Taustaa: 21-vuotias opiskelija, 168cm / 78kg, pahimmillaan vuosi sitten 90kg. Asun opiskelevan avopuolison kanssa. Muu perhe asuu 600km päässä. Minulla on ollut (diaknosoimaton) BED ala-asteelta asti, tiettyinä aikoina se on ollut voimakkaampana toisinaan taas lähes olematon.
Vuosi sitten tajusin karkinsyömiseni menevän aivan yli äyräiden ja päätin lopettaa sen siihen. Olin vahvasti addiktoitunut, vieroitusoireet olivat pahat, mutta! pääsin siitä yli. En ole syönyt nyt karkkia vuoteen.
Pian tilalle tuli kuitenkin muita addiktioita. Mitä vain! Ostin kaikkea hedelmistä leipään ja pistin menemään. Ajattelin ettei tämä kuitenkaan ole niin paha kuin karkkien syöminen. Kerroin terapeutilleni että olen lopettanut karkinsyömisen ja että epäilin addiktiota. Hän nauroi. En jatkanut enää terapiaa, olin loukattu.
Nyt kesällä olen syönyt jäätelöä. Söin sitä joka päivä. Yhtenä päivänä ostin kaksi jäätelöä, toisen minulle toisen avokilleni. Kaupan pyöräparkin luona söin molemmat ja jouduin menemään kauppaan takaisin ostamaan uudet. Valitsin eri kassan.
Kirjoitin parhaalle kaverilleni kirjeen jossa päätin etten enää syö jäätelöä. Aloin syömään keksejä. Ostin yhden pussillisen kotiin ja mussutin niitä. Suutuin salaa kun avokki oli syönyt ne loppuun eräänä iltana. Kävin sinä aamuna ostamassa uuden pussin. Seuraavana päivänä ostin kaupassa pienen paketin keksejä, sellaisen missä on vain kuusi kappaletta ihania suklaahippukeksejä. Söin ne pyörämatkalla kaupasta kotiin, kymmenen minuutin matka. Kun olin mussuttanut koko paketin, oli hetken ajan voittajafiilis, JES, voitin, avokki ei saa tietää mitään koko paketista, onnistuin! Mutta heti tämän jälkeen tuli se häpeä! Teki mieli vajota jonnekkin manalaan. Menin kotiin ja otin koiran, lähdin lenkille.
Satoi kaatamalla ja ajattelin vain miten tyhmä olen, avokki saa kuitenkin tietää ja se suuttuu ja miksi edes syön niin paljon. Pidin puhelinta kädessä, mietin vaihtoehtoja: 1) lähetän tekstarin avolle että puhutaan kun tulen kotiin, 2) soitan numerotiedusteluun ja kysyn jotain auttavaa puhelinta, 3) soitan parhaalle kaverilleni, sille jolle lähetin kirjeen, 4) annan olla ja jatkan samaa rataa. Mietin hetken ja päätin soittaa parhaalle kaverilleni.
Ensin vain vaihdettiin kuulumisia. Sitten sanoin siitä kirjeestä ja räjähdin itkuun. Hädin tuskin sain puhuttua asiani siitä vollotuksesta, välillä peitin puhelimen kun vain huusin ja nauroin eikä mitään tolkukasta tullut suustani. Onneksi oli myrsky ja ulkona ei ketään muuta. Koira pissi ja kakki ja minä vollotin, kaverini kuunteli. Lopulta sain koottua itseni. Toistin varmasti sata kertaa miten naurettavaa keksien syöminen ja niistä ongelman tekeminen oli! Hetki hetkeltä tunsin paineen poistuvan. Tunnustin ystävälleni ja samalla itselleni että kaikki ei ollut ihan kunnossa. Tunsin itseni ihan pelleksi, mutta tiesin että nämä ovat oikeita tunteita, ei mitään pelleilyä.
Lupasin lopuksi puhua avolle ja mennä hoitoon.
Ja näin tein. Aikaisemminkin olen avon kanssa puhunut syömisongelmistani ja tämä meni samalla tavalla. Olin jo saanut itkukohtauksen hetki sitten, enkä jaksanut enää toista joten puhuminen meni hyvin. Sanoin asian ja hän sanoi että selvä. Lupasin etten osta enää keksejä. Enkä ole ostanut.
Eilen soitin sitten mielenterveystoimistolle ja vollotin taas sitä miten naurettava olen. He sanoivat että pitää mennä ensin yleislääkärille ja sitä kautta pääsee sitten terapiaan. Soitin ajanvaraukseen ja vollotin sillekkin. Voi niitä raukkoja jotka minua joutuvat kuuntelemaan. Hän sanoi että saan ajan parin viikon päähän, sanoin että se on ihan ookoo. Jos en tule toimeen, voin mennä päivystykseen. Ihan ookoo.
Ja tässä sitä nyt ollaan. Odotellaan. Puhuin myös yhden toisen kaverini kanssa asiasta, puhuminen helpottaa. Luotin siihen että vaikka asiani on kuinka nolo ja hävettävä, niin voin uskoutua lähimmille ystävilleni ja avopuolisolleni. He eivät nauraneet, he tukivat, ymmärsivät että nyt ei ole kaikki kunnossa. Vaikka minä nauroin koko homman järjettömyydelle. Taidan olla hullu.
Mutta nyt on elämä lähtenyt kohti tasaisempaa elämää. Koitan tulla toimeen nämä pari viikkoa ennen lääkäriä. Välillä, kuten nyt, tuntuu siltä että ei ole mitään ongelmaa, miksi olen tehnyt tästä ongelman itselleni, aivan siis NAURETTAVAA ja TYPERÄÄ. Mutta sitten ajattelen niitä hetkiä kun olen pohjalla, suu on täynnä keksin murusia, ajatuksiani noina hulluuden hetkinä, tiedän että nyt on pakko tehdä jotain.
Toivon että tällä kertaa minut otetaan tosissaan. Tuntuu etten pysty käsittelemään tunteitani ja hillitsemään itseäni vaikka minulla on maailman ihanimmat kaverit. Tuntuu että minä tarvitsen jokun ulkopuolisen jonka avulla voin potkia pahan ulos minusta.
Vuosi sitten tajusin karkinsyömiseni menevän aivan yli äyräiden ja päätin lopettaa sen siihen. Olin vahvasti addiktoitunut, vieroitusoireet olivat pahat, mutta! pääsin siitä yli. En ole syönyt nyt karkkia vuoteen.
Pian tilalle tuli kuitenkin muita addiktioita. Mitä vain! Ostin kaikkea hedelmistä leipään ja pistin menemään. Ajattelin ettei tämä kuitenkaan ole niin paha kuin karkkien syöminen. Kerroin terapeutilleni että olen lopettanut karkinsyömisen ja että epäilin addiktiota. Hän nauroi. En jatkanut enää terapiaa, olin loukattu.
Nyt kesällä olen syönyt jäätelöä. Söin sitä joka päivä. Yhtenä päivänä ostin kaksi jäätelöä, toisen minulle toisen avokilleni. Kaupan pyöräparkin luona söin molemmat ja jouduin menemään kauppaan takaisin ostamaan uudet. Valitsin eri kassan.
Kirjoitin parhaalle kaverilleni kirjeen jossa päätin etten enää syö jäätelöä. Aloin syömään keksejä. Ostin yhden pussillisen kotiin ja mussutin niitä. Suutuin salaa kun avokki oli syönyt ne loppuun eräänä iltana. Kävin sinä aamuna ostamassa uuden pussin. Seuraavana päivänä ostin kaupassa pienen paketin keksejä, sellaisen missä on vain kuusi kappaletta ihania suklaahippukeksejä. Söin ne pyörämatkalla kaupasta kotiin, kymmenen minuutin matka. Kun olin mussuttanut koko paketin, oli hetken ajan voittajafiilis, JES, voitin, avokki ei saa tietää mitään koko paketista, onnistuin! Mutta heti tämän jälkeen tuli se häpeä! Teki mieli vajota jonnekkin manalaan. Menin kotiin ja otin koiran, lähdin lenkille.
Satoi kaatamalla ja ajattelin vain miten tyhmä olen, avokki saa kuitenkin tietää ja se suuttuu ja miksi edes syön niin paljon. Pidin puhelinta kädessä, mietin vaihtoehtoja: 1) lähetän tekstarin avolle että puhutaan kun tulen kotiin, 2) soitan numerotiedusteluun ja kysyn jotain auttavaa puhelinta, 3) soitan parhaalle kaverilleni, sille jolle lähetin kirjeen, 4) annan olla ja jatkan samaa rataa. Mietin hetken ja päätin soittaa parhaalle kaverilleni.
Ensin vain vaihdettiin kuulumisia. Sitten sanoin siitä kirjeestä ja räjähdin itkuun. Hädin tuskin sain puhuttua asiani siitä vollotuksesta, välillä peitin puhelimen kun vain huusin ja nauroin eikä mitään tolkukasta tullut suustani. Onneksi oli myrsky ja ulkona ei ketään muuta. Koira pissi ja kakki ja minä vollotin, kaverini kuunteli. Lopulta sain koottua itseni. Toistin varmasti sata kertaa miten naurettavaa keksien syöminen ja niistä ongelman tekeminen oli! Hetki hetkeltä tunsin paineen poistuvan. Tunnustin ystävälleni ja samalla itselleni että kaikki ei ollut ihan kunnossa. Tunsin itseni ihan pelleksi, mutta tiesin että nämä ovat oikeita tunteita, ei mitään pelleilyä.
Lupasin lopuksi puhua avolle ja mennä hoitoon.
Ja näin tein. Aikaisemminkin olen avon kanssa puhunut syömisongelmistani ja tämä meni samalla tavalla. Olin jo saanut itkukohtauksen hetki sitten, enkä jaksanut enää toista joten puhuminen meni hyvin. Sanoin asian ja hän sanoi että selvä. Lupasin etten osta enää keksejä. Enkä ole ostanut.
Eilen soitin sitten mielenterveystoimistolle ja vollotin taas sitä miten naurettava olen. He sanoivat että pitää mennä ensin yleislääkärille ja sitä kautta pääsee sitten terapiaan. Soitin ajanvaraukseen ja vollotin sillekkin. Voi niitä raukkoja jotka minua joutuvat kuuntelemaan. Hän sanoi että saan ajan parin viikon päähän, sanoin että se on ihan ookoo. Jos en tule toimeen, voin mennä päivystykseen. Ihan ookoo.
Ja tässä sitä nyt ollaan. Odotellaan. Puhuin myös yhden toisen kaverini kanssa asiasta, puhuminen helpottaa. Luotin siihen että vaikka asiani on kuinka nolo ja hävettävä, niin voin uskoutua lähimmille ystävilleni ja avopuolisolleni. He eivät nauraneet, he tukivat, ymmärsivät että nyt ei ole kaikki kunnossa. Vaikka minä nauroin koko homman järjettömyydelle. Taidan olla hullu.
Mutta nyt on elämä lähtenyt kohti tasaisempaa elämää. Koitan tulla toimeen nämä pari viikkoa ennen lääkäriä. Välillä, kuten nyt, tuntuu siltä että ei ole mitään ongelmaa, miksi olen tehnyt tästä ongelman itselleni, aivan siis NAURETTAVAA ja TYPERÄÄ. Mutta sitten ajattelen niitä hetkiä kun olen pohjalla, suu on täynnä keksin murusia, ajatuksiani noina hulluuden hetkinä, tiedän että nyt on pakko tehdä jotain.
Toivon että tällä kertaa minut otetaan tosissaan. Tuntuu etten pysty käsittelemään tunteitani ja hillitsemään itseäni vaikka minulla on maailman ihanimmat kaverit. Tuntuu että minä tarvitsen jokun ulkopuolisen jonka avulla voin potkia pahan ulos minusta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hieno homma, että olet "herännyt" ja saanut asian käyntiin! On paljon järkevämpää puhua ongelmastaan avoimesti kuin salailla sitä, sillä nyt saat ympäristöstäsi kaiken sen tuen, mitä tarvitset. Tsemppiä!