Apua..?

(JATKUU)

Nyt olen taas huomannut ne tutut kurjat oireet olossani.. Olen jatkuvasti hyvin väsynyt, oksettaa, heikottaa ja huimaa. Välillä istun pitkäänkin paikoillani niin, että ymmärrän mitä ympärillä tapahtuu mutten osaa keskittyä esim.kuulemaani tai en ymmärrä mitä teen. Siis jos esimerkiksi lapset kinaa tai jotakuta sattuu, niin havahdun kyllä auttamaan, jos mies pyytää jotain niin tajuan reagoida, mutta jos kaikki on ympärillä ok niin saatan istua vain paikoillani pitkäänkin ja havahtua sitten siihen, että olen taas 'jumittanut'. Pienetkin asiat tuntuvat suurilta. Esimerkiksi pyykkien laskostelu, yhden huoneen imurointi, itselleni juoman kaataminen tai repun kaappiin nosto saattavat tuntua elämää suuremmilta, aivan liian vaativilta. Meinaan nostaa repun, mutta tajuan etten pystykään ja alan itkemään tai petyn itseeni ja menen hetkeksi maate. Kun sitten saan aloitettua tekemisen, niin en meinaa saada itseäni pysähtymään vaan teen taukoamatta kunnes kaikki on valmista ja sitten huomaan, että oloni on voinut olla heikko jo pitkään, en esimerkiksi ole muistanut lainkaan itse syödä tai käydä vessassa, vaikka olen tehnyt tunteja putkeen suoraan heräämisen jälkeen ja imettänyt vauvan. Koen jatkuvasti syyllisyyttä - niinhän kaikki äidit, mutta tää tuntuu menevän yli jo omankin järjen mukaan, sitä tunnetta ei kuitenkaan järjellä hallitse.. Esimerkiksi en ole siivonnut tarpeeksi tai olen tiuskassut miehelle, olen nukkunut liian pitkään tai sitten olo tulee itsekseen vaikken tiedä mistä. Jatkuvasti pitää vain olla loppuunpalanut, väsynyt ja epäonnistunut olo, silloinkin kun lapset on onnellisia ja mies kertoo miten ihana olen, vaikka olen siivonnut kuinka ja voittanut koirien kanssa ties mitä - AINA. Seksiä pelkään kamalasti tuon viimeisen synnytyksen jälkeen. Vain muutama kerta on oltu miehen kanssa, vaikka tavallisesti seksiä on päivittäin tai vähintään jokatoinen päivä (siis molempien tahdosta, molemmat 'kaivataan' sitä ihanaa yhteyttä ja hyvää oloa, läheisyyttä jne.. kuin oltaisiin riippuvaisia toisistamme!) ja siitäkin tunnen syyllisyyttä vaikka mies ymmärtääkin ja syyt pelkooni ovat aidot.. Nyt todella tuntuu, että en yksin pärjää oloni kanssa ja tahtoisin olooni apua. Ovatko nämä normaaleja synnytyksen jälkeisistä hormooneista johtuvia oloja? Voiko osasyyllisenä olla ehkäisykapseli, jonka otin? En tahtoisi sitä poistattaakaan, jos sitten oireet jatkuisivat ilman sitä enkä keksi muuta ehkäisyä (rengas kierukka ei toimi, kolmas lapsi tuli pillereiden läpi, ...) tähän kohtaa, en jaksaisi taas 'säätää' senkin asian kanssa. Onko oloni jotenkin henkistä ja jos on, en ymmärrä miksi.. Kaiken pitäisi nyt olla todellakin hyvin, olen onnellinen ja perheemme todella toimii vaikkei aina pelkkää aurinkoa olekaan.. Syyllisyydentunnoilleni en mitään voi, mutta ymmärrän kyllä niiden olevan aika aiheettomia suurimmaksi osaksi. Tahtoisin löytää itseni, saada taas olla rento ilman näitä oikeasti masentavia oloja! Jännitän mennä psykiatrille tai hakea mtn lääkkeitä (olen myös ollut hyvin ahdistunut ja nähnyt painajaisia, mutta nämä oireet yhdistän itselleni tärkeän lemmikin poisnukkumiseen ja siihen liittyvään traumaan, odotan siis niiden vain katoavan ajan kanssa..?), kun olen nuori ja erityislapsen äiti, joten perheemme on muutenkin jo tarkassa seulassa. En tahdo antaa kuvaa, ettemme pärjää tai etten saa perhettäni hoidettua, kun oikea ongelma on vain olossani - joka ei oikeasti edes vaikuta perheeni oloon vaan pelkästään itseeni. Tosiaan en itsekään tiedä miten pahaksi tämä voi mennä, toivon että olo vain katoaisi, toivon että muilla olisi samoja oloja ja voisin laittaa ne hormoonien piikkiin?