Kaikkihan me haluasimme tehdä suuria ja
merkityksellisiä asioita. Tehdä veret
seisauttavia tekoja ja kirjoitella häkähdyttäviä
sanoja. Ehkä omasta mielestämme niitä teemmekin.
Sitä, ovatko tekomme sellaisia ja sanamme osuvia
on helppo arvioida yhden ja ainoan oikean
kriteerin mukaan. Rakkauden.
Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä,
rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei
käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei
katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei
iloitse vääryydessä, vaan iloitsee yhdessä
totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se
uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. 1.
Kor. 13:5-7
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien
kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta,
olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä
kulkunen. 1.Kor. 13:1
Sanamme, sanomisimme, kiihkeät mielipiteemme ja
oikeassaolemisemme ovat ilman rakkautta täysin
merkityksettömiä kenellekään. Ne ovat aivan yhtä
turhia kuin piereminen vastatuuleen.
Emme löydä milloinkaan onnea ja rakkautta, jos
etsimme sitä vain itseämme
varten.Itsetyytyväisyys onnessa ja rakkaudessa on
hetkellistä ja harhauttavaa, joka päättyy aina
jossain vaiheessa suruun. Itsetyytyväisyys
kaventaa ja kuolettaa henkeämme. Oikeaa
onnellisuutta tuottaa epäitsekäs rakkaus, joka
jaettaessa enenee. Rakkauden jakamisellahan ei
ole mitään rajaa. Siksi sen tuottama
onnellisuuskin on rajaton.
Jumala on luonnut tässä meille hienon yhtälön.
Silloin kun rakastamme toisia ihmisiä, rakastamme
myös itseämme eniten. Kun elämme epäitsekkäästi,
tulemme samalla parhaiten käyttäneeksi omaa
elämisen kykyämme.
Onnemme rakkaudessa ei kuitenkaan ole pakon
sanelema juttu. Rakkautta tulee se antaa, että
ottaa. Epäitsekäs rakkaus, joka vuodatetaan
itsekkään kohteen päälle, ei tuota onnea. Rakkaus
tarvitsee rakastetun iloa ja jos rakastettu ottaa
rakkauden itseoikeutettuna vastaan, rakastava
ihminen ei ole tyytyväinen. Todellinen rakkaus
tekee onnelliseksi rakastetun, kun se havahduttaa
hänetkin rakastamaan epäitsekkäästi.
Rakkaus pitää toisen ihmisen parasta tärkeämpänä
kuin omaa parastaan. On vain yksi hyvä; se mikä
on rakastetulle hyvä ja joka on samalla itsellni
hyvä. Rakkaus jakaa hyvyyden toisen kanssa,
samaistumalla rakastettuun niin, että se mikä
hänelle on hyvä on myös minulle hyvä. Yhdestä ja
samasta hyvästä nauttivat nyt nämä kaksi, yhtenä
henkenä, kahdeksi erilliseksi sieluksi
jakautuneena.
Näin on kristillinen rakkaus meissä täydelliseksi
tullut hengen yhteydessä.
Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee
puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja
vilpittömästä uskosta 1.Tim. 1:5
Kun rakastamme toista ihmistä, tahdomme sitä,
mikä hänele todella on hyvää. Rakkauden täytyy
silloin perustua totuuteen. Rakkaus, joka ei näe
eroa hyvän ja pahan välillä vaan rakastaa
sokeasti vain rakkauden tähden, on enemminkin
vihaa kuin rakkautta. Sokea rakkaus on itsekästä
rakkautta, sillä se ei tavoittele rakastetun
todellista hyvää, van janoaa rakkauden
harjoituksia omassa sielussaan. Tälläinen rakkaus
ei edes näyttäisi rakkaudelta, ellei se väittäisi
tavoittelevansa rakastetun parasta.
Näin syntyvät traagiset rakkaustarinat sekä
uskottomien että uskovien keskuudessa. Rakastavan
henkemme tulee perustua totuuteen ja
vilpittömyyteen Jumalassa, vain silloin voimme
tehdä toisillemme Jumalan tekoja ja katsella
toisiamme enkelien silmin.
Silloin kun rakkaus on fyysistä intohimoa, se on
helppo tunnistaa siksi, mitä se on. Se on
itsekästä, helposti loukkaantuvaa, haavoittuvaa
ja sen tähden se ei ole rakkautta. Ne, joiden
rakkauteen ei liity muuta kuin fyysistä halua,
eivät yleensä vaivaudu pettämään edes itseään
henkisillä vaikuttimilla. He kulkevat halunsa
tietä. Koska he eivät kuitenkaan petä itseään, he
ovat rehellisempiä- ja samalla onettomampia- kuin
ne, jotka luulottelevt rakastavansa hengen
tasolla eivätkä ymmärrä, että heidän
epäitsekkyytensä on pelkkä harha.
Hengellinen rakkaus ei ole sokeaa eikä laimeaa.
Se on harkitsevaista, oikeamielistä, lempeää ja
väkevää. Ellei rakkaus ilmennä kaikkia hyvietä,
se ei ole aitoa. Se ken todella rakastaa toista
ihmistä, ei suostu rakastamaan vajaasti. Muutoin
rakkaus on harha.
Epäitsekkään rakkauden tiellä meidän täytyy aivan
ensimmäiseksi ymmärtää että rakkaus voi olla myös
harhaa. Meidän tulee ensin puhdistaa rakkautemme
ja kieltää itseltämme rakastamisen mielihyvä. Se
ei saa olla päämäärämme. Niin kauan kuin
tavoittelemme mielihyvää, olemme epärehellisiä
itseämme kohtaan ja niitä kohtaan, joita
rakastamme. Me emme tavoittele heidän parastaan,
vaan omaa mielihyväämme.
Toden totta onkin, että jotta voisimme rakastaa
toisia ihmisiä, meidän täytyy ensiksi rakastaa
totuutta. Se totuus ei todellisissa ja
lihallisissa ihmissuhteissa voi olla pelkkää
käsitteellistä pohdiskelua. Se on moraalinen
totuus, joka meidän tulee ruumiillistaa omassa
kohtalossamme ja rakastamiemme ihmisten
kohtaloissa. Se on totuus, jolle meidän on
annettava elämä. Se ei kuitenkaan ole viileitä
moraalisääntöjä ja velvoitteita. Se on
inhimillistä myötätuntoa ja pääsyä siihen
mysteeriin että Jumala rakastaa meitä Jeesuksessa
Kristuksessa. Pyhä Henki on vuodatettu täten
sydämiimme ja se parantaa elämämme rakkauteen.
Kun ja jos me todella rakastamme toinen
toistamme, rakkaudelle suodaan selvänäköisen
viisauden armo. Emme rakasta vain jos lähimmäinen
uskoo täten, jos on sitä mieltä ja tekee niin ja
näin, vaan keskinäinen rakkaus juurtuu syvälle
jumalalliseen sallimukseen.
Itsekäs rakkaus harvoin kunnioittaa rakastetun
oikeutta olla erillinen, itsellinen persoona.
Harvoin se kunnioittaa toisen ihmisen todellista
olemusta ja suo sille tilaa kasvaa ja avartua
omaa omituista tietään. Itsekäs rakkaus haluaa
alistaa, ottaa valtaansa, ja kuvitella
rakkaudellaa kaiken toisessa muuttavansa. Itsekäs
rakkaus lakastuu ja kuolee, ellei rakastetun koko
huomio kiinnity siihen. Alistaminen on tavallaan
pakko, koska vain sillä tavalla voi ruokkia omaa
mielenliikutustaan.
Rakkaus ei ole nälkää. Se on päättymätön juhla,
jossa ei ole kylläisyyttä, pidot, joissa me
paremminkin ravitsemala toisia tulemme
kylläisiksi. Ne ovat myös kohtuuden pidot, joissa
osamme antaa toisellemme sen, mitä kukin
tarvitsee.
Sanojamme, tietoamme, kokemuksiamme ja
olemustamme ihmisenä, inhimillisenä Jumalan
kuvajaisena voi arvostella ja tarkastella vain
rakkauden mukaan. Se on ihmisyyden mitta ja
elämisen syvin totuus sekä tarkoitus. Muu on
turhaa, harhaa ja merkityksetöntä.
merkityksellisiä asioita. Tehdä veret
seisauttavia tekoja ja kirjoitella häkähdyttäviä
sanoja. Ehkä omasta mielestämme niitä teemmekin.
Sitä, ovatko tekomme sellaisia ja sanamme osuvia
on helppo arvioida yhden ja ainoan oikean
kriteerin mukaan. Rakkauden.
Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä,
rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei
käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei
katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei
iloitse vääryydessä, vaan iloitsee yhdessä
totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se
uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. 1.
Kor. 13:5-7
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien
kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta,
olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä
kulkunen. 1.Kor. 13:1
Sanamme, sanomisimme, kiihkeät mielipiteemme ja
oikeassaolemisemme ovat ilman rakkautta täysin
merkityksettömiä kenellekään. Ne ovat aivan yhtä
turhia kuin piereminen vastatuuleen.
Emme löydä milloinkaan onnea ja rakkautta, jos
etsimme sitä vain itseämme
varten.Itsetyytyväisyys onnessa ja rakkaudessa on
hetkellistä ja harhauttavaa, joka päättyy aina
jossain vaiheessa suruun. Itsetyytyväisyys
kaventaa ja kuolettaa henkeämme. Oikeaa
onnellisuutta tuottaa epäitsekäs rakkaus, joka
jaettaessa enenee. Rakkauden jakamisellahan ei
ole mitään rajaa. Siksi sen tuottama
onnellisuuskin on rajaton.
Jumala on luonnut tässä meille hienon yhtälön.
Silloin kun rakastamme toisia ihmisiä, rakastamme
myös itseämme eniten. Kun elämme epäitsekkäästi,
tulemme samalla parhaiten käyttäneeksi omaa
elämisen kykyämme.
Onnemme rakkaudessa ei kuitenkaan ole pakon
sanelema juttu. Rakkautta tulee se antaa, että
ottaa. Epäitsekäs rakkaus, joka vuodatetaan
itsekkään kohteen päälle, ei tuota onnea. Rakkaus
tarvitsee rakastetun iloa ja jos rakastettu ottaa
rakkauden itseoikeutettuna vastaan, rakastava
ihminen ei ole tyytyväinen. Todellinen rakkaus
tekee onnelliseksi rakastetun, kun se havahduttaa
hänetkin rakastamaan epäitsekkäästi.
Rakkaus pitää toisen ihmisen parasta tärkeämpänä
kuin omaa parastaan. On vain yksi hyvä; se mikä
on rakastetulle hyvä ja joka on samalla itsellni
hyvä. Rakkaus jakaa hyvyyden toisen kanssa,
samaistumalla rakastettuun niin, että se mikä
hänelle on hyvä on myös minulle hyvä. Yhdestä ja
samasta hyvästä nauttivat nyt nämä kaksi, yhtenä
henkenä, kahdeksi erilliseksi sieluksi
jakautuneena.
Näin on kristillinen rakkaus meissä täydelliseksi
tullut hengen yhteydessä.
Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee
puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja
vilpittömästä uskosta 1.Tim. 1:5
Kun rakastamme toista ihmistä, tahdomme sitä,
mikä hänele todella on hyvää. Rakkauden täytyy
silloin perustua totuuteen. Rakkaus, joka ei näe
eroa hyvän ja pahan välillä vaan rakastaa
sokeasti vain rakkauden tähden, on enemminkin
vihaa kuin rakkautta. Sokea rakkaus on itsekästä
rakkautta, sillä se ei tavoittele rakastetun
todellista hyvää, van janoaa rakkauden
harjoituksia omassa sielussaan. Tälläinen rakkaus
ei edes näyttäisi rakkaudelta, ellei se väittäisi
tavoittelevansa rakastetun parasta.
Näin syntyvät traagiset rakkaustarinat sekä
uskottomien että uskovien keskuudessa. Rakastavan
henkemme tulee perustua totuuteen ja
vilpittömyyteen Jumalassa, vain silloin voimme
tehdä toisillemme Jumalan tekoja ja katsella
toisiamme enkelien silmin.
Silloin kun rakkaus on fyysistä intohimoa, se on
helppo tunnistaa siksi, mitä se on. Se on
itsekästä, helposti loukkaantuvaa, haavoittuvaa
ja sen tähden se ei ole rakkautta. Ne, joiden
rakkauteen ei liity muuta kuin fyysistä halua,
eivät yleensä vaivaudu pettämään edes itseään
henkisillä vaikuttimilla. He kulkevat halunsa
tietä. Koska he eivät kuitenkaan petä itseään, he
ovat rehellisempiä- ja samalla onettomampia- kuin
ne, jotka luulottelevt rakastavansa hengen
tasolla eivätkä ymmärrä, että heidän
epäitsekkyytensä on pelkkä harha.
Hengellinen rakkaus ei ole sokeaa eikä laimeaa.
Se on harkitsevaista, oikeamielistä, lempeää ja
väkevää. Ellei rakkaus ilmennä kaikkia hyvietä,
se ei ole aitoa. Se ken todella rakastaa toista
ihmistä, ei suostu rakastamaan vajaasti. Muutoin
rakkaus on harha.
Epäitsekkään rakkauden tiellä meidän täytyy aivan
ensimmäiseksi ymmärtää että rakkaus voi olla myös
harhaa. Meidän tulee ensin puhdistaa rakkautemme
ja kieltää itseltämme rakastamisen mielihyvä. Se
ei saa olla päämäärämme. Niin kauan kuin
tavoittelemme mielihyvää, olemme epärehellisiä
itseämme kohtaan ja niitä kohtaan, joita
rakastamme. Me emme tavoittele heidän parastaan,
vaan omaa mielihyväämme.
Toden totta onkin, että jotta voisimme rakastaa
toisia ihmisiä, meidän täytyy ensiksi rakastaa
totuutta. Se totuus ei todellisissa ja
lihallisissa ihmissuhteissa voi olla pelkkää
käsitteellistä pohdiskelua. Se on moraalinen
totuus, joka meidän tulee ruumiillistaa omassa
kohtalossamme ja rakastamiemme ihmisten
kohtaloissa. Se on totuus, jolle meidän on
annettava elämä. Se ei kuitenkaan ole viileitä
moraalisääntöjä ja velvoitteita. Se on
inhimillistä myötätuntoa ja pääsyä siihen
mysteeriin että Jumala rakastaa meitä Jeesuksessa
Kristuksessa. Pyhä Henki on vuodatettu täten
sydämiimme ja se parantaa elämämme rakkauteen.
Kun ja jos me todella rakastamme toinen
toistamme, rakkaudelle suodaan selvänäköisen
viisauden armo. Emme rakasta vain jos lähimmäinen
uskoo täten, jos on sitä mieltä ja tekee niin ja
näin, vaan keskinäinen rakkaus juurtuu syvälle
jumalalliseen sallimukseen.
Itsekäs rakkaus harvoin kunnioittaa rakastetun
oikeutta olla erillinen, itsellinen persoona.
Harvoin se kunnioittaa toisen ihmisen todellista
olemusta ja suo sille tilaa kasvaa ja avartua
omaa omituista tietään. Itsekäs rakkaus haluaa
alistaa, ottaa valtaansa, ja kuvitella
rakkaudellaa kaiken toisessa muuttavansa. Itsekäs
rakkaus lakastuu ja kuolee, ellei rakastetun koko
huomio kiinnity siihen. Alistaminen on tavallaan
pakko, koska vain sillä tavalla voi ruokkia omaa
mielenliikutustaan.
Rakkaus ei ole nälkää. Se on päättymätön juhla,
jossa ei ole kylläisyyttä, pidot, joissa me
paremminkin ravitsemala toisia tulemme
kylläisiksi. Ne ovat myös kohtuuden pidot, joissa
osamme antaa toisellemme sen, mitä kukin
tarvitsee.
Sanojamme, tietoamme, kokemuksiamme ja
olemustamme ihmisenä, inhimillisenä Jumalan
kuvajaisena voi arvostella ja tarkastella vain
rakkauden mukaan. Se on ihmisyyden mitta ja
elämisen syvin totuus sekä tarkoitus. Muu on
turhaa, harhaa ja merkityksetöntä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aika tyhentävästi rakkaudesta, jos voisin sanoa.
Ehkä, mutta aikalailla puolueellisesti.
Lisäksi ei puututtu siihen mitä rakkaus ihmisessä
tosiasiassa aiheuttaa (dopamiini, endorfiinit
yms), elikkä syytä miksi rakkaus ja rakastuminen
on niin mukavaa ja tavoiteltavaa.
Rakastumisen tehtävä on turvata suvunjatkuminen.
Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä;
rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei
katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä
totuuden kanssa;
kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se
toivoo, kaikki se kärsii.
Älä sekoita rakastumista ja rakkautta keskenään.
Rakkaus on palvelevaa työtä lähimmäisen parasta
ajatellen.
Sä ja sun dopamiinisi.
on omat huumeensa. Kristillinen rakkaus on juuri
ennenkaikkea huume. Tämä näkyy esim. siitä, että
kristillinen 'rakkaus' on erittäin itsekästä.
Tämä ilmenee siten, että 'lähimmäisenrakkauden'
arvoisina pidetään vain oman lajin yksilöitä, ja
muita lähimmäisiä murhataan ja syödään. Juuri
tämä kristillisen 'rakkauden' suuri itsekkyys on
katala asia, joka johtaa lähimmäisten(muiden
lajien) kärsimykseen ja tuhoon.
Todella kauniisti kirjoitettu rakkaudesta. Kunpa
muistaisimme aina palauttaa mieliin suuttumuksen
tai ärsyyntymisen hetkellä sen, miksi ylipäänsä
olemme yhdessä. Romanttinen rakkaus kun on aina
sellaista tasapainottelua omien ja toisen
haaveiden kanssa. Myös rakkaus eri ihmisiä
kohtaan on erilaista. Rakkaus ei ole samanlaista
omaan puolisoon ja ystäviin. Onko rakkaus sitten
ollut suurempaa johonkin toiseen henkilöön, jos
hänet menettäessämme vaivumme suureen suruun?
Mitä suru menetyksestä kertoo rakkaudesta
menetettyyn asiaan? Emmehän rakasta vain ihmisiä,
vaan voimme rakastaa niin monia asioita. Mikä on
suurin menetettävissä oleva asia, jonka
menetettyämme vaipuisimme epätoivoon? Ilman
Jumalaa ja uskoa Häneen meillä ei olisi mitään,
ei olisi meitäkään, joten ollaan edes kiitollisia
Hänelle. Kaikki muu rakastamisen arvoinen tulee
Hänen jälkeensä. Kun muistamme rakastaa Jumalaa,
Hän kyllä pitää meistä huolen ja antaa meille
kaiken, mitä tarvitsemme, jos Jumala niin tahtoo.