beatabarbara
Olen harmiton sinkkumummeli, enkä vielä tiedä mikä minusta isona tulee, koska tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä.
Musiikkia mielialan mukaan, yleensä rauhoittavaa
Jos voittaisin miljoonan:
Matkustaisin Timbuktuun.
Maksaisin lasten velat pois.
Loput hyväntekeväisyyteen.
Vapaa-aikanani löhöilen, lueskelen ja lauleskelen, töllöttelen ja pakkoliikun.
Elokuvissa ei tule käytyä, Tv:stä näkee tarpeeksi.
[email protected]
Kotimaa: ---
Koulutus: ---
Ammatti: Muu
Siviilisääty: ---
Lapset: ---
Liittynyt sitten
Muokkaa profiilia39 aloitusta · 365 kommenttia
- Mikäs se oli se huvitus, joka oli köyhällekin ilmainen?
No se, kun pistää sängyssä jalan peiton alta ulos kylmään,
Sitten on niin mukavaa vetää se takaisin lämpimään. - Jollakin on tapana vastata:
” Hyvää päivää, olette suorassa lähetyksessä.” - Vai tulee Jehupojasta nokikolari.
Se onkin paikkakunnan korkein virka. Ei siinä saa päätä huimata.
Hyvä vaan kun hän voi olla kotona.
Lapsi saa olla lapsi niin kauan kuin mahdollista.
Kyllä sitä ainaista lähtemistä sitten riittää koko loppu elämän.
Hauskoja juhlia toivotellen
bB - Muistui mieleen vanha juttu puhelinkäyttäytymisen opetuksesta.
On aina tervehdittävä, esiteltävä itsensä, kuka, mistä, miksi.
Rehukaupasta voi tulla seuraavanlaista tekstiä puutarhurille:
” Se on täältä lantasäkistä hyvää huomenta.” jne. - Se on sitä ns. ”syrjäseutulisää”, mikä palkoista kai poistettiin, mutta hintoihin aina lisätään.
Itsekin luovuin lankasellaisesta vuosia sitten, mutta vieläkin sisälle tullessa katson puhelin pöydälle, olisko joku yrittänyt soittaa, vaikka kuinka vakuutan itselleni, ettei sellainen ole enää mahdollista.
Kai se on joku totuttu refleksi? - Känny katiskan kanssa järvessä!
Jospa niistä kaloistakin on hauskaa vähän puhuskella ja tekstailla!
Akku, kas siinäpä ongelma. Miksi se tyhjenee niin nopeesti parissa päivässä?
Jos olen viikon retkellä erämaassa tai vaikka tunturissa hiihtämässä ja heitän kupperskeikan enkä pääse lumihangesta ylös, kömpelö kun jo olen.
Miten sitten apua hälytän kun akku loppui viimeisenä päivänä?
Sitten nuo uudet keksinnöt, jotka mainosta kameraa, tv:tä, uutisia, sähköpostia, nettiä ym. samassa kapulassa. Miten niiden akut kestää?
Ei silti, en noita uusia hienouksia osaisi käyttääkään, kun ihan vaan tavallista peruspuhelinta.
Niin suuria näyttöjä en ole vielä nähnytkään, että ilman rillejä selviäisin.
Suunnittelijoilla töitä piisaa. - On kyse sensuurista?
Nuo kaksi ovat tämän hetken ”kuuluisimmat työnhakijat”.
Arvostelijoina ja työhön valitsijoina koko Suomen kansa.
Nyt heitä saa pitää suurennuslasin alla ja arvostella viikon verran.
Miten kukin sen tekee, siirtynee itsesensuurin puolelle. - Laitoin pakastimen pois päältä ja nyytit verannalle.
Ja säilytys asteissa piisaa! - Menemällä vällyn alle!
- Olisiko globalisaatio sitä, että syleilee koko maailmaa?
Mutta syleileekö maailma minua takaisin?
Se on sitten jo toinen juttu.
kunhan pähkäilin.
bB - Yhteen aikaan oli sellaiset rinksuttimet, joihin rillit kiinnitettiin,
ja ne roikkuivat vapaasti tuossa rinnan päällä,
jos muisti ne siitä tarvittaessa tempaista.
Huomautus siihen aikaan:
Ai, sinullakin on jo nuo ”keski-iänmerkit” - Ukko stadionilla:
”Mittee nuo pojat tuosta pallosta potkii?” - Finland, missäs sellainen maa on?
Kartan hahmottamisen jälkeen kysymys:
”Puhutteko venäjää?” - Työ aikaan myös kynät olivat useimmiten Hukassa.
Kumma kun niitä oli aina liian vähän!
Kokeilin jopa pöytään kiinni sitomista.
Ei auttanut.
Työrupeaman jälkeen löytyi varmaan
matkalaukullinen kyniä mitä merkillisimmistä paikoista.
Tarttuvatko ne jollain magneetilla kiinni?
Vai kävelevätkö ne itsekseen pois näköpiiristä? - Kysymys lomalaiselle täältä katsottuna hyvin eteläisellä pallon puoliskolla:
” Pelaatko tennistä Suomessa? ”
- Ei, en, en pelaa. –
Syvää halveksuntaa hetkinen:
” Mutta hyvänen aika, mitä te poloiset sitten teette? ”
- Oh. minä HIIHDÄN. -
Hetki änkytystä ja sitten kysymys,:
” Mitää se on? ”
Niin sitä jokainen on oman ympäristönsä vanki kuin eilen lentomäkeä katsellessa. - Hannu Manninen on tosi lahjakas urheilija ja kypsä, hieno ihminen.
Kun hän on laduilla niin pitelemätön, niin miksei hän ala hiihtää Suomen joukkueessa?
Tuli vain mieleen tuollainen ajatus.
Tiedotusvälineille pelkkä mäkihyppy on näyttävyyskysymys.
Sehän on hetken humaa, kun mäkeä hypätään 200 m yltiöpäisesti niin myötä- kuin vastatuuleen. Ollaan kuolemaa uhaten kaiken maailman sivutuulien riepoteltavina, hyvä kun loukkaantumatta alas selvitään.
Ihmiset haluavat pitkiä hyppyjä. Leipää ja sirkushuveja!
Eilen, liekö ollut Hollannin lehtimies, hän oli enemmän kiinnostunut uudesta elokuvasta (Matti Nykänen) kuin presidentin vaaleista. Suomen mäkihyppääjä tunnetaan paremmin kuin presidentti.
Ja varsinkin kun remuaa vähän ja esiintyy jatkuvasti lööpeissä. Siitä se kuuluisuus alkaa. - Ovathan ne ”rakkauden kahleet” ihan mukavia!
Ei vapauden nimissä loukkaa toista tahallaan. - Valinnan vapaus
vaikea tapaus.
Olemmeko tapojemme orjia?
Lievempi sanonta, että olemme kulttuurisidonnaisia.
Täydellinen vapaus lienee mahdottomuus.
Ennakkoluulottomuutta on katsella maailmaa avoimin silmin.
Kuinka karistaa harteilta menneisyyden taakka?
Vapaus valita hyvä ja paha, miten useimmiten valitsemme ja miksi. - Olenko vain pinnallinen hetken lapsi? Yritänkö unohtaa eilisen? En yleensä vatvo menneitä. En halua niistä iloita tai surra. Olen elänyt voimallisesti tätä päivää.
Se oli hauskaa niin kauan kuin se kesti.
Tai sitten ikävää, joka ei murehtimisella parane.
Ei jatkuvaa psykoanalyysiä! Uusi päivä, uudet mahikset.
Toki muistot ovat olemassa kirjeissä, kuvissa, sielunsilmien kaitafilmeillä.
Uusi työnantaja antoi aikoinaan neuvon: Ei saa koskaan verrata aikaisempaan.
” Mutta entisen aikaan tehtiin näin ja näin. Kyllä me Maijan kaa osattiin tehdä tuokin asia paremmin.”
STOP. Nyt on aivan toinen aika, uusi päivä, uudet kujeet!
Nyt voisi kyllä pysähtyä kaivelemaan muistojen sopukoita.
Kotiseudullani ei ole jäljellä kuin komea kirkko komealla kirkonmäellä.
Mutkikkaat lehmipolut on viivoittimella oikaistu, ei siellä enää osaa mihinkään kulkea.
Kotitalon pihamaalla olen kaksi kertaa käynyt seisomassa, nykyiset omistajat ovat onneksi olleet kesälomillaan silloin. Tuleeko kolmatta kertaa ja menenkö sisälle, en tiedä. Pihan polut oli säilytetty samanlaisina matalan ratamon seassa, ei siinä tarvita ruohonleikkuria. Se minulle riittäköön.
Polut syntyvät, tiet tehdään.
Se Olivetin kirjoituskoneen muisto tupsahti mieleeni tuolla Singerin ketjussa. Hankin sen siksi, koska minulla on open mukaan maailman kamalin käsiala. (the most terrible handwriting, I’ve ever seen) eihän se äiti olisi muuten saanut selvää, mitä sille likalle maailmalla kuului. - Joo, hukka meidät perii!
kysyn:
Olenko minä se sama akka, joka tässä äsken kävi?