jarmokaksi
Omien palstasankarittarieni muistokirjoitukset muuttuvat mielessäni melkein poikkeuksetta kertomuksiksi, kun muistelen miten kovan työn olen tämän alla olevan kanssa tehnyt.
Aavistin jo kauan sitten että meidän vanhojen kirjoittajien joukossa oli joku meille muille tuntematon kirjoittaja joka vieläpä kulki kanssamme palstoilta toiselle. Hän ilmestyi kuin tyhjästä ketjuihini sanoakseen jotain, sitten taas katosi ajattomiksi ajoiksi jäljettömiin. Alussa epäilin jonkun tutun kujeilevan kustannuksellani, mutta aikojen saatossa sain varmuuden ettei näin ollut.
Näin hänen osallistuvan kirjoituskilpailuihin siten että kirjoitusasu oli yleensä runon muotoon tehty ja aina hän unohti palstalla tunnustaa nimimerkkinsä. Ihastuin tavallani tähän puskakirjoittajaan ja aina avasin sivun etsiessäni hänestä merkkejä. En ollut koskaan sanottavammin perustanut mistään nikittömän kirjoituksista enkä liioin koskaan viitsinyt edes lukea puskien kirjoituksia, mutta tämä tapaus kuulostikin joltain muulta. Niin muulta, että tuntui melkein välttämättömältä selvittää kuka siellä piileksi, sillä olihan hänellä oltava rekisteröity nimimerkki ja sen selville saamiseksi oli oltava kärsivällinen.
Miltei kaikki hänen kirjoitukset olivat kevyimmilläänkin surullisen haikeita, kujeilevia, ei koskaan ilkeilyä vaan rivien välistä näin että siellä jossain oli mukava ihminen. Hän oli täysin vilpitön, aito ja ihastuttava, ensi riveistään alkaen. Olkoonkin romanttinen mielikuva, mutta hänen sanomisissaan löytyi aina raastavuutta ja umpisurullisuutta, juuri sellaista josta minä sytyin.
Muutama vuosi taaksepäin näin ketjun jossa vilahti harvoin nähty nimmari. Tuntui uskomattomalta ajatella, että tuossa hän nyt oli, oli pakko olla, sillä kirjoitustyylistä en erehdy.
Samana iltana jo vaihdoimme viestejä privana ja kuukautta kahta myöhemmin kysyin suoraan olitko se sinä. Hänen vastauksensa tuntui viipyvän ikuisuuden ja hetken aikaa mielessäni kävi epäilys, mutta aatokseni olivat turhia. Pitkän odotuksen kokemus oli myös niitä hetkiä, jolloin ymmärsin olevani jonkin erityisen ja ainutlaatuisen äärellä.
Hänen vastauksensa oli: Kyllä, minä se olen..:))
Tässä kaikessa erikoisinta sekä samalla haastavinta oli että kaikki sai alkunsa jo kauan sitten ja välissä oli tosin pitkiä taukoja jotka eksyttivät minua täysin. Lopuksi kaikki oli vaivan arvoista, ja voit kuvitella minkälaisen tunnekuohun koin kun kaikki lopulta selvisi.
Itse kutsuisin tätä omien palstakokemusteni klassikoiden klassikoksi sillä hän asetti heti lähtöviivalla riman päätähuimaavalle korkeudelle. Hänhän tiesi minut, ja minä en saanut mistään kiinni. Mitä tulee tekstiini hänestä ja kaikesta kokemastani, ylipäätään on helppo kuvitella kuinka käytin nostalgiaa avittavana huumeena jakaessani tämän erikoisen, minua sykähdyttävän, kokemukseni täällä.
Toiset vain kokee tapahtumat, sattumat, ne kaikki pienet tekstien nyanssit erilailla, ja niiden takanahan voi piilleksiä se paras pala kakusta:)
*vilkuttaa sinne yhdelle*;)
Waffe
----------------------------------------------------------------------------------------------------
Entä sitten kun tämä kaikki aikanaan loppuu?
Useimmat meistä eivät ehkä enää koskaan tapaisi. Tämä palstalla eläminen on ollut kuitenkin yhteinen kokemus. Mutta ehkäpä vuosien kuluttua, kun aika on sopivasti hämärtänyt väittelyiden katkerat muistot. Kun aika on kullannut kaiken sen kauniin ja merkityksellisen mikä sai meidät syttymään.
Silloin me saattaisimme kokoontua yhteen lyhyeksi hetkeksi. Aivan samoin kuin toiset menevät luokkakokouksiin, kokeakseen miltä tuntuu istua vanhassa pulpetissa.
Menisimme sinne samalla paikalle, mistä kaikki aikoinaan alkoi. Silloin me viimeisen kerran laittaisimme tutut nimimerkit ruudulle. Sanoisimme ne lauseet toisillemme, jotka joskus jäivät lausumatta. Muistelisimme poissa olevia, miettisimme missä he nyt ovat ja mitä heille kuuluisi
Ehkä silloin, viimeistään silloin, olisimme valmiit myöntämään. Että meidän kaikkien keskuudessa vallitsi aikoinaan sanaton ennakkoluulo, kaikkia yhdistävä salainen vakaumus, että elämä sellaisena kuin me sen täällä näimme, olikin vain pelkkä vääristynyt peilikuva todellisuudesta. Ja sen merkitys meille, oli vain yhdistää.
Katsoisimme silloin toisiamme viimeisen kerran ja hyvästelisimme, ja ehkä lupaisimme pitää yhteyttä. Painaisimme virtuaalipeukaloitamme yhteen, valan merkiksi, jonka pitäisi sitoa meidät muistamaan. Kuitenkin sisimmässämme tietäisimme, ettei se tulisi olemaan helppoa.
Vuosia myöhemmin kirjautuessamme verkkopankin sivuilta pois, ohimennen vilkaisemme tyhjää galleriasivua, joka ei ole päivittynyt vuosiin, sen jälkeen onkin aika unohtaa…Vai onko?
Waffe
--------------------------------------------------------------------------------
https://keskustelu.suomi24.fi/t/7083077/sorre
- Onko näillä ennustuksilla takuu? Mitä jos ei haaveet toteudu ja sammakko ei muutu satujen prinsiksi sadankaan suudelman jälkeen? Tätä nyt utelin ujoimpinen palstaneitokaisten puolesta, ritarillinen kun luonteeltani olen. Ai, niin..oli mulla omakin kysymys. Käykö mulla nyt tänä suvena flaksi?;)
- Näin aluksi voisi pujotella kahden palstan väliä, mutta jossain vaiheessa toinen auttamatta jää vähemälle huomiolle. Onhan se kahvila sentään eräänlainen merkkipaalu, josta ei haluaisi luopua.
- Tässä historian siipien havinaa ajalta, jolloin teimme lähtöä täältä kahvipalstalta. Paluu tänne luo omanlaista fiilistä, ja kuten enteellisesti jo aikoinaan kirjoitin: Yhdessä olemisen tunnetta, - sitä ei voita, eikä nujerra mikään. Yrittää toki voi, mutta kuten me jo silloin tiesimme, oikeus voittaa lopulta. ********************************************* Kahvipalsta oli ensimmäisiä toimivia keskustelupalstoja S24:n alkutaipaleelta lähtien ja sen syntysanat lausuttiin jo vuonna 2001 tammikuussa. Aivan viimevuosiin asti kahvila oli hyvin aktiivisessa käytössä. Monille kirjoittajille ja lukijoille se oli arvostettu kokoontumispaikka, jonka ystävällisen, avoimen ja iloisuuden ansiosta monet kirjoituskaverit loivat uusia, koko elämän mittaisia ystävyyssuhteita. Monille se antoi kaivatun mahdollisuuden käydä avointa vuorovaikutusta muiden kanssa. Kahvila oli aivan erityinen, suorastaan ainutlaatuinen joka poikkesi selvästi muista. Siitä löytyi lukuisia puolia - toisaalta timanttiset ajatukset, toisaalta kristallin kirkkaat ketjut, jotka kestävät lukukertoja yhä uudestaan vielä tänäkin päivänä. Se oli paikka, jonne oli aivan pakko tulla kirjoittamaan ja lukemaan ajatuksia, runoja, novelleja, satuja, jopa purkamaan murheitaan - kukin taitonsa, tahtonsa ja kykynsä mukaan. Kannustava kirjoitusalusta muovautuu varmaan samoista elementeistä, kuin yleensäkin mikä tahansa normaalisti toimiva vireä foorumi. Yksilön arvostus on aina tärkeää. Jokaisen mielipiteen ja kirjoituksen huomioiminen kanssa kirjoitelevien taholta, luo positiivista käsin kosketeltavaa energiaa. Kahvilan ilmapiiri koostui ennen kaikkea siellä vaikuttaneista ihmisistä ja heidän ajatuksista, heidän kirjoituksista ja siitä miten ylipäätänsä he kokivat olevansa mukana tässä ja nyt. Yhdessä olemisen tunnetta, - sitä ei voita, eikä nujerra mikään. Me, minä, ja monet palstan entiset ystävät ja lukijat, - tulemme aina kaipaamaan kahvilan välitöntä fiilistä ja sitä aitoa tunnelmaa jonka aisti vain siellä. Mielestäni kahvipalstaa oli vaikea kuvata sanoin, - se täytyi kokea ja nähdä. Monet jotka siihen ennättivät tutustua, eivät varmasti pettyneet. Traagista, ja samalla surullista mutta ikävä kyllä totta, - tänään kahvipalsta kituuttaa kuolinkouristuksissaan omaa syytään kaikonneiden iloisten kirjoittajien aiheuttamassa komplikaatiossa. Sieltä ei löydy enää kuin säälistä sepitettyjä väkinäisiä avauksia, jotka eivät kiinnosta ketään. Tämä on todenmukainen kunnianosoitus sille palstalle, joka innoitti meidät kirjoittelemaan siellä ja luomaan jotain omaa ja omaperäistä. Se on samalla kunnianosoitus kahvilan vanhoille jo aikojen alussa ennen meitä mukana olleille kirjoittajille, sekä heille jotka tänään tuntevat voimattomuuden katsoessaan sitä hiljaisuutta, joka sinne on iäksi laskeutunut. Palstan sydämen tykytykset ovat jo liki kokonaan vaienneet kuristusotteessa johon se on tahtomattaan joutunut. Tiedän, että jaan nämä tunteet lukuisten muiden kirjoittajien kanssa läpi koko sen ajan, mitä kuljemme palstoilla. Tämän vuoksi tulen olemaan vahvasti sitä mieltä, ettemme ikipäivänä saisi hyväksyä deletoinnin yhteydessä syrjintää, jonka perustana on kirjoittajan mielipide, musiikkimaku, nimimerkki, tai ylipäätänsä se, ettei hän suostu kuulumaan valtaa pitävän lakeijaksi. Waffen
- Minulle jäi aina arvoitukseksi Varjoisa. Kerran vaihdettiin muutama maili, jossa pyysin jättämään kirjoitukset rauhaan. Mutta ei hän suostunut, vaikka nätisti pyysin. Myöhemmin bongasin hänet chatissa ja lyöttäydyin juttusille. Tuntui loppujen lopuksi mukavalta naiselta.
- Tiedän sen keväisen tunteen. Kuvittelet vain minut kuinka vedän silmät viiruiksi ja silloin tiedän että siellä reidet puristuu tiiviisti toisiaan vasten;)
- Ehkä vain annoit mielikuvituksesi viedä, ja silloin ne muistot tulee sydämestä:) Sitä se kevät tekee, itse kullekkin;)
- Olen nähnyt paljon, sekä kokenut vielä enemmän kuin koskaan kuvittelin. Olen siitä erikoisen onnellinen, että seura jossa aloittelin, oli palstakirjoittajien eliittiä. Opin heiltä paljon, ja sain tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin. Se kaikki vaati sanoja, ja taas sanoja. Mutta se vaati myös tekoja.
- En suoranaisesti naureskellut, mutta hymyä tuli suupieliin. Oli oikein pakko etsiä äsken avaus ja lukea se uudelleen.:) Yllätys, yllätys, avaus tehtiin joulun alla vuonna 02 ja paikka oli Hakkis. Urani oli alkanut jo aiemmin, ja avauksen tekijä tunsi minut palstojen kautta, ja siksi osasi minua kaipailla.
- Minä muistelen lämmöllä ensimmäisiä haparoivia sanoja. Ei niissä mitään elämää suurempaa sanottu, mutta hemmetin otettu olin, kun niihin sanoihini vastattiin. Mutta enempi olin otettu, kun silloin aikojen alussa palstalle oli tehty avaus ja se koski minua. Sen avauksen luin moneen kertaa ja naureskelin tyytyväisenä itsekseni. :)
- Nousiko ihokarvat pystyyn, ja kouraisiko samalla vatsan pohjasta, -oikein syvältä? Jos näin oli? Se oli varmaan kevättä, juuri ennen koivun silmujen puhkeamista. :)
- Yksi rakkaimista esineistä (aikoinaan) minulle oli rannerengas, jonka sain kerran lahjaksi. Antaja pujoitti sen käteeni ja esitti samalla toiveen: etten koskaan ottaisi rengasta pois. Rengas löytyy vieläkin lipaston kätköistä muiden aarteiden joukosta. En vain raaskinut sitä hävitää, vaikka sillä ei ole rahallista arvoa. Ei muistoista voi luopua noin vain.
- Toivoa voisin ahneesti vaikka kuun taivaalta kera taivaan tähtikartan. Säkillisestä rahaakaan en pahastuisi, mutta jos nyt kuitenkin haluan sadun loppuvan hiljaa ja kauniisti, heitänkin toiveeni sinne yhden kadonneen suuntaan. Löytyykö koskaan, sitä tiedä en, mutta toivonut olen monesti.
- Yksi erikoisimmista oli gruusialainen saslikki ja eritoten siihen laitettu kastike. Ketsupiksi sinä erheellisesti nimitin, kun en tiedä millä nimellä sitä pitäisi kutsua. Ihastuin sen makuun niin paljon, että minulta löytyy jostain repseptikin. Tulista, ja sopivan takapotkun antava makunautinto jonka rinnalla muut tuntuvat turhan miedoilta. Munakkaan kanssa ehdoton makuelämys. Sopii melkein mihin vain. Kaivan reseptin esille joku kerta.
- Sillä sen pitää lähteä. Meillä oli se huonompi järjestys käytössä. Pääteltiin johtojen pituudesta mikä mihinkin, ei vaan onnistunut.
- Mikäs sulle maistuu parhaiten kahvin kanssa? Berliinin munkkiko?:)
- Konepörssin myyjiltä saat huokeasti kaivurin. Ajattelit ehkä sellaista Bobcattia joka liikuu kätevästi paikkaan kuin paikkaan - peräkärryn kyydissä.
- Tänä aamuna mun ainoat merkit keväästä oli kova tuuli sekä kädessä nippu Hillmanin sytysjohtoja joita en osannut oikein kytkeä. Ei lähtenyt kärry käyntiin, joten maakuntakierros jää ajamatta. Bongailen kevään merkkejä toisella kertaa ja raportoin silloin uudestaan:)
- Piti lisätä, että polkukupyöräily on kai arkipäiväisempää ja siitä ei kehity sellaisia tuntemuksia kuin teknisemmistä härveleistä. Kuka sitä nyt tulee kysymään fillaristilta, kuin sen Helkaman vaihteet on toimineet:))
- Kun ajelen prätkälläni ja pysähdyn kahville johonkin huoltikselle, niin piankos siihen pyörän ympärille kehittyy rinki. Yleisö kyselee tekniikasta ja ihailee pyörää. Juttua piisaa välillä liikaakin ja monet selvästi pitkittävät jutustelua odottaakseen koska olen lähdössä. Tottakai he haluavat nähdä rituaalit jolla pyörä laitetaan käyntiin ja täytyyhän sitä päästä kuulemaan minkälaiset äänet putkesta hörähtää.
- Kyllä sitä itsekukin innostuu ja jälkeenpäin tulee miettineeksi tulikohan tehtyä oikein. Yleensä en ole katunut. Mutta ei kai sulle kauhean noloa ole voinut tapahtua? Ei ainakaan sellaista että joku olisi kateellinen?:)