yucca42

Vapaa kuvaus

Kotimaa: --- Koulutus: --- Ammatti: Muu Siviilisääty: --- Lapset: ---

Aloituksia

11

Kommenttia

2810

  1. Venäläisillä sukunimillä on yleensä eri muodot maskuliinissa ja feminiinissä, ja Putinin tytär on Maria Putina (tai Marija Putina, jos noudatetaan kielenhuollon eräitä jokseenkin hämäriä ohjeita). Poikkeuksen muodostavat kuitenkin eräät nimet, joilla ei ole eri muotoja eri sukupuolille, vaan yhteinen muoto (kieliopillisesti neutri); esimerkiksi Konstantin Tšernenkon puoliso oli Anna Tšernenko.

    Toisaalta maasta toiseen jokseenkin pysyvästi siirryttäessä saattaa sukunimikäytäntö mukautua uuteen ympäristöön. Jos Putin muuttaisi Suomeen ja menisi naimisiin suomalaisen kanssa, vaimon sukunimeksi tulisi Putin, ei Putina. Ks. ”Onko herra Ivanovin puoliso rouva Ivanov vai rouva Ivanova?”, http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1347

    Mainitsemasi Hesarin sivu on ilmeisesti korjattu, ainakin siellä on nyt ”Putina”, mutta korjauksesta ei ole merkintää.

    Jutussa on hiukan kyseenalaista myös pormestari-sanan käyttö. ”Pormestari” on pohjoismainen sana, eikä sitä pitäisi käyttää muiden maiden oloista puhuttaessa , varsinkaan, kun se on päässyt aivan karkuun sellaisessa käytössä – se tarkoittaa milloin suurkaupungin kaupunginjohtajaa, milloin kyläpahasen päällikköä. Suomessa lienee useimmille yhä tutuin Suomen ns. vanhojen kaupunkien kaupunginjohtajan nimikkeenä.

    Pieter Broertjesin titteli on kyllä hollanniksi burgemeester, joka on sukua sanalle ”pormestari”, mutta sopiva suomenkielinen vastine olisi ”kaupunginjohtaja”. Pormestari-sanan käyttö on tässä(kin) varmaan englannin sanan ”mayor” kaavamaista kääntämistä.
  2. Pullamössösukupolveksi kutsuttu sukupolvi on kyllä nimenomaan jäänyt osattomaksi pullamössöstä eikä edes tiedä, mitä pullamössö oli.

    Kysymys, miten ”uusavuton” tavutetaan, on kyllä hyvä esimerkki yhdenlaisesta uusavuttomuudesta (ei osata käyttää kielenoppaita eikä edes tunneta tavuttamisen alkeiden perusteita), ja se onkin varmaan esitetty parodisesti. Siihen sisältyykin aika jännästi jännitettä eri tavutuskäsitteiden välillä.

    Foneettisen tavukäsitteen kannalta molemmat kysymyksessä esitetyt vaihtoehdot ovat mahdollisia. Foneettiset tavut muodostua yhdysosien rajan yli. Tässä kai kuitenkaan ei käy niin, koska pääpainollista tavua seuraa sivupainollinen tavu eli a-vokaali on sivupainollinen.

    Kieliopillisen tavukäsitteen kannalta tavutus on tietenkin uus-a-vu-ton.

    Typografisen tavutuksen kannalta sallitut tavutuskohdat ilmaisee merkintä uus-avu-ton. Vaikka ”a” muodostaa kieliopillisen tavun, yhtä kirjainta ei eroteta eri riville kuin sanan muu osa, ja tämä koskee myös tilannetta, jossa sana on yhdyssanan osa.
  3. Tässä tapauksessa nominatiivialkuinen ”aaltopituus” on kuitenkin vanhempi. Sitä käyttää muun muassa noin sadan vuoden takainen ”Tietosanakirja” (s.v. Aaltoliike): http://runeberg.org/tieto/1/0013.html

    1930-luvun ”Pienessä tietosanakirjassa” on kuitenkin ”aallonpituus”: http://runeberg.org/pieni/1/0012.html

    Muutoksen lienee aiheuttanut joidenkin kielimiesten harjoittama kielenparantelu, jossa nominatiivialkuisia sanoja on yritetty vaihtaa genetiivialkuisiksi, ks. katsausta ”Nominatiivi vai genetiivi yhdyssanan alussa?”
    http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=2370

    Muutospyrkimysten menestys on vaihdellut. Useimmat ovat epäonnistuneet, mutta osa on onnistunut ainakin puoliksi, niin että kieleen on luotu pysyvä epävakaus. Tämä onkin kielenmestaroinnille tyypillistä.

    Nykyisissä sanakirjoissa ”aallonpituus” ja ”aaltopituus” mainitaan rinnakkaissanoina ilman normatiivista kannanottoa, enempää kuin se yhdenlainen kannanotto, joka sisältyy siihen, että ”aallonpituus” on päähakusanana. Ja tokihan se onkin loogisempi. Aallonpituus on aallon pituus (aaltoliikkeen yhden aallon pituus, ei vain jokin aaltoon liittyvä pituus), ja vain ilmauksen termiluonteen takia se kirjoitetaan yhdyssanaksi.

    Google-vertailut ovat entistäkin epäluotettavampia, muttta jotain kertonee se, että "aallonpituus" antaa noin 45 000 osumaa, "aaltopituus" vain vajaat 6 000. (Ilman lainausmerkkejä tulos on erilainen, koska silloin Googlen tekemä haku on väljempi.)

    Toisaalta ilmauksessa ”samalla aaltopituudella” nominatiivialkuisuus on varsin tavallinen. Syynä lienee, että tämä metaforinen ilmaus syntyi samoihin aikoihin kuin radio yleistyi, ja silloin ”aaltopituus” oli vielä tavallinen. Myöhemmin fysiikassa ym. otettiin yleisesti käyttöön kielenhuoltajien tyrkyttämä ”aallonpituus”, mutta yleiskielisessä sanonnassa muutos löi itsensä läpi heikommin. Metaforan alkuperäinen merkitys hämärtyi, ja se jäi ”vain sanonnaksi” eikä enää kuvaannolliseksi ilmaukseksi, joka viittaa yhteisen tai oikean aallonpituuden löytämiseen radiovastaanottimesta tai -lähettimestä. Hämärtymiseen ehkä vaikutti vähän sekin, että radioiden säätimissä ei ole aallonpituuden (yksikkö metri, m) asteikkoja vaan taajuuden (yksikkö hertsi, Hz) asteikkoja – siis valitaan taajuus, ja aallonpituus määräytyy sen mukaan.
  4. Tavutetaan eri tavoin eri kielimuodoissa. Hyvä tietolähde on Merriam-Webster, joka kuvaa lähinnä amerikanenglannin standardivarianttia. Ks.
    http://www.merriam-webster.com/dictionary/dangerous

    Yleisperiaate on, että ensimmäiselle riville jäävä osuus pitäisi voida lukea järkevästi sellaisenaan kurkkimatta seuraavan rivin alkuun. Tältä kannalta jako danger-ous on ongelmaton. Toisaalta usein on voitava jakaa sanoja pieniinkin osiin, ja siksi myös dan-gerous on sallittu, vaikka siihen tuo periaate ei päde.

    Foneettisesti sanassa "dangerous" on joka tapauksessa kolme tavua. Kukin vokaali tai diftongi virittää oman tavunsa. Sanan jakaminen eri riveille on toisaalta eri asia: jokainen tavunraja ei ole hyväksyttävä jakokohta. Esimerkiksi suomen sanassa "asia" on kolme tavua, mutta ei ole hyväksyttävää tapaa jakaa sitä eri riveille.
  5. Kielelliseen kompetenssiin kuuluu kielen sanaston osaaminen. Tähän sisältyy se, että ymmärretään, ettei sanaa "artikkeli" voi jakaa yhdysosiin. Juuri tätä sanaa ei tarvitse tuntea lainkaan – joskin varmaan lähes kaikki aikuiset suomenkieliset sen varmaan tuntevat, vaikka eivät kaikkia merkityksiä tietäisikään –, vaan riittää siis, ettei sille ole mitään mahdollista jakoa. Ei tässä tarvitse arvailla.

    Olettamuksen 2 virheellisyys on jo tullut osoitetuksi. Olettamus 1 on myös perusteeton ja merkitsee tietynlaisen taipumuksen (eräissä tilanteissa sanoja saatetaan taivuttaa kuten yhdyssanoja) tulkitsemista aivan muunlaiseksi kuin se on. Eivät ne, jotka kirjoittavat ”artikkeliä”, oleta, että ”artikkeli” on yhdyssana; he varsin hyvin tietävät, ettei se ole.

    Yhdistämättömän sanan tulkitseminen yhdyssanaksi on sekin kyllä mahdollista, mutta paljon harvinaisempaa. Osittain kyse on jopa tarkoituksellisesta sanojen käsittelyssä, jossa hyvin tiedetään, että lähtökohtana on yhdistämätön sana. Suomen sana ”papukaija” johtuu ruotsin sanasta ”papegoja”, ei suinkaan sanojen ”papu” ja ”kaija” yhdistämisestä. Mutta siitä on lohkaistu jälkiosa ”kaija” käytettäväksi osittain lyhyempänä arkinimityksenä papukaijoille, osittain oppitekoisten lajinnimien yhdysosaksi (esimerkiksi ”aleksanterinkaija”).

    Kukaan ei ole toistaiseksi syyttänyt ketään tässä keskustelussa. Sen sijaan on selvää, että ”artikkeliä” on norminvastainen ja myös vallitsevan käytännön vastainen, siis jonkinlainen virhemuodoste.
  6. Kyse ei ole sanojen rakenteen ymmärtämisestä yleensä, vaan siitä, onko sana yhdyssana vai ei. Ei tarvitse tuntea sanan ”akkusatiivi” alkuperää tietääkseen, miten sitä taivutetaan, ei myöskään jäsentää sitä enempää kuin toteamalla, että sehän ei ole yhdyssana. Huumorin puolelle jätettäköön mahdollisuus tulkita se niin, että siinä on yhdysosat ”akku” ja ”satiivi”; sitä paitsi tällainen väärä jäsennys johtaisi oikeaan taivutukseen.

    Alkuperäisessä viestissä oli ilmaus ”selvä johdos yksinkertäisemmästä vartalosta”. Siitä on aika pitkä matka siihen, että sanasta voi olla tunnistavinaan jonkinlaisen pääteaineksen, vaikka ei edes ole mitenkään selvää, mikä olisi päätettä (onko sanassa ”nilviäinen” päätteenä ”-iäinen”, ”-äinen”, ”-inen” vai ehkä pelkkä ”-nen”), saati että kantasana olisi tunnistettavissa. Mutta tämä on epäolennaista aiheen kannalta: oikean taivutuksen tietämiseksi ei tarvitse tuntea sanan mahdollista johtoa, ainoastaan se, onko se yhdyssana.

    Sellaiset virheet kuin ”arkkitehtiä” ja harvinainen ”akkusatiiviä” johtuvat yksinkertaisesti siitä, että sanaa taivutetaan ikään kuin se olisi yhdyssana, vaikka se ei ole. Joskus kyse on todellisesta yhdyssanaksi mieltämisestä (eihän esimerkiksi suomea opiskeleva välttämättä tiedä, että suomessa ei ole substantiivia ”tehti”), mutta useammin syynä on sanan foneettinen jäsentyminen. Koska sanassa ”arkkitehti” on sivupaino tavulla ”teh” ja sanassa ”akkusatiivi” on sivupaino tavulla ”tii”, ne ääntyvät samalla tavoin kuin jos ne olisivat yhdyssanoja (arkki-tehti, akkusa-tiivi). Suomenpuhujan kielelliseen kompetenssiin kuuluu sen tunnistaminen, että ne eivät todellisuudessa ole yhdyssanoja, koska ei ole sanoja ”tehti”, ”akkusa” ja ”tiivi”.
  7. Ilmaisutyyppi "pyytämällä pyytää" on todennäköisesti paljon vanhempi kuin kirjoitettu suomen kieli. Raamatunsuomennoksissa se on nuorempi.

    Kohdassa Matt. 13:14 on kyllä nykyisessä (vuoden 1992) suomennoksessa "katsomalla katsokaa" ja sitä edellisessä (1930-luvun) suomennoksessa "näkemällä nähkää", mutta sitä edellisessä (vuoden 1776) suomennoksessa noudatetaan lähinnä Lutherin saksannoksen rakennetta: "Ja heissä täytetään Jesaiaan ennustus, joka sanoo: korvillanne pitää teidän kuuleman, ja ei ymmärtämän, ja nähden näkemän, ja ei äkkäämän." Tässä on hiukan outo epäsymmetria kuulemisessa ja näkemisessä; Luther kirjoitti johdonmukaisemmin: "Und über ihnen wird die Weissagung Jesajas erfüllet, die da sagt: Mit den Ohren werdet ihr hören und werdet es nicht verstehen, und mit sehenden Augen werdet ihr sehen und werdet es nicht vernehmen." Aiemmissa suomennoksissa on samantapainen linja; Agricolalla on: "Ja heisse teyteten Esaian noituus/ ioca sanoi/ Coruillan pite teiden cwleman/ ia ei ymmertämen/ ia näkeweisne pite teiden näkemen/ ia ei eckemen."

    Raamatunsuomennoksiin on siis vasta 1900-luvulla tullut tähän kohtaan näkemällä nähdä -tyyppinen ilmaus. Aiemmin on ollut enemmän vieraisiin esikuviin perustuvia rakenteita. "Pitää nähden näkemän" ja "näkeweisne pite teiden näkemen" voitaneen tulkita kreikan ja latinan lauserakenteiden jäljittelyksi ( "blepontes blepsetes" ja "videntes videbitis, oikeastaan "näkevinä tulette näkemään").
  8. Koneen vaihto on kokonaan sinun vastuullasi. Erityisesti joudut ottamaan ruumamatkatavarat ulos ja selvittämään ne jatkolennolle. Toivottavasti aika riittää.

    Juuri tämän takia kannattaa mikäli mahdollista ostaa koko lentomatka kokonaisuutena, joka tulee yhdelle varaukselle. Tällöin voit (yleensä) selvittää matkatavaran lopulliseen kohteeseen asti, jolloin muut hoitavat sen siirron jatkolennolle ja vastaavat tästä. Lisäksi jos tuleva lento on myöhässä ja sen takia et ehdi jatkolennolle, lentoyhtiöt vastaavat siitä, että sinulle järjestetään kuljetus seuraavalla mahdollisella lennolla. Jos taas lennot ovat eri varauksilla, joudut itse järjestämään ja maksamaan toisen lennon – ja hinta voi olla suolainen, kuten yleensä viime hetkellä ostettavilla lennoilla.
  9. Kaksi tavua on kyllä suomen kielen perussanojen eräänlainen peruspituus, ja kolmitavuiset perussanat, vaikka niitä on paljon, ovat poikkeuksia. Toisaalta on myös nelitavuisia sanoja, joille ei voi osoittaa selvää yhdyssanarakennetta eikä johtoa (kantasanaa ja johdinta), esimerkiksi "vakituinen" ("-tuinen" voidaan tunnistaa johtimeksi, mutta nykykielessä ei ole sanaa "vaki") ja "nilviäinen" (joka on epäilemättä jonkinlainen johdos, mutta mistä ja mikä on johdinta?).

    Mutta mennäänpä alkuperäiseen kysymykseen. Sellaiset muodot kuin "akkusatiiviä" tai "artikkeliä" ovat selvästi virheellisiä siinä mielessä, että ne ovat kielen normien vastaisia. Eri kysymys on, ovatko ne myös kielenvastaisia eli kielen järjestelmään kuulumattomia eli niiden sääntöjen vastaisia, joiden mukaan suomen kieltä todellisuudessa käytetään, kuten "fhghsdsfhd" ja "minä uskoa sinä olla väärä" ovat kielenvastaisia, eli suomea äidinkielenään puhuvan ei voi olettaa tuottavan niitä, paitsi ehkä leikillään. Sanoisin, että ne eivät ole varsinaisesti kielenvastaisia, vaan satunnaisia virhemuodosteita, kirjoitusvirheisiin verrattavissa.

    Sen sijaan esimerkiksi taivutusmuodon "arkkitehtiä" voi sanoa olevan kielenmukainen, vaikkakaan ei norminmukainen. On varsin tavallista käyttää etuvokaalista päätettä, koska sana mielletään yhdyssanaksi, vaikka suomen kielen kannalta se onkin yhdistämätön.

    On vaikea sanoa, missä rajat kulkevat. "Arkkitehti" jäsentyy helposti yhdyssanaksi, koska on muitakin arkki-alkuisia sanoja, joista osassa "arkki-" on melko selvä yhdysosa tai etuliite (esimerkiksi "arkkivihollinen"). Sen sijaan esimerkiksi sanan "akkusatiivi" jäsentäminen osiin "akkusa" ja "tiivi" ei ole luonnollista. Niinpä esimerkiksi "akkusatiiviä" näyttäisi yleisyydeltään olevan satunnaisen kirjoitusvirheen luokkaa, vaikka se yleensä ei olekaan varsinaisesti kirjoitusvirhe.

    On kohtuullista pitää asua "akkusatiiviä" kielivirheenä. Sivistyssanojakin koskee yleensä vokaalisointu, eikä oikea taivutus vaadi sanan rakenteen erityistä analyysia tai ymmärtämistä..

    Kielivirheisiin voi toki suhtautua monella tavalla. Fiksu asenne on yleensä se, että kielivirheestä ei huomauteta, ellei huomauttamiselle ole erityistä syytä. Erityinen syy voi olla vaikkapa se, että virheen tehnyt kirjoittaa työkseen tekstejä, joita julkaistaan.
  10. Itsensä nurkkaan maalaamista on se, että kieltäydytään käyttämästä normaalia ja suositeltua suomenkielistä nimeä kuten ”Britannia” ja sitten, kun on huomattu että ”Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta” ei nyt oikein käy, esiintyessään vaikkapa joka toisessa lausessa, ruvetaan käyttämään englanninkielistä lyhennettä, jota suuri osa suomalaisista ei tunne.

    Hiukan vastaava ilmiö on, että ei haluta käyttää sanaa ”Amerikka” tarkoittamassa Yhdysvaltoja ja sitten päädytään USA-lyhenteeseen. Tosin ”USA” on yleisesti tunnettu lyhenne, mutta tämä ei tee sanan vaihtamista lyhennykseen fiksuksi. (”Yhdysvallat” sopii tietysti moneen yhteyteen, mutta esimerkiksi johdos ”yhdysvaltalainen” on jo vähän kömpelö. Ja ehkäpä samat besserwisserit, jotka vastustavat Britanniaa, vastustavat myös Yhdysvaltoja ja vaativat, että pitää kirjoittaa ”Amerikan Yhdysvallat” tai jopa ”Pohjois-Amerikan Yhdysvallat”, vaikka se ei koskaan ole ollut virallinen nimi.)
  11. Ei myöskään pidä sortua (trollaantua?) kirjoittamaan Yhdistyneistä kuningaskunnista. Kyseisen valtion virkakielinen nimihän on ”Yhdistynyt kuningaskunta” yksikössä. Nykyiselle Britannialle on valtio-oikeudellisesti ominaista, että se on yksi valtakunta, yksi kuningaskunta, eikä aiemman valtio-oikeudellisen mukaisesti personaaliunioni (kaiksi kuningaskuntaa, joita yhdistää se, että niillä on sama hallitsija).
  12. Ei ihan helppoa, mutta yritetäänpä:

    Frequentative verbs

    The suffixes ellA : ele- (or for some verbs illA : ile-) and skellA : skele- are used to derive verbs that mean performing the action expressed by the base verb in a frequent or continuous manner. A simple example is kysellä : kysele- (to ask questions), derived from kysyä : kysy- (to ask); it simply means repeated action of asking.

    For example, from istua : istu- (to sit) we get istuskella : istuskele- (to sit about [frequently in some places]; to sit back [doing something]). Such verbs can be called frequentative or continuative. For some verbs, both suffixes can be used, possibly with no clear difference in meaning. For example, from olla : ole- we get both oleilla : oleile- and oleskella : oleskele-, which both mean staying around for some time, though the former might specifically refer to spending one’s time without doing any work. For most verbs, however, just one of these suffixes is in use.

    For many verbs, these suffixes also imply reflexive or reciprocal meaning. That is, the action may have its subject as the implied object, or the verb may express mutual action. For example, from harjoittaa (to practice; to exercise) we get harjoitella, which means practicing in some sport or skill, implying both repeated action and practicing oneself.

    Many derivations of this type have a more or less specialized meaning and need not have any frequentative or continuative meaning. From rakastaa : rakasta- (to love), the verb rakastella : rakastele- (to make love) has been derived, and it means sexual intercourse that need not be repeated or continued. From vääntää : väännä- (to turn, to wind, to twist), we get väännellä : vääntele-, which may have a concrete meaning (to repeated turn something), but more often it has a figurative meaning, as in Hän väänteli sanojani (He twisted/distorted my words).

    There are also verbs that apparently contain one of these suffixes but have no real base word. For example, suudella : suutele- (to kiss) could be analyzed as a derivation of suutaa : suuda- (which would be related to suu “mouth”), but no such verb is known.

    Due to the great variation in meanings, verbs of these types need to be learned separately. If you see a word like vastustella and you do not know it, you might guess that it is a derivative of vastustaa : vastusta- (to oppose) and think that it could mean “to oppose repeatedly, to resist”. And here your guess would be right, but it would be better to check it from a dictionary. If you similarly thought that arvostella, being a derivative of arvostaa (to appreciate, to respect), means repeated appreciation, you would guess wrong; it means criticizing, often implying negative (unfavorable) rather than positive criticism. The explanation is that arvosta, derived from arvo (value), generally means giving some value to something, estimating the value of something.
  13. Pyytämällä pyytäminen on korostettua, intensiivistä pyytämistä. Lauri Hakulisen "Suomen kielen rakenne ja kehitys" kuvaa tämäntapaiset rakenteet vartalontoiston (figura etymologica) erikoistapauksina: "Verbin muun taivutusmuodon ohessa esiintyy sen merkitystä tehostavana saman verbin akt. III infinitiivin yks. adessiivi; esim.: Ei annettu, vaikka pyytämällä pyysin (= 'kovasti, hartaasti pyysin')".

    "Tekemällä tehty" on merkitykseltään osittain erikoistunut: se ei viittaa vain korostettuun, intensiiviseen tekemiseen vaan erityisesti "väkisin tekemiseen", tai kuten Hakulinen selittää: "Tämä runo vaikuttaa tekemällä tehdyltä (eikä innoituksen luomalta)."

    "Iso suomen kielioppi" näyttää käsittelevän rakennetta varsin suppeasti:
    "Huom. mAllA-rakennetta käytetään lisäksi ilman täydennyksiä teon intensiteettiä korostavassa rakenteessa V + -mAllA V: Jonkin ajan kuluttua Jan alkoi vaatimalla vaatia, että menisin lääkäriin".
    http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=517
  14. Yritäpä kirjoittaa essee, jossa käsitellään Britanniaa niin, että normaalisti siinä mainittaisiin maa ja sen asukkaita ja yrityksiä useita kertoja. Loogisesti ottaen et varmaankaan voisi kirjoittaa briteistä vaan yhdistynytkuningaskuntalaisista, vai kuinka? Lukijasi taitaisivat pitkästyä, elleivät sitten keksisi viihdytyksekseen tarkata, montako kertaa sorrut kirjoittamaan hankalat ilmauksesi väärin. Ja jos tunnet houkutusta puhua tai kirjoittaa UK:sta, niin se osoittaa, miten olet maalannut itsesi nurkkaan. Mieleen tulevat ajat, jolloin poliittisesti valistuneina itseään pitävät eivät voineet puhua Itä-Saksasta mutta eivät oikeasti jaksaneet kirjoittaa Saksan demokraattisesta tasavallasta, vaan sortuivat DDR:ään ja eäpävirallisissa yhteyksissä Derkkulaan tms.

    Toisen kappaleen analyysisi on aivan oikea. Tee vain siitä oikeat päätelmät. Maiden nimet ovat muotoutuneet historian kuluessa, eikä ole suinkaan poikkeuksellista, että yhden alueen nimestä muodostuu koko maan nimi ainakin jossakin kielessä. Esim. Saksa (joka johtuu Saksin, Sachsenin, nimestä) ja ruotsin Sverige (alkujaan Svearike eli sveealaisten valtakunta). Monet eurooppalaiset maan- tai alueennimet ovat alkujaan olleet jopa vain yhden nyt jo hävinneen kansan asuinalue, joka on ollut suppeampi kuin alue, jonka nimeksi ne ovat vakiintuneet. Ranska oli alkujaan vain frankkien maa, ranskankielinen Saksan nimitys Allemagne alemannien maa, Englanti anglien maa jne.
  15. Persoonapronominit eivät varsinaisesti ole pakollisia puhekielessä, mutta niiden käyttö on normaalia. Pois jättämiseen voi olla monia syitä. Seuraavassa pieni esimerkki Isosta suomen kieliopista (kohdasta, joka käsittelee muuta aihetta mutta havainnollistaa tätäkin):

    "1. Mä oisin soittanu siitä Kaisa Niemisestä että saitko sää hänet kii.
    2. Sain. (.) ja tuota mut emmä saanu sitä kyl sitä asiaa paljookaa edistymään."

    Tässä on kolmessa tapauksessa neljästä persoonapronomini mukana (vaikkakin muodossa "emmä" = "en mä" foneettisesti verbiin sulautuneena). Neljännessä tapauksessa on vain "Sain", ja tämä tuntuu jokseenkin luontevalta. En osaa tarkasti sanoa miksi, mutta mieleen tulee, että kysymyslauseen verbinmuoto "saitko" edellyttää, että vastauksessa – jos vastataan suomen kielen vanhalla tavalla eikä vain ”joo” tai ”ei” – esiintyy yksikön 1. persoona.

    Yksitavuisiksi supistuneissa muodoissa persoonapääte on kyllä yhtä selvästi esillä kuin kirjakielen mukaisissa. Jonkinlainen poikkeus on ehkä ”oon” contra ”on”, jossa ero on vain vokaalin pituudessa, mutta normaalisti se riittää hyvin suomen kielessä.

    Pronominien käyttö ei nähdäkseni riipu siitä, millaista verbiä käytetään. Persoonista taas monikon 2. persoona on sikäli erikoisasemassa, että purjehdimme-tyyppiset muodot ovat puhekielessä laajalta syrjäytyneet purjehditaan- tai purjehdittiin-tyyppisten muotojen tieltä. Niiden yhteydessä me-sana on sikäli erityisen tarpeen, että pelkkä ”purjehditaan” on yleensä – lauserakenteen mukaan – joko imperatiivinen (vanhan suomen ”purjehtikaamme”) tai julkilausumatonta persoonaa tarkoittava (4. persoona, usein harhaanjohtavasti passiiviksi kutsuttu). Esimerkkejä:
    – Me purjehditaan kesällä todella paljon. [indikatiivinen]
    – Purjehditaan tuohon saareen. [imperatiivinen, kehottava t. ehdottava]
    – Miten purjehditaan vastatuuleen? [4. persoona, tässä geneerisessä merkityksessä]
  16. Tunnetko jonkun, joka on oikeasti tietämätön siitä, että ”Alankomaat” ja ”Hollanti” tarkoittavat samaa maata?

    Kuvauksesi perusteella selostajat puhuivat johdonmukaisesti Hollannista. Missä ongelma?

    Silloin harvoin, kun on tarvetta puhua historiallisesta Hollannin maakunnasta, joka koostuu suunnilleen nykyisistä Pohjois-Hollannin maakunnasta ja Etelä-Hollannin maakunnasta, löydetään varmaan keino tehdä selväksi, että tarkoitetaan sitä eikä Hollantia maana.

    Jos haluat puhua Alankomaista, niin siitä vain. Kyllä sinut ymmärretään. Hankaluuksia voi tulla, jos haluat samalla logiikalla puhua Yhdistyneestä kuningaskunnasta eikä Britanniasta.
  17. Voidaan kai sanoa, että subjektiton yksikön 3. persoonan verbi tulkitaan "nollapersoonaksi", ellei konteksti tarjoa jotain muuta, melko ilmeistä tulkintaa.

    Sekä yksikössä että monikossa voi persoonapronominin käyttöä perustella sillä, että subjekti voisi olla yksikössä "hän" tai "se", monikossa "he" tai "ne". Toki olisi ajateltavissa, että oletusarvona olisi "hän" tai "he". Mutta kieli ei yleensä kehity puhtaan logiikan mukaan.

    Lisäksi monikollisella 3. persoonan verbinmuodollakin voi olla geneerinen tai indefiniittinen merkitys. Voitaisiin sanoa "Ovat rakentaneet tähän tien", jolloin merkitys on suunnilleen sama kuin lauseella "Tähän on rakennettu tie". Siksi "he" voi olla tarpeen torjumassa sellaista tulkintaa.

    Yleispuhekielessä ei yleensä jätetä 1. tai 2. persoonan pronominia pois, vaan sanotaan "mä oon", "sä oot". Puhekielen eri muodoissa esiintyy eri muunnelmia persoonapronomineista (mie, mnää yms.), mutta niiden pois jättäminen on melko harvinaista. Yleispuhekielellä tarkoitan tässä tavanomaista vapaata puhetta, vastakohtana esimerkiksi esitelmässä tai haastattelussa käytetylle puheelle, jossa yleensä pyritään noudattamaan kirjakielen rakenteita.

    En ole havainnut, että puhekielessä olisi yleistä jättää 3. persoonan pronomini pois. Pois jättäminen tulee kyseeseen – paitsi ”nollapersoonan” tapauksissa – lähinnä kai silloin, kun lause kiinteästi liittyy edelliseen ja viittaa siinä mainittuun henkilöön. Voisi sanoa ”Pekka lähti jo aamulla kalaan. Tulee kai pian pois.” Tämän voisi tulkita johtuvan siitä, että puhekieli suosii lyhyitä virkkeitä tai virkkeenkatkelmia, ja kun kirjakielessä sanottaisiin ”Pekka lähti jo aamulla kalaan ja tulee kai pian pois”, puhekieli käyttää ehkä kahta erillistä lausetta ilman sidesanaa – mutta saattaa jättää subjektin pois. Kirjakielisessä versiossahan jälkimmäisessä lauseessa ei varsinaisesti ole implisiittistä subjektia (”hän”), vaan sillä on yhteinen subjekti (”Pekka”) ensimmäisen lauseen kanssa.
  18. Verbin kolmannen persoonan muodot eivät yksikäsitteisesti ilmaise tekijää, vaan tekijänä voi olla kuka tai mikä tahansa, johon ei tilanteessa viitattaisi ensimmäisen tai toisen persoonan pronominilla. Esimerkiksi virkkeeseen "? kirjoitti tämän" voi ?:n paikalle sijoittaa paitsi hän-pronominin myös jonkin muun pronominin, kuten "joku", tai erisnimen tai muun substantiivilausekkeen.

    Olisi tietysti mahdollista, että kielessä olisi sellainen sääntö, että kolmannen persoonan muoto sisältää implisiittisesti subjektin "hän" tai "he", jos ilmipantu subjekti puuttuu. Näinhän on esimerkiksi latinassa. Suomessa niin ei ole. Tämä ei ole kirjakielen erityinen normi, vaan suomen kielen yleinen ominaisuus. Implisiittisenä subjektina on pikemminkin generelli persoona eli "nollapersoona", mutta sekin tulee kyseeseen vain määrätilanteissa (ks. http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1347 ).

    Joissakin tilanteissa kolmannen persoonan pronomini voi kuitenkin puuttua niin, että implisiittisenä subjektina on "hän" tai "he". Tavallisinta tämä on sivulauseissa, joissa tällainen implisiittinen subjekti viittaa päälauseen subjektiin, esimerkiksi "Hän sanoi, että oli jo tehnyt asian." Kysymyksen esimerkeissä tilanne on toinen: niissä viitattaisiin päälauseessa adverbiaalina olevaan pronominiin (hänelle, heiltä).

    Kolmannen persoonan pronomini voi puuttua myös kerronnassa, jossa viittaussuhde on muista syistä ilmeinen. Virke voisi alkaa "Meni sitten – –”, kun viitataan ihmiseen, jonka toiminnasta on juuri kerrottu. Tätä ei kuitenkaan pidetä asiatyylisenä, eikä se kaunokirjallisuudessakaan ole tavallista.

    Vaikka esimerkiksi virkkeessä ”Heiltä kysyttiin, minne he olivat menossa” voi he-sana tuntua turhalta, se helpottaa virkkeen ymmärtämistä. Kun lauseessa on subjekti, kuulijan tai lukijan ei tarvitse analysoida virkettä mielessään sen päättelemiseksi, mikä on ajateltava subjektiksi. Lyhyessä virkkeessä tämä ei ehkä tunnu olennaiselta, mutta kirjoittaessamme ja puhuessamme emme ajattele sellaisia asioita, vaan tuotamme ilmauksia mallien tai kaavojen mukaan.

    Malleihin kuuluu muun muassa subjektin ja predikaatin muodostama ydinlause. Mallista poiketaan melko harvoin. Suomen kielessä yhden tärkeän poikkeuksen muodostaa ensimmäisen tai toisen persoonan pronominin pois jättäminen, mutta sekin on lähinnä kirjakieleen kuuluva ilmiö. Muutoin suomessa poiketaan subjekti-predikaatti-mallista harvemmin kuin esimerkiksi englannissa, jossa suomen nollapersoonaa vastaa usein geneerisesti käytetty you-sana ja jossa ns. muodollinen subjekti on tavallinen (It is raining).
  19. Kyse on monien länsimurteiden käytännöstä, jota jotkut osaamattomat toimittajat noudattavat julkisessa viestinnässä. Yhtä asiatonta kuin olisi kirjoittaa asiauutisessa Kallaveestä tai Alavuresta. Lisätietoja:
    https://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/8.4.html#astev-murt
  20. No kyllä ”sian pentu” ja ”lehmän pentu” ovat tehokkaita tapoja kertoa, että ei osaa suomea tai on täysin vieraantunut maataloudesta.
    21. 12 / 141
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt