Menneisyyden ja nykyisyyden taakka

Miten pärjäätte menneisyyden kanssa? Mulla iski eilen töihin ajellessa kaikki paska lapsuudesta ja nuoruudesta vasten kasvoja. Ei auta vaikka yritän ajatella, että nyt olen aikuinen ja turvassa.
Lapsuuden pelkoja ja ahdistusta en ole koskaan saanut ulos purettua ja terapiaan minulla ei ollut voimia.

Miten selättää se, että äiti vajosi psykoosiin ollessani 6-vuotias. Muistan kirkumisen sairaalasta, en muuta ja sitten kevään ja kesän olisin sukulaisten luona. Jossain vaiheessa oli tasaisempaa, mutta äiti oli silloin vain tupakkaa polttava ylilääkitty vihannes ei kuten muiden äidit. Yläasteella ollessani äitini yritti itsemurhaa ja toisella kertaa taaa katosi/otti hatkat.
Noin 17 vuotiaani sain äitini ns. takaisin, koska lääkitys saatiin kuntoon, mutta sitä kesti vain vajaa kymmenen vuotta. Nyt yli kymmenen vuotta äiti on ollut höperö ja harhainen. Pahinta on, että en osaa päästää irti ja toisaalta en voi, koska kuka hänestä huolehtisi jos en minä?
Isäni on alkoholisti ja vanhemmat erosivat jo lapsuudessani. Viimeiset pari vuotta on ollut pelkkää viinaa, valehtelua ja petettyjä lupauksia ihan kuin lapsena.
Kuinka siis vapautua tästä jäytävästä surusta ja läheisriippuvuudesta, jossa tunnun märehtivän sekä lapsuutta että nykyisyyttä.