Joskus noin 8 vuotta sitten elämäni suunta oli
hiukan ns. "hakusessa". Jumala ja uskonasiat
tietyllä tasolla kiinnostivat mutta eivät olleet
mielessä päällimmäisinä.
Sattumalta törmäsin kadulla erääseen perus-
uskikseen jonka kanssa kävin mielenkiintoisen ja
kohtuullisen miellyttävän uskonkeskustelun.
Kaveri oli suunnilleen itseni ikäinen ja
asiastaan erittäin innostunut. Tulin antaneeksi
hemmolle myös puhelinnumeroni.
Kaveri soitti seuraavana päivänä ja kysyi josko
saisi tulla kahville. Sovittiin että hän tulee
samana iltana ja ilmestyikin ovelleni
seurakuntansa "pastorin" kanssa.
(Pyrin tekemään tarinasta mahdollisimman lyhyen
ja jätän jonkinverran relevanttejakin asioita
pois.)
Tämäkin keskustelu sujui miellyttävässä ja
ystävälisessä hengessä. Herrat pyysivät käymään
seurakuntansa Jumalanpalveluksessa seuraavana
sununtaina. En mennyt vielä silloin mutta
muistaakseni kolmen viikon kuluttua menin.
Jumalanpalveluksessa oli ehkä 150 henkilöä ja
kaikki olivat suorastaan ylitsevuotavan
ystävällisiä ja miellyttäviä. Tuntui kuin olisin
sapunut - todellakin - maanpäälliseen paratiisiin.
Kävin näissä Jumalanpalveluksissa ja muissa
tapaamisissa kohtalaisen säännöllisesti muutaman
kuukauden ajan.
Keskustelumme saman herra-pariskunnan kanssa
jatkuivat säännöllisemmin ja intensiivisemmin
kuin aikaisemmin. Keskustelun sävy muuttui
tiukemmaksi ja vaativammaksi. Ystävälisyys oli
kadonnut.
Minua pyydettiin ("oletko halukas tulemaan
Jumalan lapseksi koska nyt olet menossa
kadotukseen"...jne)ottamaan seurakunnan kaste.
Asuin avoliitossa silloisen tyttöystäväni kanssa
ja seurakunnan pastorin mukaan elän synnissä ja
tyttöystävästä tulee päästä eroon. Mikään muu ei
tullut kyseeseen kuin välitön ja nopea ero.
Kerroin olevani mielelläni mukana seurakunnan
toiminnassa mutta en ollut todellakaan valmis
antamaan paremmalle puoliskolleni kenkää siksi
että se oli "pastorin" mielestä ainoa tapa jatkaa
seurakunnassa ja päästä pois "helvetin ikeestä".
Olin tässä vaiheessa jo kohtalaisen sitoutunut
seurakuntaan ja seurakunnan ihmisiin joten voisi
sanoa että olin selkeästi vaikeassa
valintatilanteessa.
Samalla tyttöystäväni alkoi - luonnollisesti -
olla huolissaan puolestani koska henkinen
tasapainoni oli tässä prässissä järkkynyt enemmän
kuin koskaan aikaisemmin. Olin itseasiassa
todella sekaisin. Pelkäsin että tyttö lähtee
kävelemään koska oli itsekin tietyllä tasolla
joutunut em. pyörityksen kohteeksi.
Painostus kasvoi ja jatkui, seurakuntalaiset
soittelivat puhelimella ja totesivat joutuvani
helvettiin...mikä ei ehkä ollut parasta
mahdollista sielunhoitoa siinä vaiheessa.
Lopulta päätin irtautua koko seurakunnasta ja
keskittyä omaan perhe-elämääni..tai siihen mitä
siitä oli jäljellä.
Olin jopa suunnitellut kohtalaisen raadollista
kohtaloa em. seurakunnan papille mikäli
tyttöystäväni olisi jättänyt minut prosessin
seurauksena.
Lopulta olin irti...edelleen epävarmana siitä
joudunko helvettiin vai en. Lopullinen
irtautumisprosessi kesti noin vuoden.
Uskotteko että kaikenmaailman jehovantodistajat
ovat sen jälkeen olleet
tervetuleita "kahvittelemaan"?
Ai niin, tämä klubi oli nimeltään "Kristuksen
Seurakunta"
hiukan ns. "hakusessa". Jumala ja uskonasiat
tietyllä tasolla kiinnostivat mutta eivät olleet
mielessä päällimmäisinä.
Sattumalta törmäsin kadulla erääseen perus-
uskikseen jonka kanssa kävin mielenkiintoisen ja
kohtuullisen miellyttävän uskonkeskustelun.
Kaveri oli suunnilleen itseni ikäinen ja
asiastaan erittäin innostunut. Tulin antaneeksi
hemmolle myös puhelinnumeroni.
Kaveri soitti seuraavana päivänä ja kysyi josko
saisi tulla kahville. Sovittiin että hän tulee
samana iltana ja ilmestyikin ovelleni
seurakuntansa "pastorin" kanssa.
(Pyrin tekemään tarinasta mahdollisimman lyhyen
ja jätän jonkinverran relevanttejakin asioita
pois.)
Tämäkin keskustelu sujui miellyttävässä ja
ystävälisessä hengessä. Herrat pyysivät käymään
seurakuntansa Jumalanpalveluksessa seuraavana
sununtaina. En mennyt vielä silloin mutta
muistaakseni kolmen viikon kuluttua menin.
Jumalanpalveluksessa oli ehkä 150 henkilöä ja
kaikki olivat suorastaan ylitsevuotavan
ystävällisiä ja miellyttäviä. Tuntui kuin olisin
sapunut - todellakin - maanpäälliseen paratiisiin.
Kävin näissä Jumalanpalveluksissa ja muissa
tapaamisissa kohtalaisen säännöllisesti muutaman
kuukauden ajan.
Keskustelumme saman herra-pariskunnan kanssa
jatkuivat säännöllisemmin ja intensiivisemmin
kuin aikaisemmin. Keskustelun sävy muuttui
tiukemmaksi ja vaativammaksi. Ystävälisyys oli
kadonnut.
Minua pyydettiin ("oletko halukas tulemaan
Jumalan lapseksi koska nyt olet menossa
kadotukseen"...jne)ottamaan seurakunnan kaste.
Asuin avoliitossa silloisen tyttöystäväni kanssa
ja seurakunnan pastorin mukaan elän synnissä ja
tyttöystävästä tulee päästä eroon. Mikään muu ei
tullut kyseeseen kuin välitön ja nopea ero.
Kerroin olevani mielelläni mukana seurakunnan
toiminnassa mutta en ollut todellakaan valmis
antamaan paremmalle puoliskolleni kenkää siksi
että se oli "pastorin" mielestä ainoa tapa jatkaa
seurakunnassa ja päästä pois "helvetin ikeestä".
Olin tässä vaiheessa jo kohtalaisen sitoutunut
seurakuntaan ja seurakunnan ihmisiin joten voisi
sanoa että olin selkeästi vaikeassa
valintatilanteessa.
Samalla tyttöystäväni alkoi - luonnollisesti -
olla huolissaan puolestani koska henkinen
tasapainoni oli tässä prässissä järkkynyt enemmän
kuin koskaan aikaisemmin. Olin itseasiassa
todella sekaisin. Pelkäsin että tyttö lähtee
kävelemään koska oli itsekin tietyllä tasolla
joutunut em. pyörityksen kohteeksi.
Painostus kasvoi ja jatkui, seurakuntalaiset
soittelivat puhelimella ja totesivat joutuvani
helvettiin...mikä ei ehkä ollut parasta
mahdollista sielunhoitoa siinä vaiheessa.
Lopulta päätin irtautua koko seurakunnasta ja
keskittyä omaan perhe-elämääni..tai siihen mitä
siitä oli jäljellä.
Olin jopa suunnitellut kohtalaisen raadollista
kohtaloa em. seurakunnan papille mikäli
tyttöystäväni olisi jättänyt minut prosessin
seurauksena.
Lopulta olin irti...edelleen epävarmana siitä
joudunko helvettiin vai en. Lopullinen
irtautumisprosessi kesti noin vuoden.
Uskotteko että kaikenmaailman jehovantodistajat
ovat sen jälkeen olleet
tervetuleita "kahvittelemaan"?
Ai niin, tämä klubi oli nimeltään "Kristuksen
Seurakunta"
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kohtasitko Jeesuksen henkilökohtaisesti?
Hän ei koskaan painosta ketään.
Seurakunnat, joita tässä maailmassa riittää joka
lähtöön tekevät mitä vain saadakseen jäsenluvut
kasvamaan, mutta Jumala on kiinnostunut
jokaisesta ihmisestä henkilökohtaisesti, ei siitä
mihin seurakuntaan kuulut, vai kuulutko mihinkään.
on selkeä - ts. oma ja erittäin subjektiivinen -
kuva maailmasta Jumalasta, Jeesuksesta sekä
ihmisen paikasta kaikkeudessa ja elämän
tarkoituksesta. Tarkoittaako se Jeeuksen
kohtaamista on toinen juttu.
Olen samaa mieltä, Jumala ei painosta ketään,
Jumalalla ei ole pyrkimyksiä tai preferenssejä.
Ihmisellä on.
Kuulostaapi kovin tutulta. Minullakin on hieman
samantapaisia kokemuksia hamasta nuoruudestani.
Mut mun jutussani tarjosin yhdessä silloisen
tyttöystäväni (= nykyinen vaimoni) kanssa kahvit
muutamaan kertaan niille mukavanoloisille
saarnamiehille, keskustelimme erittäin palavasti
ja pitkään uskonasioista, sillä lopputuloksella,
että eräänä päivänä sopimuksestamme huolimatta he
eivät enää tulleetkaan keskustelemaan. En muista,
että olisin kokenut mitään sen kummempia
omantunnontuskia tms. negatiivisia
jälkiseuraamuksia koko jutusta. Itse asiassa
elämä on jatkunut omaa rataansa, boltzi on
pyörähtänyt muutaman kierroksen lisää. Joskus on
ollut ylämäkeä, joskus alamäkeä. Uskonasiat ovat
arjen kiireissä väistyneet taka-alalle, kun nyt
on muka tärkeämpääkin tekemistä...
Juuri eilen puhuimme vastaavista asioista
seurakunnassamme. Tulimme siihen tulokseen, että
Pyhä Henki kertoo jokaiselle nämä asiat ja että
joka tapauksessa armo ylittää lain.
Ei oo mikää ihme jos ihmiset alkaa kammota
uskonasioita, ku tollasia pajunköyden syöttäjiä
löytyy. MUtta hei!!
Jos tahdot tietää totuuden, suosittelisin, että
menet johonkin evankelisluterilaiseen
jumalanpalvelukseen, ja keskustelet jonkin
kyseisen kirkon papin kanssa! Raamattua en
suosittele lukemaan, koska se on mielestäni
hieman ristiriitainen, ja hyvin
vaikealukuinenkin! Mutta ota ihmeessä
johonkin "oikeaan" pappiin yhteys!!!
mutta olen löytänyt sielunrauhan ilman
leipäpappeja ja piplialla huitojia.
Tällä palstalla nyt on mukava vaihtaa ajatuksia
ja nähdä miten muut ihmiset tämän sektorin
asioita kokee.
Totuus on aina subjektiivinen ja jokaisella tulee
olla oikeus elää oman totuutensa kautta.
Yhdenkään papin kanssa en keskustele...tai ehkä
kerran mutta sekin on kohtalaisen yksipuolista.
Maistraatissa menin naimisiin.
Toivon vain että ole saanut ihan harhaanjohtavaa
kuvaa kaikesta uskosta.
minun seurakuntani siis ihan evlut. on ollut
minulle se oikea tapa omaan uskonelämään. ei
painostusta ei vaateita kukaan ei edes kysy
uskoni syvyyttä saan olla minä kaikkien ihmisten
silmissä sekä pappien että maalikoiden. Ystäviä
on paljon rakkaita ja ihania ihmisiä vanhuksista
lapsiin. Kirkossa en käy enkä raamattua lue.
mutta lähetystyön parissa olen viihtynyt jo 8
vuotta.
Olen tyytyväinen...
Totta on että tuo asia on täysin omassa
päätöksessäsi, ja kukaan ei voi (ei ainakaan
saisi!!!) pakottaa sinua tekemään mitään sinun
uskosi tähden! Jumala anto meille vapaan tahdon,
ja me päätettiin kansakuntana joskus aikoinaan
valita synnin tie. Jumala kaikista musita puista
anto otaa hedelmiä, paitsi siitä yhdestä. Mutta
sitten se pahuksen Eeva( joka muuten tarkottaa
ihmistä!)Meni ottamaan kiellettyä hedelmää( josta
muuten johtuu ikuinen naisten sorto...) ja pilasi
kaiken. Sitten tarjosi vielä miehellensäkin ja
mieshän söi( jolloin miehestä tuli julma ja
tappaja, ainakin useimmista)...Me tietty
ajatellaan, että meillä ei ollu varaa valita,
mutta onhan meillä nytki! Vaikka me ei
täydellisyyteen ehkä pystytä, voidaan silti tehä
parhaamme! Ja taivaaseen sä et pääse teoilla,
vaan uskomalla Jeesukseen!! Tie taivaaseen on
Jeesus ja katumus. Olit sä sit kuinka syntinen
tahansa, jos sä oot valmis katumaan, Jeesus on
valmis tarjoomaan sulle jotain paljon parempaa,
kun tän paskan maailman, mikskä me ihmiset tää
ollaan tehty, ei Jumala tai Jeesus. Jumala antaa
meijän tehä pahaa, mutta se ei tee!
Mutta vaikka olet pettynyt uskonelämään, toivon
ettet hylkää sitä kokonaan, ja uskoisit!!
Siunausta silti!
Mua vähän ihmetyttää se että jos sä olet ollu
lähetystyössä jo 8 vuotta ja et koko sinä aikana
ole saanu mitään hengellistä opetusta niin miltä
pohjalta sä sitä työtä oikeen teet? Mä en
ainakaan pystyis omissa voimissani tekemään
hengellistä työtä. Tarvin siihen Pyhän Hengen
voiman, jonka Jumala on antanu meille
puolustajaksi vihollista vastaan. Uskohan syntyy
kuulemisesta, joten eikö ole vaara että sun
lähetystyö alkaa tuomaan esiin sun omia
mielipiteitä ja ajatuksia. Mun mielestä
lähetystyö on niin tärkee juttu että tulis elää
lähellä Jumalaa ja aralla mielellä tehden sillä
me ollaan siitä vastuussa Jumalalle. Mä kehotan
sua lukemaan Raamattua sillä onhan se sun "pomon"
sanaa ja puhetta suoraan sulle. Ethän sä tiedä
kuinka toimia ellet lue päivittäin ohjeita ja
Jumalan tahtoa Raamatusta. Siunausta sulle ja sun
työlle.
"Jumala antoi meille vapaan tahdon,
ja me päätettiin kansakuntana joskus aikoinaan
valita synnin tie."
Tässä tulee taas esiin se, että ihminen on
syntynyt pahaksi eikä siitä mitään hyvää löydy.
Jos seisot kadulla ja huomaat lapsen - omasi tai
jonkun muun - horjahtavan raitiovaunun eteen niin
lähes refleksinomaisesti repäiset mukulan
takaisin turvaan, eikö näin ole? Saman tekee
lähes kuka hyvänsä, eikö näinkin ole?
Refleksinomaisesti.
Tällainen refleksi ei lähde läpeensä pahasta
ihmisestä. Lisäksi tällainen suojelumekanismi on
meissä kaikissa. Myötäsyntyisesti ja Jumalan
lahjana.
Tappaminen on mediassa popularisoitu kuin
hampurilaisen syönti. Silti tosipaikan edessä
tappaminen - tai edes fyysisen vahingon
tarkoituksellinen ja harkittu tuottaminen - on
erittäin monelle ihmiselle vaikeaa, lähes
mahdotonta ELLEI siihen erityisesti provosoida.
Jos ihminen olisi luonnostaan niin paha ja
syntinen kuin kristillinen käsitys antaa ymmärtää
niin suojelurefleksiä ei olisi ja toisen
vahingoittaminen kävisi kuin pullansyönti.
Ajattele Hyvä Ystävä asioita - edes hetki - tässä
valossa.
Eevan hedelmänsyönnillä ei ole mitään tekemistä
naisen aseman kanssa mutta se on jo toinen juttu.
Ja loppuosa viestistäsi sisältää perinteistä -
täysin logiikkavapaata - uskis tarinaa.
Kiitos silti huolenpidosta.
Sanoinko etten ole saanut opetusta?
en mielestäni... puhuin siitä ettei kukaan
tyrkytä näkemyksiään eikä yritä muuttaa minun
omiani.
Totta kai uskon Jumalaan ja hänen armoonsa.
Minun uskoni on vahva. Ja siihen olen kasvanut
viimeisen 15 vuoden aikana niin vahvasti
kokemusteni kautta Olen ollut mukana
lähetystyössä siellä puolen missä siihen kerätään
rahaa ja toimitaan "myyränä" taustalla.
Tarkoitin tällä kirjoituksella sitä ettei usko
saa olla sitä kaavoihin kangistunutta vaan
iloista toimintaa Jumalan työssä
Raamatun olen lukenut, mutta momeen kertaan sitä
muutettuna se on menettänyt sen oman sisältönsä.
Siellä on todella pysyviä kohtia joiden mukaan
minä elämääni elän. Esim...
Ja niin on Jumala maailmaa rakastanut että antoi
ainoan poikansa, ettei kukaan joka häneen uskoo
hukkuisi vaan hänellä on iänkaikkinen elämä.
Herra on minun paimeneni ei minulta mitään
puutu...
Sallikaa lasten tulla minun tyköni sillä sen
kaltaisten on JUmalan valtakunta
Vain nyt joitan mainitakseni.
Paljon tiedän Raamatusta. Mutta omatuntoni on se
minkä mukaan elän.
Usko on iloinen asia ei mikään ahdistava juttu.
Ja minä tiedän että Jumala hyväksyy minut
tälläisenä omine puutteineni ja virheineni sekä
myös vahvuuksineni.
ei pelkää lintunen
Jumalan kämmenellä
ei pelkää ihminen.
Kaikille tilaa riittää
kaikille paikkoja on
Jumalan kämmenellä
ei kukaan ole turvaton.
Toivon että sinä löydät sellaisen henkilön jonka
kanssa voit uskonasioistasi keskustella kiihkotta.
koska Jumalan kämmenelle voi aina palata vaikka
joskus oletkin pettynyt.
Minä olen käynyt myös omat jaagobin painini omien
asioitteini kanssa mutta Jumala ei hylkää
kuitenkaan.
Loppuun vielä yksi tarina joka on seinälläni
ristipistoin tehtynä
Tein noita tauluja 8 kpl kun minun elämäni oli
totaalisen solmussa. (sairautta ja avioero)
Taulut jaoin sitten ystävilleni jotka minua
tukivat.
Meren rannalla
Eräänä yönä näin unta että kuljin Herran kanssa
meren rannalla. Taivaalla välkehti kuvia
elämästäni. Niissä kaikissa näin jalanjälkiä
hiekassa. Toisinaan jälkiä oli kahdet joskus vain
yhdet. Elämäni vaikeissa kohdissa näin vain yhdet
jalanjäljet. Minä sanoin Herralle, Herra sinä
lupasit olla kanssani joka päivä elämäni loppuun
saakka Miksi sinä et ollut kanssani kun minulla
oli kaikkein vaikeinta. Herra vastasi, Niissä
kohdissa joissa näit vain yhdet jalanjäljet
lapseni minä kannoin sinua.
Näin minäkin asian näen. Jokainen ihminen pettyy
elämässään x lukuisen kerran.
Koen kuitenkin löytäneeni rauhan ja oman
ymmärrykseni Jumaluudesta. Sitä ei - onneksi -
edes leipäpapit kykene järkyttämään. En ole
ateisti, kaukana siitä.
Jumala on elävä, voimakas ja joka ainoa päivä
vaikuttava voima. On ainoastaan omasta itsestä
kiinni miten sen antaa viedä ja tukea.
puhuu joka päivä ja joka hetki jos sitä vain
haluaa kuunnella. Siihen ei tarvita raamattua tai
kosmista julistajaa.
Raamattu on kuin karhun jälki metsässä jota
ihmiset pällistelee sen sijaan että olisivat
kiinnostuneita itse jäljen tekijästä.
Ei voi sanoa että olisi oikeaa tai väärää uskoa.
En mäkään oo tosiaankaan mikään neuvomaan
millasta on oikee usko. Se, mikä on
muittenmielestä syntiä, onmun mielestä jossain
tapauksessa hyväksyttävä teko. Mut pääasia
kristinuskossa on, että Jumala rakastaa sua niin,
että sydämeen sattuu. Ja tosi on, että ihminen ei
ole läpeensä paha! Mutta ilman sitä pahuksen
vapaan tahdon hedelmää meissä ei ois mitään pahaa!
Mut jatkoja, ja rukoile! Se on tapa puhua Jumalan
kanssa! Voit kertoa, pyytää, kiittää, ihan mitä
vain!! Jumala kyllä kuulee, vaikkei sitä aina
uskois. Ja se kyllä vastaa meijän kaikkiin
rukouksiin, ei aina sillä tavalla kiun me
halutaa, mutta sillä tavalla mikä on meille
parasta!Sua RAKASTETAAN aina, vaikka tuntuis, et
elämässä ei oo ketää!
on kertoa siitä tekijästä.