaan todella luonnollinen enkä ollenkaan tyrkky. Huomio tuntuu omituiselta, koska en tuo itseäni esille.

Tein paskan tempun yhdelle miehelle. Tai sillekin yhdelle... Katosin vain. Selitin jälkeenpäin, en tiedä menikö viesti perille.

En tiedä mikä minuun meni. Ja samalla tiedän. Elän tulevassa, elän valmiiksi sitä hetkeä, kun tajuan, etten ehkä taaskaan ole kiinnostunut. En oikeastaan edes odottanut innolla tapaamista, vaikka toisaalta halusin tavata hänet. Sain itseni kiinni ajattelemasta, että miksi ihmeessä työntää itsensä jälleen samaan jamaan. Enkö ikinä opi? Erosin juuri siitä "loppuelämäni miehestä." Tunnustimme rakkautta, ja jostain käsittämättömästä syystä taidan todella rakastaa. Luulen? Tunteita on vaikeaa tunnistaa.

Eksä ei ole pienimmänkään tunteen rippeeni arvoinen, mutta ilmeisesti jään aina liikaa kiinni menneeseen. Kai minä haluaisin tavata sen yhden miehen, mutta jos emme tapaa, niin samapa tuo. Ei tähän pisteeseen ajauduta tyhjästä, hänellä oli oma osansa ja arpansa asiaan.

Myönnän: välillä on liian helppoa nirsoilla. Olen vaikea, mutta minä pärjään sen kanssa.

Anteeksi mies. Ota yhteyttä, jos haluat.