Vapaa kuvaus

Bara en sten i havet.

Harrastan runoutta, matematiikkaa ja tupakointia.

Ihmisenä olen viimeisen päälle vittumainen paskiainen.

Aloituksia

67

Kommenttia

1959

  1. Maailmassa ei ole siis yhtään kokoaikakristittyä. Mikäpä siinä. Friedrich Nietzsche jo sanoi, että on ollut olemassa vain yksi kristitty ja hän kuoli ristillä.

    Osa-aikakristittyjä sen sijaan saattaa olla. Aamulla ollaan vielä kristittyjä, mutta ei enää iltapäivällä, jolloin suusta lipsahtaa liuta kirosanoja vittumaisen työkaverin takia. Vai olisiko Jeesus sadatellut vittumaisen opetuslapsen (esim. Juudaksen) takia? Tuskin.
  2. Kristityn määrittelen lyhyesti näin: kristitty on se, joka tunnustaa apostolisen uskontunnustuksen ja Nikean uskontunnustuksen ja joka on kastettu Pyhän Kolminaisuuden nimeen (Athanasioksen uskontunnustuksen jätän tarkoituksella pois). Tämä karkeana nyrkkisääntönä. Kenenkään sydäntä en rupea tonkimaan, en ristiretkeläisten enkä Äiti Teresan, sillä siihen minulla ei ole edellytyksiä. Jos heidät on kastettu ja he sanovat tunnustautuvansa apostoliseen ja nikealaiseen, minun on pidettävä heitä sisarina ja veljinä.

    On sanonta: ystävät voi valita, perheenjäseniä ei. Minulla on biologinen sisarus. Hän ei lakkaisi olemasta sisarukseni, vaikka tekisi jotain kauheaa. Vaikka hän murhaisi jonkun, en kieltäisi häntä. Muut kristityt ovat hengellisiä sisaria ja veljiä. Siis eivät ystäviä, vaan enemmän: perheenjäseniä. Heihin pätee sama, mikä pätee biologisiin perheenjäseniin.

    Se juopporetku setä, joka kulkee ympäripäissään kylänraitilla huutelemassa hävyttömyyksiä naisille ja haastamassa riitaa miehille, on kaikesta huolimatta perheenjäsen. Kyllä häntä kotona moititaan ja yritetään ojentaa, mutta ei häntä taivasalle ajeta. Häntä rakastetaan. Eikä hänen tekojaan hyväksytä eikä puolustella, mutta kyllä niitä voi joskus joutua selittelemään. Fiksut ihmiset ymmärtävät, että en minä ole vastuussa setäni teoista, eivätkä he minua syytäkään. Silti he saattavat sanoa, että "yritä nyt vähän katsoa sen setäsi perään", sillä vaikka en olekaan vastuussa setäni teoista, olen silti "veljeni vartija". Olisi raukkamaista minulta kieltää veljeni siksi, että hän tekee jotain, mikä on häpeäksi minulle ja perheelleni.
  3. Ateismi ei tietenkään tarkasti ottaen ole sama asia kuin materialismi, mutta ateismin lähtökohdista materialismi on järkevin ja perustelluin maailmankuva. Tämä on ateismille ongelma paitsi elämän tarkoituksen ja merkityksen myös moraalin kannalta. Totta kai ateisti voi uskoa esimerkiksi siihen, että lasten tappaminen huvin vuoksi on objektiivisesti väärin, mutta tämä uskomus on ateismin näkökulmasta irrationaalinen, koska objektiiviset velvollisuudet edellyttävät ihmisestä ja koko luomakunnasta riippumatonta persoonallista perustaa tai lähdettä, jonka olemassaoloa on mahdoton perustella materialismin lähtökohdista.

    Mutta jos jonkin maailmankuvan lähtökohdista on irrationaalista uskoa, että lasten tappaminen huvin vuoksi on objektiivisesti väärin, kyseinen maailmankuva on varmasti epätosi. On nimittäin ilmeistä, että lasten tappaminen huvin vuoksi on objektiivisesti väärin. Olisi absurdia väittää, että lasten huvin vuoksi tappamisessa on kyse makuasiasta. Toisin sanoen propositio "on väärin tappaa lapsia huvin vuoksi" on objektiivinen tosiasia, joka kuuluu todellisuuden ihmisestä riippumattomaan rakenteeseen samalla tavalla kuin ei-moraaliset propositiot kuten "maa kiertää aurinkoa". Johdonmukaisesti sovellettu ateismi joutuu kuitenkin kiistämään mainitun moraalisen proposition, mikä tarkoittaa sitä, että ateismi on ristiriidassa tosiasioiden kanssa. Tämä puolestaan merkitsee sitä, että ateismi on ei todennäköisesti vaan varmasti epätosi näkemys todellisuudesta, mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että ateismin vastakohta eli teismi on varmasti tosi. Jumalan olemassaolo on siis varma tosiasia.

    Ateismi ei ole edes vaihtoehto. Kysymys totuudesta ratkaistaan teististen maailmankuvien välillä. Tästä on vielä matkaa kristinuskoon, mutta kuten t_k_i yllä kirjoitti, kristinusko on moniin muihin uskontoihin verrattuna varsin perusteltu.
  4. En ole tullut uskoon synnintunnon seurauksena, en ole ylipäänsä "tullut uskoon", vaan pikemminkin kasvanut uskoon ja uskoon kasvettuani kasvanut uskossa, ja toivottavasti kasvan edelleen. Uskossa kasvamisen kanssa on kasvanut myös synnintunto.

    Synnintunto kyllä ajaisi ihmisiä tehokkaasti Vapahtajan luo, mutta kuinka moni jumalankieltäjä aidosti kokee olevansa läpeensä syntinen? En tiedä, mutta jos ateistissa tällainen synnintunto herää, hän luultavasti on pian entinen ateisti, ainakin jos on saanut kuulla Vapahtajasta.

    Voiko ihminen edes ymmärtää omaa syntisyyttään, jos Pyhä Henki ei häntä valista? Jos joku tulee syvästi tietoiseksi omasta syntisyydestään, eikö Jumala ole jo koskettanut häntä?

    Nuorempana, kun olin vielä jumalankieltäjä, päällimmäisin kokemukseni oli viattomuus: koin olevani joka suhteessa syytön ja viaton, koska en ollut valinnut olemassaoloani. Tämän takia ajattelin ja koin, että kristinuskolla ei ole vastauksia ongelmiini.

    Erinäisten vaiheiden kautta kasvoin uskoon, mutta synnintunto ei ollut merkittävä tekijä tässä prosessissa. Sittemmin synnintunto on tullut musertavana, sillä olen tehnyt ja yhä teen elämässäni hirveitä asioita ajatuksin, sanoin ja töin. Oman kelvottomuuden ja pahuuden ymmärtäminen ja tiedostaminen on tietysti tuskallista, mutta silti hyväksi, koska se tekee riippuvaiseksi Vapahtajasta. Syntiäkin tarvitaan.

    Joku kirjoitti yllä, että ihminen on perustaltaan hyvä. Minä en ole, mutta jos joku on, olkoon rauhassa. Sellainen ihminen ei tarvitse Jeesusta. Mutta minä tarvitsen, ja sen takia koen kaikkein pahimmiksi raatelijoiksi nämä sovituksenkieltäjät, joita nykyään on liikkeellä.

    Ilman Vapahtajani sovittavaa ristiä voisin ampua saman tien aivoni makuuhuoneen seinälle, koska ilman ristiä minulla ei olisi mitään toivoa päästä oikeanlaiseen suhteeseen Jumalan kanssa.
  5. Ei varmasti julistuskiertueelle, mutta kyllähän Jeesus sanoi, että ei lamppua vakan alle tule panna.
  6. En kyllä usko, että Jumalan kohtaaminen tuonpuoleisuudessa kasvoista kasvoihin voi olla pettymys. Ei taivaassa ole "siipiveikkoja" (enkeleilläkään ei tiemmä ole siipiä). Sitä paitsi taivaassa kaikki ovat Kristuksen kaltaisia. Kristus ei sulje ketään ulkopuolelle. Jos siis Kristus on uskollinen ystävä, myös hänen seuraajistaan tulee sellaisia viimeistään taivaassa. Siellä jokainen huokuu samankaltaista rakkautta ja herättää katselijoissa samankaltaista ihailua kuin Jumala itse. Maailmassa (ja internetissä) kristityt ovat epäsosiaalisia kusipäitä, mutta pelkästään sen tosiasian varassa ei pidä tehdä lopullisia johtopäätöksiä.

    Ulkopuolisuuden ja osattomuuden kokemus on minullekin tuttu, mutta pääsääntöisesti en juuri ajattele asiaa. Olen niin tottunut yksinoloon, että en oikeastaan osaa edes kuvitella, että toisinkin voisi olla. Yksinäisyyttä elämä on ollut käytännössä aina, oikeastaan parisuhteessakin, silloin kun sellaisessa olin (kauan sitten).

    Mutta kyllä tämä jatkuva yksinolo saattaa jollain tavalla kierouttaa ja tehdä jokseenkin mökkihöperöksi. Muut ihmiset tarjoaisivat perspektiiviä, ainakin viisaat ihmiset. Ihmiset toisivat elämään myös jokapäiväistä sisältöä. Kun on yksin, joutuu päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen pyöriskelemään omissa kummallisuuksissaan ja kieroutumissaan, ei hetkeksikään pääse itsestään eroon. Kyllä minusta oikeastaan tuntuu koko ajan siltä, että olen vähintään asemasodassa itseni kanssa. Rauhat ovat korkeintaan välirauhoja.

    Hengellisestikään yksinäisyys ei välttämättä ole hyvä (joillekuille toki on, onhan kirkon historiassa paljon kunnioitettavia erakkoja). Yksin ollessa hengellisestä elämästä ja elämästä ylipäänsä tulee helposti itsekeskeisestä. Ei ole tilaisuutta harjoittaa lähimmäisenrakkautta.