Vapaa kuvaus

" Kettu istuu kukkulan laella auringon laskun viimeisinä minuutteina. Tuulen puhaltaessa sitä hieman paleltaa; turkkiin on ilmestynyt talven aikana useita paljastuneita laikkuja. Kettu huokaisee hiljaa suunnaten katseen kohti kaukana häämöttäviä kaupungin valoja. Se tietää, että viime päivien suojaisa pesä on jätettävä ja lähdettävä välillä saalistamaan.

Ketun luolasta on tullut viimeaikoina sen turvallinen suojapaikka, jonka läheisyydestä se on löytänyt itsensä kaltaisia lajiyksilöitä. Osa noista laumaeläimiin kuulumattomista on kiiltäväkarvaisia ja osa takkuisempiturkkisia. Yhteistä heille kaikille on se, että talviturkki on katoamassa ja ihoa kutittaa kovasti.

Mutta kettu tietää, että voi halutessaan palata suojaisaan luolaansa ja tavata uusia tovereitaan. Joskus se saattaa hiipiä kallion kupeeseen hämärän tuntumassa tai öisin, ja toisinaan näin kevään aikana livahtaa paikalle keskellä kirkasta päivääkin.

Auringon viimeisissä säteissä alkaa ketun vierelle hangelle ilmestyä lyhyempiä punaisia ja pidempiä vaaleita karvoja. Kettu kääntyy, laskeutuu kallion kupeessa olevaan luolaansa ja tyynesti riisuu kalttaantuneen turkkinsa rippeet. Se pukee ylleen haalarin, nostaa vanhan tuohirinkkansa selkäänsä ja kaapaisee tervatut suksensa kallionseinämästä. Ulos astuessaan se näkee osin lumen peittämällä mättäällä pienen ketun jälkiä, joiden viereen hankeen alkaa ilmestyä isompia ihmisen jalanjälkiä.

Sen kauniin ja suuren ihmisen, jonka se sisimmässään tietää olevansa. " (Ketun iltasatu)



Tästä sadusta alkoi erään aloittelevan kirjoittelijan tarina. Mitä siitä seurasikaan, olisi jo monta uutta tarinaa kerrottavana. Mihin se tulee päättymään; sen näkee sitten aikanaan. Tärkeintä ei aina ole se, mitä kirjoitetaan, vaan mikä merkitys sillä on itselle. Ja muistuttaa välillä itseään, ettei jokaisen sanan tarvitse olla niin vakava asia :)



Elisakettu lasipallossa: suomi, nainen, varattu, perhe, työ, ystävät, metsä, vapaus, kaupunki ja maaseutu, rauha ja kiire.



Ja kuvan on maalannut eräs arvostamani kirjoittaja ja taiteilija.

Aloituksia

115

Kommenttia

12272

  1. "...Vaikeudet hioo meistä niitä timantteja..."

    Vaeltajien metsässäkin tämä teoriasi pitää paikkansa. :)


    Jos nyt olen oikein julma, voisin sanoa sarkastisesti että mitäpä hittoa sitä sitten auttamaan ketään vaikeuksissaan piehtaroivaa? Hehän vain jalostuvat kärsimyksisään. Lopulta heistä tulee jalokiviä...

    Mutta ei. Moni tavallisen elämän kaltoinkohtelija on juuri jäänyt ilman tuota auttavaa kättä. Pettymys, katkeroituminen, viha. Ja suuret tunteet kanavoituvatkin sitten siihen toiseen ääripäähän. Kostoon.

    Kun me jokainen huolehtisimme siitä, että tarjoamme sen kätemme silloin kun sitä tarvitaan. Pakko ei ole eikä jos ei oma- arvomaailma kykene siihen. Mutta jos on tilaisuus, kohde ja valmiudet; laitetaan hyvä kiertämään kohtuuden rajoissa.
  2. Mitä kerroitte lapsista, huolehtimisen ja hoivaamisen vastenmielisyydestä; tuttua tarinaa. Ihmettelin nuorempana, mitä suloista ihmiset näkevät vaativissa rääpäleissä. Enkä hirveästi hingunnut hoitamaan ketään muutakaan, jouduin vain sen tekemään minkä meidänlaisemme lapset usein sellaisissa perheissä tuppaavat tekemään. Eläimet vetivät silloin enempi suojeluviettiäni.

    Myöhemmin, vuosien ja asioiden muuttuessa muuttui myös tuo hoivaamisivietti muotoaan ja kohteitaan. Paha vain, että jossain vaiheessa liian kilttinä hoitajana/auttajana/suojelijana sitä alettiin tietysti käyttää hyväksi vähän siellä ja täällä. Tein mitä pyydettiin ja uuvuin. Miksi? En edes ollut riippuvainen hoidettavien kohteista. Olin vain liian sanaton sanomaan ei silloin kun omista tarpeistani oli kysymys. Siksikin erityisesti pienet lapset ja alkoholistit ovat mielestäni vaativia edelleen.

    Kun aloin vastustamaan, vähentämään auttamismäärässäni, vetämään teoissani enemmän rajoja; minua syyllistettiin muun muassa kovaksi. Mutta hiljalleen opin sen, etten voi väsyttää toisten vuoksi itseäni enkä oikeasti "pelasta" ketään, vaan korkeintaan osoittaa suuntaviivoja. Ja saadessani voimaa olematta läsnä, tulin antaneeksi joillekin entisille "autettavilleni" tilaa ja aikaa pohtia omaa elämäänsä.

    N-suhteessa en alkanut paapomaan ja hoivaamaan kaikkea sitä, mitä vaadittiin. En ollut huomaavinani kitinöitä ja vihjailuja kaikista tarpeista. Vaikka minua syyllistettiinkiin sitten suoraan tai kiertämällä . Mutta raivo nousi siitä tietysti että uskalsin laittaa jonkun toisen tarpeet hänen edelleen. Mutta juuri se oli myös lopulta myös eräs silmieni avaaja. Mutta kaikkivoipaisuuden parantajan tunteeseen lankesin; kuvittelin poimivani tuon ihmisen terveiden suolle talsimasta pois vainoharhoistaan. Pieleen meni sekin teoria. Hyvä tietää vastaisuuden varalle :)

    Myöhemmin olen ymmärtänyt että vaikka kuulunkin suojelijoihin (en tiedä miksi, toisinkin voisi olla), minun ei tarvitse ottaa niin henkilökohtaisesti kaikkia ihmisten huolia ja taakkoja kannettavikseni. Vaikka moninaisia ihmisiä olen taipaleella nähnytkin vuosien mittaan lisääntyi myös hyväksyntä erilaisten ihmisten erilaisille tarpeille, mutta hyväksyessäni ulkoistan heidän hyvät tai pahat tekonsa (joita en hyväksy tai joita sen kummemmin en ihaile). Ei se muuten onnistuisi. Minun ei silti tarvitse kantaa heitä. Kiitos siitäkin vähästä.