Vaahterakreivi (romaani)

[Osa luvusta 15]

Perille päästyämme loin ensimmäiset syväluotaavat katsahdukset ympärille. Daavidin kanssa sovimme tapaavamme viimeistään kolmen tunnin kuluttua tällä samalla paikalla. Hetken seurasin hänen liukenemistaan kaupungin kesäiseen vilskeeseen, ennustaen hänen pian katoavan johonkin karaokebaariin, tuntien samalla tilanteen huomioon ottaen jotain melko tyypillistä ja ymmärrettävää siitä, että hänellä sentään oli ja riitti tekemistä täälläkin. Itse tunsin jo nyt kaipuuta kirjoituspöydän ääreen.

Mutta tuskin ehdin edes kääntyä mihinkään menosuuntaan, kun jo havaitsin jotain muuta ja todella merkittävää, joka söi kaiken ympäriltä ja nielaisi minutkin maailmoihinsa: muutaman kymmenen metrin päässä, jäätelökioskin luukulla.

No ohho… kuiskasin itsekseni.

Siellä hän tosiaan oli: ruosteisen värinen tukka auringon kirkastamana helkkyen hän oli ojentautunut kioskin luukun ääreen, tällä kertaa ilman kesämekkoa, uhkea vartalo tiukkoihin lenkkivaatetuksiin käärittynä.

Mielessä kävi vaistomainen aie päätyä jotenkin samaan suuntaan, ja ottaa yhteensattumasta kaikki hyöty irti, mutta epäilen silti, haluaako hän sentään nähdä minua vielä nytkin, niin monen yhteisen tapaamisen ja luokseentungetteluni jälkeen. Mutta kaikki nämä ajatukset humahtavat samassa jonnekin olemattomiin, kun hän kaiketi jälleen tuntee tuijotukseni, ja kääntyy katsomaan suuntaani. Käteni kohoaa kuin hidastettuna tervehdykseen; hän nostaakin kätensä viittoakseen minut lähemmäksi. En ole uskoa onnekkuuttani.

- Hei…! hän tervehtii.
- No heipä hei…! vastaan, ja jatkan hyvin alkanutta kohtausta parhaani mukaan: - Oot lähteny vähän kaupungillaki käymään?
- Joo, tai siis määhän oikeestaan asun täällä, kun mulla on oikea asunto kyllä kaupungi laidalla, mutta nyt kesäsin ja lomalla mä viihdyn just siellä syntykodissa, hän kertoi juuri saamaansa jäätelöä nuollen, siirtyessämme pois toisten kioskiasiakkaiden tieltä. - No, entäs sinä?
- No se Daavid kutsu mukkaasa, ku ehotti yhtäkkii, että lähettäänkö kaupunkii.
- ”Daavid”? Niin se tämä sinun sukulaises?
- Sehänpä se. Se lähti johonki kapakkaan vissiin, ettei tiijä missä kunnossa se kottiisa rantautuu, taikka ei se tietenkää paljo missää kamalasa kunnosa voi olla, ku ei se sieläkkää käy ku lähinnä seuran takia, vaa kyllä silläki voi olla siellä joittai viekotuksia… Nii, ja lähtihä se tietysti sitä nikotiinipurkkaa ostammaa, sitähän tässä alunpitäen tultiin hakemmaanki!
Satu naurahti tästä tiedosta, ja lipoi lisää jäätelöään.
- Jaa niin – haluaisikko sinäki?
- E-ei kiitos, ku mää oon jo muutaman vuojen onnistunu pitämmää semmosta stoalaista mallia elämäntavvoissa, että mää oon luopunu kaikista jäätelöistä ja muista herkuista. Tai no, pääasiassa roskaruuista ja semmosista samanlaisista juomista ja muista, mutta leivonnaisista en oo vielä päässy irti sen vertaa.
- N-no, mistä jäätelöstä sä sitten sillon pidit, kun sä vielä söit niitä?
- No, oisko… minttu…?
- Toimii! hän älähti ja nosti vapaan kätensä peukalon pystyyn. – Sama juttu! Hän kohotti toista kättään ja sen pitelemää jäätelöä; vasta nyt tajusin sen olevan juuri sitä makua, jonka nimen olin lausunut.

Naurahtelimme tälle sopivalle yhteensattumalle, jolla oli pintaa syvemmällä ainakin minulle suurempi merkitys – kuten kaikilla tällaisilla sattumilla.

Onko tämä nuortenromaani? Henkilöiden käytös on niin alakoulun viimeisten luokkien tai yläkoulun 7. luokan -teinix ettei rajaa. Ihan ok tarinan kulultaan. Missä kaupungissa tapahtuu, jossain pohjoisessa?

[Osa luvusta 12]
_____________
Sade alkoi jälleen poistuessani terveyskeskuksen suojista. Tulovaiheessa esiintynyt mielialakin jatkui samaan malliin.

Katseeni lojuessa sateen tummentamalla asfalttipinnalla kuljin alati kiihkeänä elävän pikkukaupungin liikenteen keskellä. Mahdollisesti keskuksessa kuivahtaneet vaatteeni ja hiukseni saivat jälleen kosteutta raskauttamaan fyysistä olemustani.

Vasta jarrujen ujeltaessa, älähdysten ja huudahdusten kaikuessa nousin jostain takaisin ympäröivään todellisuuteen, ja koetellut hermoni ja omatuntoni saivat uutta painolastia seuraavista kuulemistani:
- Hei – mikä sul on?!
- Hey! You are fucking idiot!

Tiijän, ajattelin, yrittäen turhaan elein esiintuoda pahoitteluani ja pahaamieltäni.

Sigrid Lönngreve-Purolan omistama torppa sijaitsi korkeavartisen mäntymetsän siimeksessä, jonne johti vanhojen peltojen sivu kulkeva sorapintainen kinttupolku. Polun varren ja Sigridin kotipihan väliin oli pystytetty aika pieni ja olematon kuusimuuri, jonka taustalla sijaitsi korkeampi ja selvästi vanhempi tuomi, jonka taakse keittiönikkunan edustalle oli pystytetty lintulauta. Mökin takana alkavan peltoaukeaman syrjälle oli vielä istutettu muutama omenapuu ja marjapensas, joiden yhteistuloksena kertyi niiden emännälle hillo- ja mehusatoa lukuisten purnukoiden ja pullojen täydeltä.

Paikallisten opastamana kuljin nyt tuota samaa polkua. Saavuttuani pihalle aloin epäillä, ja jonkin aikaa seisoskelin paikoillani tiedottomana siitä, halusinko vaivata Sigridiäkin tuntiessani nyt toista sukulaistani koskien jotain rikoksenteon kaltaista häpeää. Mutta lopulta astelin kohti ovea, koetin vetää sitä auki mutta huomasinkin sen olevan lukossa. Emäntä oli varmaan jollain omilla asioillaan.

Ei siis voinut kuin istua känähtää oven edustalle. Ajatukset tuntuivat tyhjiltä ja jämähtäneiltä. Ajankulukseni kuuntelin tasaista sateen ropinaa ja läheisen metsäpuron tiivisvirtaista solinaa.

Jonkin ajan kuluttua aloin kuulla jostain kulman takaa nurmikon pintaa pitkin kulkevia askelia. Pian kuulin tutun äänen hyräilyä, ja kulman takaa ilmestyikin odottelemani hahmo.

- Ka, päivää! Sigrid huudahti, huomattuaan hahmoni portaillaan. – Sinäkö se olitki? Minä jo katahinki, että kuka siellä istuu.
Nousin ylös valmiina tervehdyksiin. – Ootko siinä kauanki istunu? Mä kun olin ettimässä meijän kissaa, ku se ei tullukkaa kotia…
Vähättelin istumisiani ja vaivojani seuratessani oven avaamista.
- Ootko nä pitkältiki joutunu tulemaan? Oisko sulla nälkäki, kun on kerta niin pitkästi kulkenu?
Huomasin, etten juuri nyt tuntenut vähäisintäkään nälänhiventä.
- E-eihä sitä nyt niinkkää… Paljoha sitä on saanu kulukia, vaa eihä siinä ku karaistuu, nii siinä paljoo tartte.
- Nii, ja ruokahalu paranee? Vaikka oothan sää niin hoikka, että mahatko sinä syyä paljo mittään.
- Ky-yllähä sitä aina…
- Keitettäsiinkö ainaki kahvit? Vaikko teetä, meneekö sulta muuten yöunet? Ko mulla meinaa jompaakumpaa hammasta ainaki vähän kolottaa, ja ku mulla olis niin hieno härveli, millä keittää. Tykkäätkö nää vihriästä teestä?
- Siitäpä justii…

Laskin reppuni eteisen seinustalle ja nostin takkini roikkumaan yhteen seinään lyödyistä nauloista. Omat vaatetuksensa vähennettyään katosi Sigrid keittiöönsä, jossa alkoi toimittaa teenkeittoa. Ovelta saatoin vilkaistuani havaita, että teenkeittohärveli oli erityinen japanilainen vedenkeitin, joka oli varta vasten erikoistunut vedenkeittoon juuri vihreää teetä varten. Jatkoin matkaa oikeanpuoleisen seinustan oviaukon suuntaan, jonka takaa paljastui olohuone.
- Tykkäätkö lehtiä lukija? Sielähän on niitä luvettavaksi asti.
Ja astuessani huoneeseen sain havaita tämän perin paikkansapitäväksi faktaksi: tarkasti kasatut lehtipinot kohosivat lattialta aina vieressä seisovien istuimien käsinojien korkeudelle asti, ja näitä pinoja ei ollut vain muutama. Hän selvästi käytti joutilaan aikansa hyväkseen.
- Sehän on niin, että kaikki mitä sinä luet, on pääomaa. Muista, että kaikki se on pääomaa!
Tyypilliseen tapaani katseeni hakeutui kirjahyllylle, sillä myös sen sisältö kertoi paljon sen täyttäjästä. Sikäli en yhtään ihmetellyt näkemääni, kun havaitsin Sigridin keränneen käsiinsä Kalle Päätalon koko tuotannon. Toisaalla olivat Riikka Pulkkisen Raja, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, Sofi Oksasen Puhdistus sekä koko Harry Potter –sarja. Oli myös monenlaista keittokirjaa, mutta eniten huomiota herätti melko laaja kokoelma käännettyä ja kääntämätöntä japanilaista kirjallisuutta.
Sain kuulla Sigridin olleen erittäin syvässä velassa nimenomaan japanilaiselle kirjallisuudelle, tai nimenomaan sen eräälle edustajalle. Se johtui hänen vanhoilla päivillään kokemastaan ihastuksesta erästä japanilaista runoilijaa kohtaan.
- Minä olin tuon ukkovainajan kanssa opetellu englantia sen verran että sitä maailmalla matkatessa pärjäis, ja mää niin odotin, että päästäs tapaamaan se tämä Japanin ykkösrunoilija. Ja kun minä lopulta sen tämän runoilijan näin, niin minullahan oli siis ukko justiin kuollu, niin mää en jaksanu oikeen puhua. Vaan se tämä runoilija puhu minun puolesta, kaksivverroin, ja sillähä se lopulta minut pelastiki, ku sen elämänrakkaus hiljalleen tarttu minnuunki… Ja oli lähellä, etten mä ottanu sitä toiseksi ukokseni! Hehheh…
Tätä seurasi sydämellinen naurunriemu, johon olisi ollut helppo yhtyä.
- Ja onha sielä se Harry Potteri, ja kunniapaikalla! Minä iha itkin, ku se rehtori kuoli, ja se se vasta oliki, kun se koko tarina päätty… Vaa haluaisiksä pesulla käyä? Sielähä on kanssa suihku, tuosa vieresä.
Tämän kysymyksen pelkäsin aiheutuneen aina kanssani kulkevasta ja varsinkin viimeaikaisen patikoinnin myötä yhä tavanomaisemmasta hienhajustani.
- Kai sitä pitäski, ku se on aina mun kanssa nii vaikijaa, ku aina monet nii haukkuu mua hajusta.
- Vaan minäpä e haukukkaa, kun minä tiän, miltä se ihminen voi pahimmillaa haista – ja sen rinnalla ei monikaa sitten haise miltää!
- Sitähä meilä pohojalaisilla sanotaa, että ”Haisee ku ketu’syötti!”
- Joo… Olisha sielä saunaki, vaan sitä minä en viitti oikee lämmittää, ku tämä on niin vanha talo, että täälä on saunaki puulämmitteine, ja sen jälkeen ku mie tulin tähä vihreää aatteeseen, ni en oo viittiny saunaa pittää, kun on meinaan kalikat täsä maailmassa jo muutenkin vähissä!
Istahdin vanhanaikaiselle Ludvig-tyyppiselle tuolille, painoin selkäni pehmeää selkänojaa vasten ja henkäisin syvään. Kauaa en kuitenkaan jaksanut paikoillani olla, sillä hetkeksi mielestä jo poistunut asia nousi jälleen esiin, ja tunsin jo lähes polttavasti tarvetta selvittää se. Niinpä nousin ja astelin takaisin puuhantäyteiseen keittiöön, kädet yhdessä selän takana, asetuin tiirailemaan ulos ikkunasta, jonka takana avautui näkymä linnunruokintalaudalle. Levottomana yritin löytää sanoja, mutta ajatusprosessin keskeytti huomaamani kissa.
- Niin kissako sulla oli katteissa? kysyin. – Meinaan ku tuolla – lintulauvalla ois yks.
- Mitä? Onk se harmaa? kimmahti Sigrid touhunsa keskeyttäen.
- E-ei, ku mustavalakonen.
- A-ai, no ei se sitten oo se meidän Viiteri. Se on se naapurin Pastori, ku sillähä näyttää turkki siltä ku sillä ois pastori liperit kaulasa.
- Aijjaa…
Jälleen siirryin takaisin asiaani ja yritin miettiä, miten toisin sen luontevimmin esille. Lopulta katsoin varmasti varmimmaksi jatkaa syvähenkistä huokailua, ja tätä hetken jatkettuani sain kuin sainkin kaipaamani huomion:
- Vai oliko sulla jotain mielen päällä?

Hirveän jaarittelevaa replikointi on, aavistuksen paperista ja jankuttavaa. Juonellisuutta ei synny, tarinallinen kulkeminen on pahasti paikallaan. Tapahtuuko romaanissa jonkinlainen kliimaksi, odotuksen lunastus, jota lukija kipeästi kaipaisi? Mua ainakin rasittaa tää jatkuva kysyn ja vastaan -asetelma, jäykkyys ja liikkumattomuus.

-- Kai sitä pitäski, ku se on aina mun kanssa nii vaikijaa, ku aina monet nii haukkuu mua hajusta.
- Vaan minäpä e haukukkaa, kun minä tiän, miltä se ihminen voi pahimmillaa haista – ja sen rinnalla ei monikaa sitten haise miltää!
- Sitähä meilä pohojalaisilla sanotaa, että ”Haisee ku ketu’syötti!”
- Joo… Olisha sielä saunaki, vaan sitä minä en viitti oikee lämmittää, ku tämä on niin vanha talo, että täälä on saunaki puulämmitteine, ja sen jälkeen ku mie tulin tähä vihreää aatteeseen, ni en oo viittiny saunaa pittää, kun on meinaan kalikat täsä maailmassa jo muutenkin vähissä! --

Miks nää ei voi olla luonnollisemmin, elävämmin ja intohimoisemmin mukana tunteidensa ja toiveidensa ristiriidoissa? Kaikki on jonkinlaista ihmettelyä ja hämmästelyä. Mulle se on koodi tylsyydestä. Sori suoruus. Tuntuu kuin kaikki olis unessa ja krapulassa.

Ongelmasi on edelleen junnaavuus ja vaikeaselkoisten lauserakenteiden käyttö. Etenkin useammasta verbistä koostuvat lauseet vaikeuttavat ymmärtämistä. Tarinasi ei etene koska sanoillasi ei ole sisältöä. Esimerkki:

"Laskin reppuni eteisen seinustalle ja nostin takkini roikkumaan yhteen seinään lyödyistä nauloista. Omat vaatetuksensa vähennettyään katosi Sigrid keittiöönsä, jossa alkoi toimittaa teenkeittoa. Ovelta saatoin vilkaistuani havaita, että teenkeittohärveli oli erityinen japanilainen vedenkeitin, joka oli varta vasten erikoistunut vedenkeittoon juuri vihreää teetä varten. Jatkoin matkaa oikeanpuoleisen seinustan oviaukon suuntaan, jonka takaa paljastui olohuone." (56 sanaa)

Laskin reppuni eteisen seinustalle ja nostin takkini naulaan. Sigrid katosi keittiöön, jossa alkoi teenkeitto. Vilkaisin ovelta; härveli oli japanilainen vedenkeitin, joka oli erikoistunut vihreään teehen. Jatkoin matkaani olohuoneeseen. (28 sanaa)

Poistin puolet sanoista, ja sisältö on edelleen sama. Miksi et selkeytä lauseita? Onko vaikealukuisuus ja muotoseikat niin tärkeitä elementtejä että annat tarinan kärsiä niiden takia? En ymmärrä.

Minusta kielen nyanssipitoisuuden lisäksi ongelma on hahmojen yksiulotteisuus ja sitä kautta (ainakin minulla) samaistumishaluttomuus. En tiedä ovatko hahmot keksittyjä, tuunattuja, todellisuudesta enemmän tai vähemmän suoraan blogattuja, mutta ne eivät herätä uteliaisuutta, koska ne eivät halua ja tee sellaisia asioita, jotka pitäisivät romaanin pituisen jänniteuteliaisuuden yllä.

Luo kiehtovampia hahmoja, se on ohjeeni. Esimerkkinä John Steinbeckin, Petri Tammisen, Leena Krohnin, Hannu Salaman, Aulikki Oksasen, Päivi Alasalmen, Arto Salmisen ym. luomat fiktiiviset henkilögalleriat.

Sitten vielä: mikä on teema teoksessasi? Miten se muuntuu tarinan aikana?

Sinulla on monia persoonallisia kuvauksia, kuten Sigrid Lönngreve-Purolan mökkitienoon kuvaus:

"Sigrid Lönngreve-Purolan omistama torppa sijaitsi korkeavartisen mäntymetsän siimeksessä, jonne johti vanhojen peltojen sivu kulkeva sorapintainen kinttupolku. Polun varren ja Sigridin kotipihan väliin oli pystytetty aika pieni ja olematon kuusimuuri, jonka taustalla sijaitsi korkeampi ja selvästi vanhempi tuomi, jonka taakse keittiönikkunan edustalle oli pystytetty lintulauta. Mökin takana alkavan peltoaukeaman syrjälle oli vielä istutettu muutama omenapuu ja marjapensas, joiden yhteistuloksena kertyi niiden emännälle hillo- ja mehusatoa lukuisten purnukoiden ja pullojen täydeltä."

Ongelmana ovat tässäkin raskauttavat tekijät: adjektiivien runsaus ja aikamuotojen (imperfektin ja pluskvamperfektin) vuorottelu. Tekstin raskaus hukuttaa mielenkiintoiset seikat ja saa lauseiden merkityksistä hassuja. Otan esimerkin: "Polun varren ja Sigridin kotipihan väliin oli pystytetty aika pieni ja olematon kuusimuuri, jonka taustalla sijaitsi korkeampi ja selvästi vanhempi tuomi, jonka taakse keittiönikkunan edustalle oli pystytetty lintulauta."

"aika pieni ja olematon kuusimuuri"
'Kuusimuuri' on miellyttävä sana, mutta se hukkuu kohinaan. 'Pieni' ja 'olematon' ovat molemmat kokoon liittyviä sanoja. Jos kuusimuuri on aluksi pieni, niin miten kuusimuuri muuttuu kun se pienenee olemattoman pieneksi? Entä kuinka paljon olemattoman pieni kuusimuuri kasvaa kun se muuttuu aika olemattoman pieneksi? Tällaisia seikkoja lukijan pitäisi pohtia jos hän haluaisi ymmärtää millainen aita pihapiiriä reunustaa. Moni harppaa suosiolla eteenpäin. "Kuusimuuri" tai "matala kuusimuuri" olisi kuvanneet selkeämmin, ja tarkemmin.

"taustalla korkeampi ja selvästi vanhempi tuomi"
Olet kuvaillut kuusimuurin matalaksi (aika olemattoman pieneksi), joten korkeampi-sana on turha. Tuomi on pakostakin kuusimuuria korkeampi, sillä muuten se ei näkyisi taustalla, saatikka lintulauta (ellei lintulauta olisi lipputangon päässä tai ellei talo sijaitse mäellä). Jäljellä ovat siis etuliitteet: selvästi vanhempi, jotka aikaansaavat vertailun kuusimuurin ja tuomen välillä. (Mitä tämä vertailu antaa lukijalle? Kuusimuuria ei ole tarvinnut leikata koska se on olematon? Emäntä on voinut laiskotella aidan suhteen mutta ei tuomen suhteen? Äh.) Mielestäni vertailu tekeminen on turhanpäiväistä toistoa, joten "matala kuusimuuri" ja taustalla "vanha tuomi" tai ovat riittävän tarkkoja kuvauksia.

Lauseen voi tulkita: Polulla seisova näkisi matalan kuusimuurin, jonka takana on vanha tuomi, jonka takana on pystytetty lintulauta, jonka takana on keittiönikkuna.

Ohjeeksi: jos substantiivin liittyy monta adjektiiviä, karsi adjektiivit yhteen. Lukija ymmärtää parhaiten yhden vahvan mielikuvan kuin monta epäselvää mielikuvaa.

Olisin kiinnostunut tarkastelemaan ensimmäistä lukuasi: [email protected]

Laskin reppuni eteisen seinustalle ja nostin takkini roikkumaan yhteen sen nauloista. Vähennettyään oman vaatetuksensa Sigrid katosi keittiöön aloittamaan teenkeittoaan. Vilkaisin ovelta, että hänen välineensä oli erityinen japanilainen vedenkeitin, joka oli varta vasten hankittu juuri vihreää teetä varten. Oikeanpuoleisen seinustan takaa paljastui olohuone.
- Tykkäätkö lehtiä lukija? Sielähän on niitä luvettavaksi asti.
Huoneessa havaitsin sen perin paikkansapitäväksi: lukemattomat huolellisesti kootut lehtipinot kohosivat lattialta aina viereisten istuimien käsinojien korkeudelle asti. Asukas näytti käyttävän joutilaan aikansa hyödykseen.
- Sehän on niin, että kaikki mitä sinä luet, on pääomaa. Muista, että kaikki se on pääomaa!
Tapani mukaan tutkin kirjahyllyä, sillä myös se kertoi paljon täyttäjästään. En yhtään ihmetellyt näkemääni, kun havaitsin Sigridillä olevan kaikki Kalle Päätalon kirjat. Mukana olivat myös Riikka Pulkkisen Raja, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, Sofi Oksasen Puhdistus sekä Harry Potter –sarja. Näkyi myös monia keittokirjoja, mutta eniten huomiotani herätti laaja kokoelma käännettyä ja alkukielistä japanilaista kirjallisuutta.
Sain kuulla Sigridin olleen hyvin paneutunut nimenomaan japanilaiseen kirjallisuuteen, tai nimenomaan yhteen sen runoilijaan, johon hän oli vanhoilla päivillään ihastunut.
- Minä olin tuon ukkovainajan kanssa opetellu englantia sen verran että sitä maailmalla matkatessa pärjäis, ja mää niin odotin, että päästäs tapaamaan se tämä Japanin ykkösrunoilija. Ja kun minä lopulta sen tämän runoilijan näin, niin minullahan oli siis ukko justiin kuollu, niin mää en jaksanu oikeen puhua. Vaan se tämä runoilija puhu minun puolesta, kaksivverroin, ja sillähä se lopulta minut pelastiki, ku sen elämänrakkaus hiljalleen tarttu minnuunki… Ja oli lähellä, etten mä ottanu sitä toiseksi uTätä seurasi sydämellinen naurunriemu, johon olisi ollut helppo yhtyä.
- Ja onha sielä se Harry Potteri, ja kunniapaikalla! Minä iha itkin, ku se rehtori kuoli, ja se se vasta oliki, kun se koko tarina päätty… Vaa haluaisiksä pesulla käyä? Sielähä on kanssa suihku, tuosa vieresä.
Pelkäsin hikoilleeni liikaa, joka johtui kuitenkin viimeaikaisesta patikointivillityksestäni.
- Kai sitä pitäski, ku se on aina mun kanssa nii vaikijaa, ku aina monet nii haukkuu mua hajusta.
- Vaan minäpä e haukukkaa, kun minä tiän, miltä se ihminen voi pahimmillaa haista – ja sen rinnalla ei monikaa sitten haise miltää!
- Sitähä meilä pohojalaisilla sanotaa, että ”Haisee ku ketu’syötti!”
- Joo… Olisha sielä saunaki, vaan sitä minä en viitti oikee lämmittää, ku tämä on niin vanha talo, että täälä on saunaki puulämmitteine, ja sen jälkeen ku mie tulin tähä vihreää aatteeseen, ni en oo viittiny saunaa pittää, kun on meinaan kalikat täsä maailmassa jo muutenkin vähissä!
Istuin vanhanaikaiselle Ludvig-tyyppiselle tuolille painaen selkääni sen pehmeää nojaa vasten ja henkäisin syvään. En jaksanut olla siinä kauaa, sillä muistin asiani ja tunsin polttavaa tarvetta sen selittämiseen. Menin takaisin puuhan täyttämään keittiöön ja tiirailin kädet selän takana ikkunaan, josta näkyi lintujen ruokintalaudalle. Levottomana yritin löytää sanoja, kunnes kissa häiritsi aikeitani.
- Niin kissako sulla oli katteissa? kysyin. – Meinaan ku tuolla – lintulauvalla ois yks.
- Mitä? Onk se harmaa? kimmahti Sigrid touhunsa keskeyttäen.
- E-ei, ku mustavalakonen.
- A-ai, no ei se sitten oo se meidän Viiteri. Se on se naapurin Pastori, ku sillähä näyttää turkki siltä ku sillä ois pastori liperit kaulasa.
- Aijjaa…
Jälleen yritin miettiä, miten toisin asiani luontevimmin esille. Lopulta katsoin varmimmaksi jatkaa syvähenkistä huokailuani ja sainkin siten huomiota osakseni:
- Vai oliko sulla jotain mielen päällä? kokseni! Hehheh…

Tässä oma versioni, eli karsi kerrontaa ja voisit myös vähentää murteen osuutta. Niin dialogista tulisi helppolukuisempi.