yucca42

Vapaa kuvaus

Kotimaa: --- Koulutus: --- Ammatti: Muu Siviilisääty: --- Lapset: ---

Aloituksia

11

Kommenttia

2810

  1. Vanhastaan käytetään ulkomaisista paikannimistä sisäsijoja (sisäpaikallissijoja): Ruotsissa, Sisiliassa, Ateenassa. Poikkeuksia on vähän, lähinnä monikolliset saariryhmien nimet (esim. Malediiveillä) ja jotkin yksittäiset nimet (esim. Venäjällä).

    Lähinnä ruotsin kielen vaikutuksesta on kuitenkin ruvettu käyttämään ulkosijoja saarien nimistä. Kun ruotsissa sanotaan "på Capri", ruvettiin suomessakin sanomaan "Caprilla" eikä vanhan mallin mukaan "Caprissa". Käytännössä muutos ulottui lähinnä turistipaikoiksi, etenkin hiekkarantakohteiksi koettuihin saariin, mitä osoittaa myös sen ulottuminen rantalomakohteisiin, jotka eivät ole saaria (esim. Riminillä, Goalla).

    Vuonna 2000 suomen kielen lautakunta teki sekavan päätöksen, jota lienee tulkittava niin, että esimerkiksi "Kyproksella" ja "Rodoksella" ovat yleisyytensä takia hyväksyttäviä ja ehkä suositellumpiakin. Päätös ottaa kantaa vain saarten (ja saarivaltioiden) nimiin, joten esimerkiksi Goa jäi käsittelemättä.

    Lisätietoja:
    http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/8.2.html#paiksijat
  2. "Rodos" on kyllä virallinen kirjoitusasu; tästä on suomen kielen lautakunta ihan erikseen tehnyt päätöksen (ks. Kielikello 4/1991). Ks. myös
    http://www.kotus.fi/kielitoimisto/nimisto/usein_esitettyja_kysymyksia/rodos.shtml

    Se on myös selvästi yleisempi asu.

    Toisaalta kreikan rhoo-kirjaimen käsittely niin nimissä kuin lainasanoissakin on kovin kirjavaa, jopa niin, että kirjaimen nimi kirjoitetaan yleisesti (suomalaisen translitterointistandardinkin vastaisesti) "rhoo" eikä "roo". Ja taitavat historiankirjatkin vielä kirjoittaa Pyrrhoksesta eivätkä Pyrroksesta.

    Jopa Suomen kielen perussanakirja käyttää kirjoitusasua "rhododendron", vaikka tässäkään sanassa ei ole perusteita rh:n käytölle. (Alppiruusujen suvun _tieteellinen nimi_ kirjoitetaan /Rhododendron/, mutta se on eri asia. Nimi johtuu muuten sanoista, jotka tarkoittavat 'Rodoksen puu'.)
  3. "Mätätä" on väärin muodostettu infinitiivimuoto; oikea on "mättää" eli kirjoitusasultaan sama kuin verbin tavallisin muoto, akt. ind. prees. yks. 1. pers. Veikkaisin, että joku jonka halu käyttää hienoja sanoja ylittää hänen kykynsä, on johtanut infinitiivin väärän mallin mukaan, esimerkiksi verrannosta ryttää : rytätä = mättää : ?. Oikean mallin antaisi vaikkapa verbi "heittää".

    Kyseessä on siis leksikaalisen tason virhe: ei tunneta sanaa, jota yritetään käyttää. Tarkemmin sanoen ei tunneta sen taivutusta. Mahdollista on kyllä sekin, että sanan käyttäjä tuli käyttäneeksi oman murteensa taivutusta (joistakin murteista tosiaan tunnetaa taivutus mätätä : mättää). Jos kyseessä oli jutustelu samoilta seuduin olevien ihmisten kesken, mitään virhettä ei tietenkään tehty. Sen sijaan yleiskielisessä puheessa, kirjoituksesta puhumattakaan, tällainen murteellinen taivutus on viestintää häiritsevää.

    Outo on myös objekti "jotain", sillä sanontaan "mikä mättää?" 'mitä on vialla, mikä on ongelmana?' ei normaalisti kuulu objektia.
  4. Kuka puhui virallisista yhteyksistä? Keskustelu lähti puheesta yleisesti. Jos tarkoitetaankin jotain pientä osaa puheesta - jotain sellaista kielimuotoa, jota käyttää yleensä vain pieni osa kansasta ja sekin vain ehkä sadasosan kaikesta puheestaan - niin pitäisi alun perin rajata keskustelu koskemaan sitä.

    Tosiasia on, että jos halutaan professorin puhuvan vapaasti, on siedettävä sitä, että puheessa on puhekielisyyksiä. Jos vaaditaan puhuttavan kirjakieltä, vaaditaan käytännössä, että luetaan paperista.

    Kokemuksesta tiedän, että luennon tai esitelmän pitäminen paperista lukien olisi _paljon_ helpompaa kuin esitys, jossa on vain lyhyet muistiinpanot muistin tukena. Muun muassa aikataulussa pysyminen olisi ratkaisevasti helpompaa ja onnistuisi minuutin tarkkuudella. Mutta kuka sellaista jaksaisi seurata?

    Minä ainakin kuulijana seuraan noin sata kertaa mieluummin vapaata esitystä kuin paperista luentaa - ja siedän myös melkoisen määrän puhekielisyyksiä. Itse yritän puhua julkisessa esiintymisessä huoliteltua yleiskieltä, mutta tiedän, että se on vaikeaa ja että lennokkaammalle esiintyjälle usein mahdotonta.

    Kirjakielen puhumista yritän välttää kuin ruttoa, koska kirjakieli on olemukseltaan kirjoitettua kieltä. Kirjoitetun ja puhutun viestin vastaanottamisen tavat ovat olennaisesti erilaiset. Hyvin raskas virkerakenne, joka kirjoituksessa on vain tyylirikko - tai joskus välttämätön paha -, on puheessa usein tolkuttomuus, jota hyvin harva kuulija pystyy seuraamaan.
  5. Skolverketin sanakirjan http://lexikon.nada.kth.se/cgi-bin/sve-fin mukaan "avdramatisera" on "tehdä vähemmän dramaattiseksi". Käännös (vaiko selitys?) on kyllä aika lattea ja harhaanjohtavakin. Kyseessä on useinkin arkistaminen tai latistaminen, joka vie asialta kaiken dramaattisuuden.

    Tarjoaisin sanan "arkipäiväistää" tilalle nasevampaa verbiä "arkistaa". Perussanakirja ei sitä tunne (joskin se tuntee verbin "arkistua", joka loogisesti on verbin "arkistaa" passiivijohdos), mutta käytännössä sitä esiintyy, kuten Googlella havaitsee. Se on myös säännöllinen ja merkitykseltään selvä johdos verbistä "arkinen".

    Ruotsin kielen sanalla "avdramatisera" tuntuu kyllä olevan sävyjä ja vivahteita, joita edellä mainitut vastineet eivät tavoite. Toisaalta näin on hyväkin tässä tapauksessa. Eihän kyse ole tiettyjen olentojen dramaattisuuden poistamisesta vaan päinvastoin niiden ottamisesta dramaattisen ja draamallisen esityksen kohteiksi! "Lordi" esittää lyhyitä näytelmiä, draamoja, joihin toki kiinteästi liittyy musiikki.
  6. Voisihan niitä kirjoittaa, jos löytäisi kustantajan kirjalle. :-) Ihan huvikseen t. muiden epäitsekkääksi huvittamiseksi ei oikein jaksa.

    No, Q-kirjaimesta voisi mainita, että onhan sillä aika veikeä historia. Oma lukunsa on, miksi sitä ylipäänsä ruvettiin käyttämään latinassa, aluksi O:n ja V:n (U:n) edellä, sittemmin vain V:n. Siis miksi latinassa käytettiin kolmea eri kirjainta (C, K, Q) eri tilanteissa saman äänteen (foneemin) merkitsemiseen? Mutta hupaisaksi asia menee, kun ajatellaan, miksi Q-kirjain perinteisesti mainitaan _suomen kielen_ kirjaimena, vaikka sitä ei ole vuosisatoihin käytetty muuten kuin vieraissa nimissä ja niiden johdoksissa - ja pelleilytarkoituksessa (esim. qluu = kuuluu).

    Hupaisa joskin kai vaille vastausta jäävä kysymys on, miksi niin monen suomalaisen mielestä q-kirjaimen nimi pitää ääntää "guu". Johtuuko se kirjaimen muodon sekaantumisesta g-kirjaimeen vai yleisestä hyperkorrektismista, jossa vieraita soinnillisia äänteitä (t. niiden jäljitelmiä) tungetaan joka paikkaan?

    Tiesittekö muuten, että kysymysmerkki todennäköisesti johtuu Q-kirjaimesta? Alkujaan kyseessä oli lyhenne latinan sanasta QUAESTIO 'kysymys'.
  7. Mitä kauheaa on siinä, että ihmiset puhuvat tavallista puhekieltä? Oudompaa kai olisi, jos joku puhuisi kaiken aikaa kirjakieltä - sellainen sopii lähinnä huonoihin farsseihin.

    On todellakin enemmän sääntö kuin poikkeus, että puhutussa nykysuomessa verbien monikon 3. persoonan tilalla käytetään yksikön 3. persoonaa.

    "Iso suomen kielioppi" kuvaa tämän vähän sekavasti, jopa harhaanjohtavasti, kun se sanoo ensin (s. 1222), että kolmannessa persoonassakin subjekti ja predikaatti "ovat yleiskielessä samassa luvussa". Vähän myöhemmin se sanoo: "Puhutussa kielessä lukukongruenssi ei ole läheskään aukotonta." Muutama sivu myöhemmin (s. 1227) se ohimennen mainitsee asian oikean laidan: "Useimmissa puhutun kielen varianteissa monikkokongruenssi puuttuu kolmannesta persoonasta kokonaan tai ainakin vaihtelee inkongruenssin kanssa puhujittain tai tapauskohtaisesti."
  8. Kieli ei ole ollenkaan täydellistä. Tavutuksessa on kuitenkin kyse vain kirjoitetun kielen melko mielivaltaisista sopimuksista, eikä ole mitään erikoista siinä, että sanan tavuttamista ei suositella kaikilta tavunrajoilta. Eihän esimerkiksi suositella jakoja "jako-a", "e-lämä", "kansane-edustaja" ja "laula-en". Muissa kielissä on muita sopimuksia.

    Syvemmin kielen rakenteeseen kuuluvia epätäydellisyyksiä on muun muassa taivutuksessa, johon viittasitkin. Sanasta "vuo" ei käytetä monikkovartaloisia muotoja (vaikka fyysikot kuulemma puhuvatkin magneettivoista). Verbillä "sataa" ei ole 1. ja 2. persoonan muotoja. Verbillä, jonka eräs muoto on "erkanee", ei ole infiniitiviä (teoreettisesti konstruoitu muoto olisi "erata").
  9. Näiden (tai näitten) asioiden takia ei kannata yöuntaan menettää. Monikon genetiivi vain on suomen kielessä monimuotoinen. Puhtaasta makuasiasta ei ole kyse, vaan lauseyhteys vaikuttaa siihen, kumpi (tai yleisessä tapauksessa mikä) monikon genetiivin muodoista on parempi. Lyhyempi on yleensä suositumpi.

    Kyse ei ole astevaihtelusta ainakaan sanan normaalissa merkityksessä, vaan kummassakin muodossa vartalona on ne-pronominin epäsäännöllisesti muodostuva monikkovartalo nii-. Siinä ei ole mitään klusiilia eikä siten astevaihteluakaan. Nykykielen kannalta vartaloon yksinkertaisesti liittyy pääte -den tai -tten.

    "Iso suomen kielioppi" mainitsee s. 110, että -den ja -tten ovat ns. vapaassa vaihtelussa ja että asiaproosassa -den on selvästi yleisempi kuiten -tten. (Yleisyyssuhde on erään tutkimuksen mukaan noin 97 : 3.) Puhutussa kielessä tilanne saattaa olla toinen*), mutta tämä riippuu murteesta ja puhujasta.

    *) Kenties siksi, että d-äänne ei kuulu useimpien murteiden äänteistöön. Kun tarjolla on toinen vaihtoehto, se valitaan. "Niitten" ei vaikuta sen enempää murteelliselta kuin kirjakieliseltäkään, kun taas "niiren", "niien" jne. olisivat murteellisa, "niiden" vähän teennäisen oloinen. Tämä oli omaa spekulaatiotani.
  10. Jos sana "ongelma" on pakko tavuttaa alkuosastaan, niin "on-gelma" on tietysti oikein. Sellainen tavutus on kuitenkin huono, koska rivin lopussa oleva osa "on-" luetaan väärin, ellei huomata katsoa seuraavan rivin alkua. Joissakin ohjeissa erikseen mainitaan, ettei yhdistelmää "ng" pitäisi jakaa. Loogista jakokohtaa ei ole, koska kirjaimia ei lueta erikseen vaan ne yhdessä ovat kaksois-äng-äänteen merkki; jakaminen on siis yhtä epäloogista kuin vaikkapa saksankielisen nimen yhdistelmäb "sch" pilkkominen.

    Näkemättä tekstikatkelmaa ja kokonaistilannetta on tietysti mahdoton sanoa, miten ongelma kannattaisi kiertää tässä tapauksessa.
  11. Se tarkoittaa nykysuomessa paavolipposmaista murahdusta, jonka olemukseen kuuluu, ettei erkkikään tiedä, mitä sillä tarkoitettiin - muuta kuin jonkun mollaamista. Tavallisesti luotettavien lähteiden (lue: hevosmiesten tietotoimiston uutiset rikkinäisen puhelimen läpi kulkeneina) Lipponen luuli, että merkitys on suunnilleen 'vielä me sulle/teille näytetään' tai 'joudutte vielä kiinni keplotteluistanne'.

    Alkujaan kyseessä on sananparsi, mutta sen merkityksellä ei enää ole väliä, koska ei sitä enää ymmärrettäisi vanhassa merkityksessään. Sananparren alkuperä on hiukan hämärä, mutta erään tulkinnan mukaan se on viitannut aika groteskiin mielikuvaan siitä, että kuolleiden ruumiit tai ruumiista nyljetyt nahat heitetään orsille roikkumaan, odottamaan, että nahkuri (paholainen?) tekee niille jotain. Sielläpä sitten orsilla tavataan, vaikka ei enää tässä elämässä tapaisi.

    Vrt. "Vertausten voima ja vaarat",
    http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/9.1.html
  12. "Kotimaisia" päätteet eivät oikein voi olla, koska kaikki suomen verbien taivutuspäätteet ovat ajalta ennen Suomen maan (saati valtion) muodostumista. Mutta omaperäisiä ne kyllä ovat.

    Esimerkiksi persoonapäätteet johtuvat suureksi osaksi persoonapronomineista, vaikka tätä voi olla vaikea nähdä. Kuitenkin pääte -tte on aika helppo ymmärtää te-pronominista syntyneeksi; toinen t johtuu alkujaan preesensin tunnuksesta k, joka on assimiloitunut seuraavan t:n kaltaiseksi (siis -tte < *-kte) ja sitten yleistynyt myös menneen ajan muotoon.

    Italian ja venäjän persoonamuodot palautuvat indoeurooppalaiseen alkumuotoon, jonka alkuperä lienee hiukan epäselvä. Sen samankaltaisuus suomen päätteen kanssa taitaa olla aivan sattumaa. On selvää, että kahdessa toisistaan täysin riippumattomassa kielimuodossa on väistämättä sattuman tuottamia yhtäläisyyksiä, jotka saattavat olla kovastikin vaikuttavia, ellei ajatella loogisesti.

    Suomen yksikön 1. persoonan pääte -n johtuu sekin alkujaan persoonapronominista, oletettavasti alkujaan *mi (suomen "minä" sisältää tuntematonta alkuperää olevan lisätavun), joten -n < *-m < *-mi. Indoeurooppalaisella taholla tunnetaan myös yksikön 1. persoonan päätteen alkumuoto -m, joka tunnetaan mm. latinan verbien eräistä muodoista ja joka sekin johtuu alkujaan persoonapronominista, ehkä "me". Sen suhde suomensukuisten (tai yleensä uralilaisten kielten) vastaavaan pronominiin, yhdessä muutaman vastaavan ilmiön kanssa, on antanut aiheen moneen spekulaatioon. Jotkut jopa uskovat sen johtuvan yhteisestä alkuperästä, uralilais-indoeurooppalaisesta kantakielestä, mutta näyttöä on loppujen lopuksi kovin vähän. Luontevampia selityksiä ovat puhdas sattuma ja jonkinlainen yleisinhimillinen äännesymboliikka, joka perustuisi m-äänteen luonteeseen. Lainaushypoteesikin on esitetty (ymmärrettävästikin ajatellen lainautumista indoeurooppalaiselta taholta uralilaiselle), mutta 1. ja 2. persoonan pronominit kuuluvat kielen sisimpään ytimeen, jonka ainekset lainautuvat erittäin harvoin (liekö yhtään varmaa tapausta?).
  13. Jokaisesta kirjaimesta voisi kirjoittaa novellin. Esimerkiksi W on saanut alkunsa siitä, että kirjoitettiin kaksi V:tä yhteen, ja syynä on ollut mm. tarve äänteiden erottamiseen toisistaan, kuten englannin [v] (suomen [v]:tä voimakkaammin, frikatiivisesti äännetty konsonantti) ja [w] (bilabiaalinen puolivokaali). Ruotsin Å taas sai alkunsa siitä, että A:n päälle kirjoitettiin O merkiksi siitä, että ääntämys on (aiemman [a]:n sijasta) [o].
  14. Hupsista, kirjoitin muinaisenglannista, vaikka Tyndalen käännös on myöhäisemmältä kaudelta: se edustaa siirtymävaihetta keskienglannista (Middle English) uusenglantiin (Modern English), ja sitä voisi kai luonnehtia varhais-uusenglanniksi. Siirtymäluonteeseen ehkä kuuluu myös erikoisten kirjoitusasujen kuten "thyn" esiintyminen.
  15. Sanojen merkitystä pitäisi kai kysyä sanoittajalta. Tosin kyseinen sanoitus näyttää olevan lähinnä koviksi ajateltuja sanoja peräkkäin ilman logiikkaa ja lauserakenteita, ja viestinä on ilmeisesti 'rokki on kovaa'.

    Sana "thyn" on ilmeisesti yritys jäljitellä raamatullista englantia. Tämä sananmuoto esiintyy Tyndalen raamatunkäännöksessä (v. 1526) jakeessa Matt. 25:25 kohdassa, jossa vanhoissa englanninkielisissä raamatunkäännöksissä on yleensä "thine" tai "thin". Tämä taas on vanhan pronominin "thy" genetiivi, merkitykseltään siis 'sinun'. (Vrt. ruotsin sanaan "din".)

    Sanoittaja on kai ajatellut, että "thyn" sopii myös merkitykseen 'sinulle'. No, eipä kai rokkisanoittajalta voida vaatia, että hän _oikeasti_ osaisi muinaisenglantia.
  16. Moni äidinkielenopettaja opettaa kielen sääntöinä sellaista, mikä on opettajan omaa keksintöä – tai opiskeluaikana vuosikymmeniä sitten kuultua, silloinkin jo vanhentunutta oppia. Toistettuaan samaa sääntöä esimerkiksi kolmekymmentä vuotta alkaa opettaja jo olla aika varma siitä, että hän opettaa varmaa viisautta, vaikka alkujaan ehkä tajusikin esittämällä vain oman mielipiteensä tai makunsa. Lisäksi tietysti oppilaat yleensä ymmärtävät vähintään puolet väärin, varsinkin jos opettaja yrittää laskea leikkiä.

    Koulujen opettajat eivät ole kielen auktoriteetteja. Auktoriteetit ovat lähinnä Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (Kotus) ja suomen kielen lautakunta. Ne eivät todellakaan opeta, että vierasperäiset sanat saa lausua "molempien tapojen" mukaan. Suomen kielen perussanakirjasta ja Kielitoimiston sanakirjasta löydät ääntämisohjeita.

    Joidenkin aika harvojen sanojen ääntämisohjeissa erikseen mainitaan kaksi ääntämistapaa, tyypillisesti juuri vokaalin ääntäminen lyhyenä tai pitkänä. Tämä juuri osoittaa, että yleisesti oikeita yleiskielisiä ääntämyksiä on vain yksi. Poikkeus vahvistaa säännön.

    (Täydellisemmin: Poikkeus vahvistaa säännön olemassaolon tapauksissa, joita poikkeus ei kata, eli Exceptio probat regulam casibus non exceptis. Toisin sanoen se, että erikseen mainitaan jotain erityistä – esimerkiksi kahden vaihtoehtoisen ääntämyksen olemassaolo – osoittaa, että on olemassa yleinen sääntö, johon esitetään poikkeus.)
  17. Sinulla ei ole väitteellesi "yhtä oikein suomeksi on lausua myös vierasperäiset sanat, kuten ne kirjoitetaan" perusteluja, vaan kyseessä on vain sinun mielipiteesi tai harhakäsityksesi, miten vain halutaan sanoa. (Harhainen on myös käsitys, jonka mukaan tuollaiseen yhteyteen kuuluisi pilkku.)
  18. Ei ole mitenkään ainutlaatuista, että vierasperäinen sana "luetaan toisin kuin kirjoitetaan". Käsitys, jonka mukaan suomea kirjoitetaan täysin samoin kuin kirjoitetaan, tai hyvin vähäisin poikkeuksin, on lähinnä ihannointia ja toistamalla (eikä asiaperustein) vakiinnutettu käsitys. Ks.
    http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/orto.html

    Varsinkin vokaalin pituuden merkinnässä on hyvin tavallista säilyttää lainanantajakielen kirjoitusasu, vaikka sana muuten mukautetaan suomeen. Ottaakseni vain muutaman esimerkin käärmeiden nimistä: kobra [koobra], boa [booa], pyton [pyyton t. pyytton]. Kieliopeissa ja sanakirjoissa tällaisia ei useinkaan mainita, vaan annetaan ymmärtää, että ääntämys olisi kirjoitusasun mukainen - kuten se tietysti joskus saattaa ollakin, jos puhuja ei tunne sanaa.

    Miksikö sitten "lordi" mutta "laardi"? Varmaankin siksi, että sana "lord" on koettu fiinimmäksi ja vieraammaksi, tarkoittaahan se vieraan maan ylhäisaateliin kuuluvaa miestä.
  19. Jos tilattava voi olla mitä vain, niin silloin normaali ostoskori ei toki toimi. Siltikin rivien määrä on triviaaleimpia asioita hoitaa.

    Fiksu ratkaisu on, että lomakkeessa on esimerkiksi kymmenen tai kaksikymmentä riviä ja painikkeet "Lisää rivejä" (tms.) ja "Näytä tilaus". Niistä eka sitten vie datan käsittelyyn ja näyttää uuden lomakkeen, jossa on lisää tilaa, ja jälkimmäinen näyttää tiedot tilauksesta normaalina sivuna, jonka käyttäjä voi tulostaa, ja jossa on myös painike, jolla tilaus varsinaisesti lähetetään.

    (Ei siis todellakaan pidä panna asiakasta laskemaan rivien määrää ja ilmoittamaan se, koska tietokone hoitaa laskennan paljon paremmin.)

    Tähän tietysti tarvitaan kohtalaisesti ohjelmalogiikkaa palvelimeen. Valmiita malleja ja koodia on kyllä olemassa. Myös PDF:n tuottamiseen on valmiita välineitä, mutta se voikin olla paitsi turhin myös hankalin vaihe toteutuksessa.
  20. Rivimäärän valinta on asiassa triviaaleimpia puolia, eikä sitä kannata miettiä, ennen kuin isommat asiat on selvitetty ja ratkaistu. Miten siis tilaamisen on ajateltu tapahtuvan kokonaisuutena ottaen ja miten se toteutetaan?

    Asian voi hoitaa esimerkiksi niin, että sivulla on aluksi vain lomake, johon kirjoitetaan rivimäärä. Tämän lomakkeen käsittely sitten tuottaa varsinaisen lomakkeen, jossa on haluttu määrä rivejä. Tämän toteutus riippuu täysin siitä, mitä ohjelmointikieltä palvelinpäässä käytetään. HTML:llä sitä ei tietenkään voi tehdä. Huomaatko nyt, että olit ratkaisemassa asiaa väärästä päästä.

    Eri asia on, että lähestymistapa ei ole fiksu, koska se yrittää siirtää paperilomakkeen verkkoon käyttämättä verkon mahdollisuuksia (esimerkiksi juuri ostoskorilla). Se myös poikkeaisi siitä, miten käyttäjät ovat tottuneet toimimaan tyypillisissä verkkokaupoissa. Ja mitä PDF-muodolla tehtäisiin? Kai tiedot halutaan suoraan myyjän tietojärjestelmään eikä niin, että ne pitää skannata tai naputella paperilta?

    Jos tarkoitus onkin, että käyttäjä tulostaa, allekirjoittaa ja lähettää PDF-muotoisen tilauksen, niin sehän kannattaa tietysti tehdä niin, että verkkosivulla on linkki PDF-muotoiseen lomakkeeseen. Tätä tekniikkaahan käytetään laajasti julkisen hallinnon lomakkeenjakelussa (ks. http://lomake.fi ). Se on kömpelöä mutta joissakin tilanteissa perusteltavissa välivaiheena.
    21. 114 / 141
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt