Tarina jumalasta

Nephesh 'ayin kirjoitti:

Ilta...ööhh...aamuyönsatu. Pitkä ja unettava,
vain muutamille sielullisille.

Kerran oli maailma, joka usean henkisemmän
kehitysvaiheen kautta oli syntynyt näkyväksi.
Sitä maailmaa, kuten koko kaikkeutta, hallitsi
yksi jumala, joka rakasti tasapuolisesti kaikkea
elävää. Eikä mikään oikeastaan ollut kuollutta,
sillä jumalan luonne ja tahto oli ikuisuus, ja
kaikki oli hänestä peräisin ja hänen valtansa
alla. Ihminen tunsi jumalansa kaikella
ruumiillaan, niin aisteillaan kuin koko
olemuksellaan, mutta suurin oli jumalan voima
ihmisen sielussa. Myös ihminen oli vannonut
rakkauttaan yksin jumalalleen, mutta koska jumala
oli ääretön, ja ihmisen pienessä elinpiirissäkin
jo suunnaton, hänelle annettiin lukuisia nimiä ja
tuhansia hahmoja. Jumala eli näissä kaikissa
yhtenä.

Muiden maiden kansoilla oli omat nimensä
jumalalle, joiden kautta he yksin saattoivat
hänet käsittää. Aina kun jokin kansa vaelsi
entisestä kodistaan uuteen, ehkä tavaten toisia
kansoja, tuntui jumalakin ilmoittavan itselleen
uusia nimiä. Nämä muutokset olivat kuitenkin aina
vaarallisia, sillä aineellisella olennolla on
rajallinen ymmärrys jumalan äärettömyydelle - se
pieni osa on heidän itse nimeämäänsä - eikä siksi
ollut helppoa hyväksyä useaa päällekkäistä nimeä
samalle jumalalliselle ominaisuudelle. Usein
hämmentynyt ihminen ajautui epätasapainoon niin
hengessä kuin ruumiissa, ja päätyi tekoihin
joilla ei ollut jumalan siunausta. Jumala oli
tasapaino ja luonto, eikä hän toivonut
synnyttämäänsä maailmaan yksinvaltaan itsensä
vastaisia voimia, kaaosta ja tuhoa. Mutta ihminen
ajautui taisteluihin itsensä kanssa, ja kaaos
alkoi murtaa maailman sydäntä. Toisaalla elämä
jatkui kuten se oli maailmanajan jatkunut,
toisaalla hiivuttiin hiljalleen pois jumalan
luonnon yhteydestä. Jumalallinen suru valtasi
ikuisuuden pyörteen hetkeksi, jolloin siitä
erkani omaksi voimakseen kaaoksen olemattomuus.

Jumala oli yhä ikuisuus ja tasapaino, kaaos ei
voisi häntä milloinkaan vahingoittaa, hänestä
olisi aina syntyvä kaikki, mutta se maailma,
josta itsenäinen kaaos sai alkukipinänsä, olisi
tuhon oma ilman jumalan kosketusta. Jos kaaoksen
alkuvoima, ihminen, kääntyisi tietoisesti
jumalaansa vastaan, saisi kaaos kaiken vallan
aineeseen. Maailman taistelut jatkuivat, mutta
ihminen rakasti edelleen ikuisuutta.

Kerran eli mies, jonka sielu oli yksin kaaoksen
alainen. Hän ei ollut syntynyt maailmaan
tasapainon jumalasta, eikä hän voinut tämän
rakkautta milloinkaan kokea. Hän kyllä palveli
suurella uskolla omaa jumalaansa, ja antoikin
lopulta kaiken tämän edestä. Hänellä oli
itsessään hyvät ja kunnialliset tarkoitukset,
mutta kaikki mitä hän edusti ja mitä hän
myöhemmin oli maailmalle tuova, oli äärimmäinen
paha ja soti täydellisesti hyvää, ikuista, Yhtä
jumalaa vastaan. Oli syntynyt ihminen jossa
toteutui ensimmäisenä olemattomuus. Hän kuoli
niin ruumiissaan kuin sielussaan. Kaikki hänelle
lupautuvat tulisivat kokemaan saman kohtalon. Kun
tämä mies antoi henkensä vapaasta tahdostaan
kaaoksen voimille, alkoi toinen maailmanaika.
Hänen kuolemansa hetkellä menetti ikuisuus vallan
maailmassa ja kaikessa aineessa, ja ihmisen
rakkauden otti omakseen hävitys. Sielussamme
voimme yhä tuntea jumalan, mutta ruumiimme,
aistimme, kaikki aine valehtelee meille hänestä
väittäen häntä itsensä vastavoimaksi ja
pahuudeksi. Mitä enemmän ohjaamme tahtoamme
sielun valtaan, sitä lähemmäksi jumalan rakkautta
pääsemme. Mutta kaikki on meiltä viety... kaaos
kutsuu meitä olemattomuuteen, ja yhden ainoan
nimen se on jättänyt meille muistoksi entisestä
jumalasta. Kaaoksen Sanan mukaan meidän jumalamme
on Saatana...

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä