metsäveli selittää hiilidioksidin toimintaa osa 1.

Metsäveljen selitystehtaan selitys on tieteen tulosten mukainen, mutta hieman omaperäinen selitystapa keskittyy siihen mikä tuntuu vaativan eniten
selventävää rähinää.
Tämä palstan hönötyspuheella mitaten.
Kaikki asiat eivät sovi yhteen postaukseen ja teen tuonnempana näitä lisää.
jos on kommentoitavaa taikka haluaa jotain kistää, - niin siitä vaan.
En kylläkään lupaa kaikkeen vastata, varsinkin kun asia saattaa tulla esiin
seuraavassa osassa.
--
Mistä niin varmasti tiedetään että hiilidioksidi absorboi ja uudelleen säteilee taikka siirtää planeetan pinnan lähettämää infrapuna-aaltoalueen sätelyä ?
Yksinkertaisesti siksi että lähes kaikki mitä aineen ja energian salatusta
luonteesta tiedetään, - on saatu selville valoa eli energiakvanttien säteilyä
tutkimalla.
Säteilyn todellinen luonne alkoi paljastua kun auringonvaloa tutkimalla saatiin
näkyviin valon spektriviivat.
Kyse oli vanhaa fysiikkaa järkyttävästä havainnosta, ja voikin todeta että
lukijan näpyttelemä rakkinekin on suoraa seurausta tuosta havainnosta, sen
tuomasta hämmennyksestä ja tämän hämmennyksen lisäselvittämisestä.
Monien vaiheiden jälkeen jouduttiin toteamaan että ns. klassinen fysiikka on
riittämätön ja pahoihin paradokseihin johtava työkalu todellisuuden kuvaamisessa, ja kehitettiin nykyisin käytössä olevat teoriat, kuten kvanttimekaniikka.

Hiilidioksidin käyttäytyminen IR eli infrapuna, eli lämpösäteilyn sieppaamisessa
ja edelleen siirtämisessä on kvanttimekaniikan kuvaaman alueen ilmiö.
Kyseessä on energian siirto auringon energian kuumentamasta planeetan pinnasta ilmakehän lämmöksi.
Tämä tapahtuu säteilyteitse, ja tämä on poikkeuksena lämmön johtumisesta taikka sen sirtymisestä ilman liikkeiden mukana eli konvektiota käyttämällä.

Mitä tapahtuu kun planeetan pinta säteilee IR alueen energiakvantin ja CO2
molekyyli sen sieppaa ?
Energiakvantti on ensiksikin epeli jossa sähkö ja magneettikentät värähtelevät
tietyllä merkillisellä tavalla, sen "koko" on riippuvainen allonpituudesta,
- ja aallonpituudesta eli värähtelykerroista aikayksikköä kohti riippuu myös
sen sisältämä energiamäärä.

CO2 molekyyli siis leijuskelee tuolla yläilmoissa kaukanakin maan pinnasta
ja sitä kohti porhaltaa IR taajuudella värähtelevä energiakvantti.
Käy ensiksi niin että CO2 molekyyliä lähestyvän energiakvantin sähköinen kenttä alkaa "keskustella" molekyylin oman sähkökentän kanssa, ja tämän sähkökentän taas aikaansaa atomien ytimien ympärillä kieppuva elektronipilvi.
Jos "keskustelun" tulos on myönteinen niin energiakvantin kentät sulautuvat
CO2 molekyylin elektronipilven kenttään ja kvantti häviää.
Tämä häviäminen on totaalista, ei jää yhtään mitään energiaa ylitse sen
mikä sitoutui.

Asian ymmärtämiseksi täytyy välillä selittää CO2 molekyylin elektronipilven
eräs ominaisuus.
Nimittäin sen energiatasot ovat täysin ja jäännöksettömästi kvantittuneita, eli
CO2 molekyyli voi vastaanottaa taikka säteillä vain tietynkokoisia kvantteja.
Ei ole mitään välimuotoja, joskin erilaisia energiatasoja löytyykin koko
joukko.
CO2 molekyylillä on kuitenkin oma perustaso jolla se viettää enimmän aikaa.
Mitä tähän lisätään, onkin sitten hetken hurmaa, ja tämä lisä eli viritystila
purkautuu lähes välittömästi, - mutta toisaalta erittäin hitaasti kvanttimaailman yleiseen kiireeseen verraten.
Asia tapahtuu suurinpiirtein sekunnin kymmenesosaa nopeammin.

Sekä energian sieppaus että sen uudelleen säteily tapahtuu kvanttimekaniikan
todellisuuden tapaan todennäköisyysjakautuman puitteissa.
On tietty todennäköisyys että sieppaus tapahtuu, taikka sitten ei.
Tämä haittaa ja ei haittaa CO2 molekyylin energian sieppausta.
Nimittäin ei ole välttämätöntä että suurikokoinen energiakvantti törmää
napakymppiin aivot nyrjäyttävän pieneen CO2 molekyyliin.
Kvanttimekaniikan ihmeisiin kuuluu että kunhan hujakalle osuu niin silloinkin
voi sieppaus tapahtua. Taikka ei.
Asiaa hallitsee kvanttimaailman perusominaisuus joka tuo mukaan tietyn
epämääräisyyden asioiden tapahtumisen ytimessä.
Toisaalta se että sattuu ja tapahtuu on raudanluja laki.

Nytpä onkin ilmiö selitetty järkeenkäyvällä tavalla ja turhaa alan jargonia
välttäen.
Mutta mitä tästä seuraa, ja mitä ei ?
Kas siinä pulma, jossa monet denialistit ovat totaalisesti epäonnistuneet.
Metsäveli ei aio epäonnistua, vaan seuraavassa osassa käydään todellisuutta
suorastaan kraiveliin kiinni.
Hirmuista rähinää ja metelöintiä on luvassa, ja aiheena se miten klassisen fysiikan termodynamiikka epäonnistuu todellisuuden kuvaamisessa kyseessä
olevan ilmiön yhteydessä.
Näin on näreet uhoaa metsäveli-riepu !