masentuneisuuttako havaittavissa? mitä pitäisi tehdä?

Jo heti tämän pitkän tekstin alussa pyydän anteeksi sen sekavuutta, kopioin sen tänne toiselta keskustelufoorumilta, jossa vastailin ihmisten kysymyksiin ym. ja sen takia tekstissä toistetaan asioita, ja aihealueetkin ovat ihan sekaisin. :( lukekaa, jos jaksatte..
- - - -

Nykyään yhden vastoinkäymisen kohdalla tekisi mieli itkeä kaikkea. tajuan itse, ettei olisi periaatteessa mtn kummempaa syytä itkeä, mutta "masennus" on niin vahva, että silmät kostuvat.

kesken työpäivänikin taistelin kyyneliä vastaan kun asiakas valitti jostain tuotteesta. ei koskettanut minua millään lailla, mutta otin sen hlökohtaisena haukkumisena. :D

oikeastaan nyt on enemmän havaittavissa tällaista itkuisuutta. en ole itkenyt pitkään aikaan, mutta nyt tekisi mieli pillittää koko ajan. silloinkin kun joku kysyy että mikä on. itkuaitkua, pakko vastata että ei tässä mtn ihmeempää. no tottakai tämä tarkkasilmäinen tuttu näki vastauksen läpi ja kysyi uudestaan että mikä mättää, että jokuhan sul on ku oot ollu ihan kummallinen pitkän aikaa. siihenkin voi vaan ympäripyöreyksiä vastata, koska en itsekkään tiedä että mikä mättää :O

en kehtaa pyytää /hakea apua. eräs ystäväni on pahasti masentunut ja tällä hetkellä tosi huonossa kunnossa suljetulla osastolla. omat asiani ovat kuitenkin suht hyvällä tolalla, niin tuntuu että avun hakeminen olisi jotenkin turhaa tms. kun ottaa huomioon sen että mikä kaverin tilanne on.

tuntuu että ihmiset luulevat minun hakevan apua turhan takia, koska en ulospäin näytä mitään.

stressiä minulla on töitten takia hieman, alituinen kyttäämisen pelko rassaa. olen kaupan kassalla töissä ja siinä minun on omasta mielestäni pakko tehdä koko ajan jotain. pelkään että minut leimataan laiskaksi, jos seisoskelen paikallani hetkeäkään. muut työntekijät kyllä seisoskelevat työpisteillään, mutten koe tätä itselleni oikeutetuksi.. pyrin kuitenkin vähentämään stressiä, koska pelkään palavani loppuun. yksi syy stressiin on armeijan alkaminen tammikuussa.

olen yrittänyt sisäistää ongelmaani, jotta pystyisin käsittelemään asian ydintä. selvitän mieluiten aina asiat itsekseni ennenkuin teen mitään suurempia johtopäätöksiä. pohdin asiat oman itseni kautta ja pyrin nytkin muita rasittamatta ratkomaan tätä dilemmaa.

en kehtaa mennä pyytämään apua osaksi sen takia, koska tuntuu siltä ettei olisi ongelmia. tämä epävarmuus johtuu siitä etten ole kyennyt ratkaisemaan sitä, että mikä aiheuttaa tämän masentuneisuuden.

tuntuu että kaikki hajoaa käsiin, mikään ei ole pysyvää. kaveriporukassakin kaikilla muilla on muita kavereita, minulla vain tämä kaveriporukka, joka viettää aikaansa enemmän muitten kavereittensa kanssa. yksinäistä on, ja olen yrittänyt sitä paikata puhumalla yhdelle vanhalle tutulleni, joka on nykyään hyvä ystäväni. hän tietää työpaikkaani koskevista ongelmista, mutten ole kertonut jatkuvasta surullisuuden tunteesta.

kuitenkin kavereiden kanssa on astetta iloisempi mieli kuin yksin ollessa. he eivät huomaa tätä eroa "nykyisessä minässä" ja "normaalissa minässä"..

minulla on todettu kilpirauhasen vajaatoiminta alkuvuodesta 2006 ja syön siihen lääkkeitä. verikokeissa ym olen käynyt kerran tämän vuoden puolella ja tsh ja t4v arvot olivat kohdillaan.

tuntuu etten riitä kenellekkään.

yhdenkin virheen jälkeen (esim töistä myöhäsyminen kun luin työvuoron väärin) kaikki hyvä palaute yms unohtuu ja jäljelle jää vain tämä negatiivinen asia ja se on ylitse muiden. mitkään uudet onnistumiset ei merkkaa enää mitään, koska olen aikaisemmin mokannut.

oman pään sisällä tää onkin, mutten vaan saa sitä sekasortoa millään purettua :/

en sitä haluakkaan että masentuneisuuteni paistaa jokaiselle vastaantulijalle ja että tätä kautta olisin kaikkien kohalta tuomitu masentuneeksi.

lähimpien ystävien toisaalta pitäisi tajuta, jos käytös ja asenne elämään muuttuu totaalisesti tai jtn..?
en tiedä...

yksi on huomannut oikean tilanteeni, mutta hänkin vain viiltojälkien näkemisen jälkeen. tätä kaveria en ole nähnyt pitkään aikaan, mutta oli jotenkin ymmärtäväinen jne eikä tuominnut minua. eikä hänkään olisi mitään viiltelyjälkiä nähnyt, jos ei olisi silittänyt kättäni ja sanonut että ompas sulla paljon haavoja joka puolella käsiä. sen jälkeen, en tiedä miksi, siirsi kädessäni ollutta silkkinauhaa ja haavaröykkiö paljastui :/ sen jälkeen sain purkautua jollekkin ensimmäistä kertaa masentuneisuuteni aikana.

aijon jatkaakin puhumista tälle ystävälle. vahingossa tapasimme eilen illalla ja koko yö meni jutellessa. on todella helpottavaa, että on joku jolle puhua lähes kaikesta.

helpottaa hieman, mutta tuntuu silti että on paljon matkaa jäljellä..

tuntuu turhalta pyytää apua.. en tiedä miksi. nyt kun on joku jolle voi hieman avautua, tuntuu ettei minulla mitään ongelmia olisikaan. kaikki tuntuu niin mitättömiltä pikkuasioilta.

siinähän se oli, en todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä.. ei kai mitään. yksi syy tänne kirjoittamiseen on se, että voin purkautua edes jonnekkin. kiitos.