Vapaa kuvaus

Olen hyvää parisuhdetta arvostava uusiosinkku, jonkin verran elämää ja maailmaa nähnyt 60+ nainen. Joskus tunnen itseni vanhaksi, väsyneeksi ja/tai vihaiseksi. Useimmiten olen kuitenkin hyväntuulinen, optimistinen, positiivisesti elämään ja ihmisiin suhtautuva, pilke silmäkulmassa provosoiviakin ajatuksia ilmaan heittävä, innokas keskustelija.

En kuitenkaan koskaan tarkoituksella ilkeä tai pahantahtoinen, enkä katsele toisia alaspäin - paitsi useinkin fyysisesti pituuteni vuoksi.

PS: "En halua kertoa" -vastaus on mielestäni tylsä, mutta en osannut valita tarjotuista vaihtoehdoista.

Musiikkimakuni: vaihtelee tilanteen ja mielialan mukaan.

Jos voittaisin miljoonan: ajattelisin, että markkoina olisin hallinnut summan paremmin.

Vapaa-aikanani: liikun ulkona, uin, melon, luen, tapaan ystäviä, matkustelen, nautin hyvästä ruuasta, kokkaan, lojun (rankan työpäivän jälkeen) sohvalla ja katson televisiota, ajattelen, valokuvaan, opiskelen, kirjoitan ym.ym.

Elokuvat: katselen mielelläni monenlaisia elokuvia, useimmin eurooppalaisia. Esim. Almodovar on yksi lempiohjaajistani. Katson myös piirrettyjä.

Pukeudun: tilanteen mukaan. Niin että itse viihdyn ja erotun ympäristöstä riittävästi, ettei minua vahingossa ammuttaisi hirvenä metsässä tai luultaisi sohvatyynyksi sisätiloissa.


Postia voit halutessasi lähettää minulle osoitteeseen:

[email protected]


Facebook-kutsuihin en valitettavasti voi vastata, koska O-O:lla ei ole omaa fb-sivua.

Kotimaa: ---

Koulutus: ---

Ammatti: Muu

Siviilisääty: ---

Lapset: ---

Messenger: [email protected]

Aloituksia

225

Kommenttia

5833

  1. Aloittajan kuvaamassa esimerkkitapauksessa näytti mielestäni siltä, että päihtyneet naiset halusivat kiilata jonossa - ja onnistuivat. Lasketut vuosittaiset "iskemisyritykset" herättävät ihmettelemään laskijan motiiveja. Onko jokainen ystävällinen sana ja katse laskettu iskemisyritykseksi? Miksi?

    Elämäniloinen ystävällisyys, harmiton flirttailu ja iskemisyritykset ovat erilaisia ja varmaan jokainen normaali ihminen kohtaa kaikkia niistä elämässään. Jos joku haluaa heittäytyä kevytmieliseen seikkailuun, valvomalla ei kukaan kykene sellaista estämään. Kyttääminen ja epäluuloinen kumppani saattaa suorastaan työntää sellaiseen suuntaan. Keskinäinen rakkaus ja luottamus muodostavat hyvän suojan kaikkia ulkopuolelta tulevia uhkia vastaan.

    Vuosien varrella on omassa parisuhteessani tullut vastaan monenlaisia iskemisyrityksiä kummallekin osapuolelle. Olemme naureskelleet niille yhdessä kumppanini kanssa jälkikäteen ja kummastelleet motiivia, jos kyseessä on yllättäen ollut joku tuttu ihminen. On helppo luottaa toiseen, ellei itse ole langennut vieraiden viettelyksille edes kaukana omasta kumppanista matkoilla ollessaan.

    Olen aina kulkenut avoimin mielin ja pieni pilke silmäkulmassa, samoin kumppanini. Kun ikää on tullut lisää, väärinkäsitysten mahdollisuus on vähentynyt entisestään. Elämän ilo, huomaavaisuus ja ystävälliset sanat ilahduttavat varmaan useimpia ihmisiä, jopa tosikkoja. Kun sellaisia kohtaa entistä harvemmin, niistä iloitsee sitäkin enemmän. - Hymyillään, niin elämä hymyilee meillekin!
  2. Jokainen päättää itse oman moraalinsa rajat ja toimii niiden mukaan omia unelmiaa tavoitellessaan. Jos toivoo sydänystävää tai rakasta kumppania loppuiäksi rinnalleen, ihmettelen miten kukaan voi kuvitella saavansa sellaisen varatusta ja toisaalle sitoutuneesta ihmisestä - vaikka joku on saattanut onnistuakin.

    Seksileikit ovat kokonaan toinen juttu. Täälläkin olemme saaneet lukea, miten (ilmeisesti vain seksinhaluiseen, mutta hellyyden ja rakastamisen unohtaneeseen kumppaniinsa) kyllästyneet puolisot ovat kehottaneet kumppaneitaan etsimään seksiseuraa jostain kodin ulkopuolelta.

    Missä kulkee hyväksi käyttämisen raja? Televisiossakin on esitetty ohjelmia, joissa tyhjätasku-miehestä on tullut ihanteellinen isä, aktiivisesti toimiva isäntä ja aviomies, kun nainen on ottanut miehen valmiiseen kotiinsa. Auervaara-jutut ovat sitten erikseen, mutta niissä tapauksissa naiset ovat mielestäni useimmiten itse antauneet hyväuskoisiksi hyväksi käytettäviksi. Ylenpalttinen varovaisuus voi estää elämästä, mutta järkevä ihminen osannee pitää huolen asioistaan. Tietynlainen tasa-arvoisuus voi toteutua, vaikka rahatilanne olisi erilainen.

    Jos nainen ottaa miehen viihdyttäjäksi ja elätikseen kotiinsa heti ensitapaamisen jälkeen, eikä mies anna muuta panosta yhteiseksi hyväksi kuin intiimit ihotason kontaktit, on varmaankin turha odottaa suhteen muuttuvan ajan myötä tasa-arvoisemmaksi.

    Kaksi vapaata aikuista ihmistä voi mielestäni tehdä keskenään ihan mitä haluavat. Jos malttaa käyttää aikaa tutustumiseen ennen ratkaisevia muutto- yms. päätöksiä, välttyy luultavasti pahemmilta erehdyksiltä. Hyvät ystävät, kaverit ja mielenkiintoiset harrastukset suojelevat hölmöilyiltä, johon raskas yksinäisyyden paine saattaisi muuten johtaa.

    Kun suvunjatkamisvietit ja hormonitoiminta hidastuu, moni kumppania etsivä taitaa muuttua epärealistisen vaativaksi. Sitä "ainoaa oikeaa" voi joutua etsimään lopun elämää, ellei ole valmis yhtään tinkimään vaatimuksistaan. Jos jokainen etsii itseään parempaa kumppania, ei yhtälö toteudu kuin lempein rakastavin silmin katsottaessa.

    Toivotan kaikille etsijöille pilkettä silmäkulmaan ja onnea matkaan!
  3. Lapset ja rakastaminen kasvattaa ihmisistä sankareita!

    Kiitos aloituksen kirjoittajalle. Uutiset saattavat näin kesäaikaan helposti jäädä huomaamatta.

    Olen kuullut, että karhutkin hyökkäisivät ihmisten kimppuun vain pentujaan suojellakseen.
    Tuttava pariskunta muutti pääkaupunginseudulta Parikkalaan toiveenaan mm. päästä tutustumaan paikallisiin karhuihin. He ovat kertoneet, että karhut välttelevät heitä, eivätkä "suostu" näyttäytymään, vaikka ihan tuoreita jälkiä näkyy usein. Joskus jäljet ovat todistaneet karhun seuranneen ihmisiä polulla, mutta nämä eivät ole havainneet asiaa muutoin kuin jälkiä ja jätöksiä paluumatkalla tarkastellessaan. Karhuja pariskunta on toistaiseksi onnistunut kuvaamaan vain kaukaa pitkällä putkella. Alkuaikojen innokkaat raportointiviestit näyttävät harvenevan vähitellen. Samalla myös me kaverit alamme vähitellen uskoa, etteivät karhut ole niin vaarallisia ja pelottavia kuin aikaisemmin kuvittelimme. Luultavasti minäkin perääntyisin hieman rauhallisemmin enkä enää ihan paniikissa, jos havaitsisin karhun luonnossa. Oikeastaan toivon kohtaamista, mutta ilman jälkikasvua.;)
  4. Olisi kieltämättä mukavampaa, jos peiliin katsoessa näkisi samanlaisen kuvan kuin nuorempana tai edes kauniin äitinsä kuvan, eikä tarvitsisi havahtua katselemaan isoäidin näköiskuvaa muistuttavaa ihmistä. No, ei isoäitikään onneksi ollut kovin ruma ihminen. ;)

    Voi meitä naisia. Useimmat meistä taitavat edelleen tuijottaa peilistä näkyviä vähemmän kauniita yksityiskohtia sen sijaan, että iloitsisi hyvistä. Osin se taitaa olla aikamme kasvatusperiaatteiden tulosta.

    Pitääkö meidän elää vielä vanhemmiksi ennen kuin uskomme, että pienistä kauneusvirheistämme huolimatta olemme olleet ja olemme edelleen melko kauniita ihmisiä? Eikö olisi kummallista, ellei eletty elämä olisi jättänyt jälkiä meihin? Mistä johtuvatkaan raskausarvet ja mitä olemme saaneet niiden vastineeksi? Entä naurunrypyt?

    Mikä tekee ihmisestä viehättävän?
    Mitä itse haluamme elämältä ja millaisia muutoksia toivomme? Jos olisi käytettävissä rajattomasti rahaa, käyttäisimmekö kauneuskirurgian palveluita ja antaisimme muovata itsestämme nykyisten kauneusnormien mukaisen? Tekisikö se meistä onnellisempia tai edes viehättävämpiä?

    Jotkut miehet puhuvat rumasti naisten ikääntymiseen liittyvistä ilmiöistä. Koska kauneus on katsojan silmissä, se voidaan mielestäni lukea heidän omaksi häpeäkseen. Ehkä he eivät ole saaneet kokea todellista rakkautta, eivätkä tiedä mitä tasa-arvoinen parisuhde voisi ihmiselle parhaimmillaan tarjota. Annetaan siis heille anteeksi heidän omat puutteensa ja kannetaan itse iloisina omat elämän jättämät merkimme.

    PS: Miksi ihmeessä vanhojen naisten pitäisi pukeutua huomaamattomiksi?
  5. Kysymys on tosiaan vaikeista asioista, enkä haluaisi olla lainsäätäjän asemassa. Mitä eutanasian laillistamisesta seuraisi, ja millaisia asioita pitäisi ottaa huomioon lakia valmisteltaessa?

    Onko ihmisellä oikeus päättää oman elämänsä päättymisestä ja arvokkaasta kuolemasta, jos edessä on vain tuskainen kuolemanodotusjakso? Entä silloin, jos kuitenkin saattaisi olla myös parantumismahdollisuuksia?

    Alettaisiinko ikääntyneitä, parantumattomasti sairaita painostaa lähtöpäätökseen samoin kuin työpaikoilla ikääntyneitä työntekijöitä?

    Ryhtyisivätkö omaiset riitelemään keskenään etunasiapäätöksestä, jos sairas ei itse enää kykene ilmaisemaan omaa tahtoaan?

    Pitäisikö määrätä jonkinlainen harkinta-aika ennen toimenpiteen suorittamista, ettei peruuttamaton päätös syntyisi hetkellisen väsymyksen tai masennuksen seurauksena.

    Kuolema on edelleen monille ihmisille tabu, josta ei kyetä keskustelemaan läheistenkään kanssa. Miten toimitaan, ellei tiedetä sairaan omaa tahtoa?

    Kivunlievitys ja kivun täydellinen poistaminenkin on jo mahdollista. En ymmärrä, miksei sellaista voida tarjota kaikille? Eilisessä keskustelussakin tuli esille, että sitä sai vain kalliissa, yksityisessä saattohoitolaitoksessa.

    Itse toivoisin, että saisin laillistettua kuolinapua silloin, jos elämässä ei olisi enää muuta odotettavissa kuin tuskaa. Tuntuisi hyvältä, jos saisin hyvästellä rakkaat läheiseni rauhallisesti ja lähteä sen jälkeen levollisesti viimeiselle tutkimusmatkalle. Kaikille jäisi kaunis muisto, eikä kenenkään tarvitsisi kantaa huonoa omatuntoa siitä, ettei voinut olla paikalla hyvästelemässä.

    Luulen, ettei olisi vaikea löytää vapaaehtoisia lääkäreitä antamaan kuolinapua ainakaan sellaisissa tapauksissa, jossa oikeastaan on kysymys inhimillisestä kivun ja tuskan lievittämisestä. Nykyisessä tilanteessa pelottaa, että hoitotestamentti ja elvytyskielto saattavat joissain tapauksissa johtaa todella tuskaiseen viimeiseen jaksoon, ellei kunnollista kivunlievitystä ole tarjolla kaikille.
  6. Keskustelikohan "sofistikoitunut" puhelimessa, kun nimeä kysyttiin?

    Ensimmäisen kappaleen lause, "Nytkin eräs hoitoalan ihminen halusi tietää nimen, kun kerroin eräästä asiasta yleisluontoisesti", herättää mielessä arveluja nimettömästä ilmiantopuhelusta tai muusta vastaavasta. Jonkinlaiset taustatiedot voivat myös olla tarpeen, jotta voisi arvioida kerrotun tiedon merkitystä.

    Toisten luottamuksellisten tietojen paljastaminen ja niistä keskusteleminen ei tietenkään ole missään olosuhteissa sopivaa. Hoito- tai palvelualalla työskentelevälle tietojen paljastamisesta saattaa tulla vakavat seuraamukset.

    Jos kauppias pyytää 30 potentiaalisen asiakkaan yhteystietoja, siihen on varmaan liittynyt jonkinlainen palkitsemiskuvio tai sitten imurikauppias on keksinyt kokeilla onnistuisiko saamaan moisen listan joltain hupsulta.

    Missä kulkee hyväntahtoisen keskustelun ja "kuulustelun" raja? Olen usein huomannut, että esitellyn tuttavan kaltainen "kuulustelija" oikeastaan odottaa pääsevänsä itse kertomaan omista asioistaan ja näyttää etsivän enemmän kuuntelijaa kuin vastauksia kysymyksiinsä.

    Miksi joidenkin suomalaisten on niin vaikea "paljastaa" nimeään? Ovatko sellaiset ihmiset luvattomilla teillä tai tekemässä jotain kunniatonta tai sopimatonta? Eivätkö he uskalla seisoa puheidensa ja tekojensa takana?

    Yksityisyyden rajat näyttävät vaihtelevan suuresti eri ihmisten kohdalla. Jotkut keskustelevat mielellään yksityisimmistäkin asioistaan melkein kenen kanssa tahansa, toisista saattaa jo asuinpaikkakunnan kysyminen olla sopimatonta. En ymmärrä, miksi kysymyksistä pitäisi loukkaantua. Aina voi kieltäytyä vastaamasta, myös kohteliaasti ja siirtää keskustelun muille alueille.

    Tuskin taksikuskit mitään asiakkailtaan tivaavat. Moni ulkomaalaissyntyisistä kuljettajista saattaa olla ihan oikeasti kiinnostunut Suomesta ja suomalaisista. Asiakas voi halutessaan sanoa, että haluaa matkustaa hiljaisuudessa vain omien ajatustensa kera. Itse keskustelen mielelläni kaikenlaisten ihmisten kanssa, ellen ole erityisen väsynyt. Ihmisten ikää on vaikea arvioida. Saatan joskus itsekin kysyä juttukaverin ikää, enkä muista kieltäytyneeni kertomasta omaani.

    Lukeudun mielelläni "suu supussa" mainitsemien höynäytettävien joukkoon. Iloitsen monista kohtaamisista sekä mielenkiintoisista tarinoista ja keskusteluista, joita olen erilaisten matkojeni varrella saanut käydä toisten "höynäytettävien tai höynäyttäjien" kanssa. Vieraiden kanssa keskustelemiseen ei liity edes velvotteita, vaan voi koska tahansa jatkaa matkaa ellei tarinointi kiinnosta.

    Jos "suu supussa" olisi esittänyt kysymyksensä minulle, olisin vastannut, että rakastan elämää ja ihmisiä. ;))
  7. Pelot istutetaan kai useimmiten pieniin lapsiin kotiympäristössä, joko vanhempien omien ennakkoluulojen ja kuviteltujen tai todellisten uhkien vuoksi. Moni pelkää kai myös ihan luonnostaan kaikkea uutta ja vierasta.

    Juoksivatko maalaislapset oikeasti karkuun vieraita?
    Oman vähäisen kokemukseni mukaan ujommat lapset saattoivat maaseudulla jossain kauempana pohjoisessa tulla tervehtimään vieraita hieman viiveellä kurkisteltuaan aikansa kauempaa nurkan takaa.

    Omassa kodissani, samoin kuin useimmissa kaupunkikodeissa, aikuiset tervehtivät ensin kätellen toisiaan ja heti perään esiteltiin lapset, jotka oli opetettu katsomaan silmiin ja niiamaan tai pokkaamaan kohteliaasti käteltäessä. Vanhempani opettivat suhtautumaan kaikkiin ihmisiin ennakkoluulottomasti, ystävällisesti ja kohteliaasti.
    Olen siitä kiitollinen.

    Kotiin ei saanut päästää tuntemattomia, mutta muutoin piti noudattaa hyviä tapoja. Muistan isän jutelleen kerran suomalaisen ammattikerjäläisenkin kanssa kotiovella. (Hän ei saanut rahaa.) Miehen ammatinvalinta herätti ihmettelyä ja vanhemmat jatkoivat keskustelua asiasta keskenään tapaamisen jälkeen. Mustalaisia näimme usein kaupassa ja lähiympäristössä, tummaihoisia ensimmäisen kerran olympialaisten aikaan. Tuijottaminen ei kuulunut hyviin tapoihin, mutta katsekontaktia ei tarvinnut varoa, ei myöskään hymyyn vastaamista. Asiallisiin kysymyksiin piti vastata kohteliaasti, mutta yksityisistä kotiasioista opetettiin vaikenemaan melko nuoresta pitäen.

    Vanhempina pohdimme itse, pitäisikö varoitella lapsia vaarallisten ihmisten kohtaamisen mahdollisuudesta. Päätimme, jättää sen tekemättä, koska vain ihminen voi auttaa ihmistä, jos jotain ikävää tapahtuisi ja lapsi tarvitsisi apua.