Oma vikahan tämä on. Pyysin muinaisen exäni kaveriksi, koska en halunnut päästää hänestä irti. No nythän sitten näen joka päivä hänen ajatuksiaan siellä. En osaa lopettaa, en haluaisi päivittäistä annostani, mutta sorrun aina vaan. En halua poistaa häntä kavereistani, se tuntuisi pahalta. Yritän aina piilottaa hänen uutisensa, mutta sitten sorrun taas. Ainut keino on kai itse hylätä koko FB ja samalla kaikki muutkin ystävät siellä... :( Olen niin masentunut ja stressaantunut muutenkin, tarvitsen apua ja lepoa! Hyvää yötä maailma, tämä lintu menee talviunille...
Väsynyt olemaan fb-kaveri exän kanssa
Pienen linnun sydän
201530
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Paras poistaa kavereista. Minkä takia kiduttaa itseään?
Olen minä joskus yrittänytkin poistaa hänet. Ja laittanut estoja, estänyt kommentit, piilottanut uutiset yms. Mutta kun minulle tulee paha mieli siitä, ajattelen, että olen huono ystävä, kun en ole läsnä ja kuulolla. Ja sitten tuntuu taas paremmalta kun hän on siinä jossain yhteyden päässä.
Ja sitten minä aina yritän keksiä jotain kivaa sanottavaa hänelle, että hänen elämänsä vähän kevenisi. Mutta oikeasti se ei taida merkitä mitään hänelle, minä olen vain sellainen riesa, jota pitää sietää. Siltä usein tuntuu, ehkä se ei ole tottakaan. Minun aivoni vain rakentavat sellaista itseinhoa koko ajan.
Minussa se vika on, ei hänessä. Minä en ole kunnossa henkisesti, niin siksi tämä on niin vaikeaa. Paras vaan lopettaa itse tuo fb:ssä roikkuminen. Voihan niille muille kavereille soitella joskus, niin kuulee kuulumiset. Ja unohtuu nuo menneet vanhat jutut.
voihan siellä tykätät kommenteista tai laittaa suoraan, että on ikävä. Kun kerran on.
Kyllä hän tietää minun tunteeni, olen ne avoimesti (liian avoimesti!) hänelle aina kertonut. Mutta jos sanon, että minulla on ikävä häntä, hän on aina varmasti niin tyly, että palaan ruotuun. Nykyään en enää edes halua puhua hänelle mitään muuta kuin niitänäitä, etten saisi niin pahasti siipeeni. Kyllä hän on tehnyt ihan selväksi, että ei halua mitään pinnallista kaveruutta kummempaa. Minä vaan en pöljyyttäni aina sitä ymmärrä.
Laitan koneen kiinni, menen nukkumaan, enkä enää huomenna avaa sitä facebookin kohdalta. Toistan saman tuhat kertaa ja olen unohtanut tämän kaiken. Niin yksinkertaista se on.
No onse toisellakin aika hankalaa jos sä olet kertonut monta kertaa tunteistasi, sitten et voi olla edes kaverina kun pelkäät jotain, mistä siinä toinen voi olla susta mitään mieltä, kun ei ole mitään mahdollisuuttakaan olla susta mitään mieltä. Sä lataat ilmeisesti kaiken toisen eteen ja toinen on aivan selkä seinää vasten heti, että ottaa tai jättää koska sä käsität sen noin dramaattisesti. Se ei pysty edes vaihtaan sun kans kuulumisia, ja sä olet jo odottamassa suhdetta ja heti jos toinen jotain tavallista vasta sulle juttelisi, sä olet päättelemässä, että okei, ei välittänyt, suhde kuoli ja kuopattiin, sinä häivyt ja toinen jää ihmettelemään, että mitä tapahtui, kun ei mitään kerennyt sanoakaan..
Taitaa olla tuon ajoituksen kanssa vähän ongelmia. Toinen käy hitaalla, ja ennekuin älytää ehtiä tajuta yhtään mitään ja vaihtaa päivän säätietojakaan sun kanssa, sä olet kerennyt muka odottaa suhdetta, käydä läpi hirveän tulkinta-merkitys-päätös-prosessin ja lyödä hanskat naulaan..
Niin yksinkertaista voi vain onni olla..
Just joo... Mistähän päättelit, että odotan suhdetta? Molemmat eletään omissa suhteissamme, eikä tässä mitään suhdetta olla rakentamassa. Minulla on vain syvemmät ystävyystunteet häntä kohtaan, kuin hänellä minua kohtaan. Paitsi silloin, kun hän on tukevasti kännissä tai vaimon kanssa menee huonosti. Silloin minäkin kyllä kelpaan hempeilyyn... :(
Ja tätä on jatkettu jo seitsemän vuotta, joten eiköhän hänelläkin ole ollut aikaa muodostaa oma käsityksensä...
Että niin yksinkertaista se tosiaan on. Toiset meistä (esim. minä) on tehty vedätettäviksi.. Ja toiset hoitaa sen naruista vetelyn.
Minulla on sellainen tilanne, että olen toistuvasti huomannut, etten voi olla exän kanssa kaveri. Aina syntyy lopulta jonkunnäköinen konflikti. Siksi olen estänyt hänet facebookissa, emmekä pidä enää minkäänlaista yhteyttä. Tuskimpa hänkään edes haluaa olla kaverini, niin hän ainakin sanoi. Minä kaipaan häntä edelleen tietyllä tapaa, mutta se ei voi enää johtaa mihinkään. On paras hyväksyä, ettei välttämättä exän kanssa voi olla kaveri.
Voi kamalaa, miten rankkaa elämäsi on!! Ilmiselvästi nautit vedättämisestä, joten turhaan itket täällä. Hyvä Pienet linnun aivot, koitapa hankkia jostain suhteellisuudentajua ja lopeta ongelmien keksiminen tyhjästä. Vai tarvitsetko oikeasti tuntemattomien ihmisten tukea ja mielipiteitä jonkun vuosien takaisen poikaystävän poistamiseen jonkun saaterin lärvikirjan kaverilistalta??
Käy hyvin näppärästi heittää eksät ja muut ei toivotust henkilöt pois sieltä. Pari napin painallusta, eikä tarvi miettiä etukäteen eikiä jälkikäteenkään. Eipähän häiritse enää jälkeenpäin.
No täällähän on hyvä ruikuttaa tämmöisistä ongelmista, kun saa sen anonyymisti tehdä. Eipä näistä viitsisi tosielämän kavereille kertoa, sen verran noloa tällainen tilanne on. Tukea ja mielipiteitä en siis saa oikeasti koskaan mistään, siksi varmaan onkin niin väsynyt olo.
Hän meni kerran ihoni alle, eikä lähde sieltä pois. Pidän vähän aikaa matalaa profiilia, pysyn poissa jaloista, en viestittele enkä juttele chatissa. Sitten alkaa taas tuntua paremmalta. Ja sama piiri pieni pyörii aina vaan... Alan jo olla tottunut, väsynyt mutta tottunut tähän. Aina sanotaan,että sitä saa mitä tilaa. Entä jos ei tiennyt mitä tilasi?
Enpä olisi itsestäni uskonut... minä tein sen! Poistin hänet fb-kavereistani. Kysyin kyllä hänen mielipidettään, hän taisi pitää sitä ihan samantekevänä. Ei ainakaan estellyt yhtään... :( Mutta nyt se on tehty, käyköön miten kipeää tahansa. Kerranhan me jo tässä elämässä erottiin, nythän se onnistuu jo vanhalla tottumuksella. Psykologit neuvovat kaikenlaisia kikkoja, miten menneet voi unohtaa, aion ottaa niitä nyt käyttöön.
Ei tämä ehkä minun elämänlaatuani paranna, mutta ainakaan en enää murehdi asioita, joita en voi muuttaa. Voin vain rukoilla Taivaan Isää, että pitäisi tuosta kultaisesta miehestä huolta ja antaisi hänelle paljon onnea ja rakkautta elämän loppuun asti.
The End.
Ja sitten vielä. Pari päivää asiaa mietittyäni kaduin tekoani ja pyysin häntä takaisin kaverikseni. Pyytelin anteeksi ja selitin. Anteeksi antoi, mutta ei enää halunnut kaveruutta, ei ainakaan nyt. Joten nyt se sitten on ihan todella The End, en taida saada häntä enää koskaan ystäväkseni...
Kaipa tämä on lopulta kaikille hyväksi. Hän saa olla rauhassa minun sekopääjutuiltani ja minun ei tarvitse aina miettiä kelpaanko minä hänelle ihmisenä, nyt tiedän etten kelpaa:( Mutta eihän kaikille voikaan kelvata, onneksi minulla on olemassa sellainen reaalielämä, jossa minusta välitetään ja tykätään. Hän oli vain niin tärkeä minulle... Mutta hey, that's life, joskus se sydän aina särkyy ja sitten vain noustaan ja jatketaan!
tirsk ja tyrsk.. aiemmassa viestissä mies oli tyly, nyt tässä on kultainen.. Koita jo päättää.
Tirsku vaan... Ei tässä mieli ole muuttunut. Minä nyt vaan olen niitä umpipöljiä naisia, jotka rakastavat ihmisiä, vaikka millaista kuraa sataisi niskaan... Minä annan aina kaiken anteeksi. Hän on vuosien varrella sanonut minulle monta asiaa pahasti, mutta silti pidän ja välitän hänestä (en nyt ehkä rakasta enää, sitä tunnetta en hänelle jaksa antaa). Ja niin toivoisin, että hänellä menisi aina hyvin asiat.
No, hän ei enää taida kaverikseni alkaa, nyt näyttää siltä. Ja eipä siinä mitään, aika kauan hän on jo ollut kylmä ja etäinen, se alkoi oikeastaan siitä kun sain lapsen tämän nykyisen mieheni kanssa. Meni kai seksifantasiat pilalle häneltä, kun tulin äidiksi tai jotain sellaista. Näin minä olen sen tulkinnut.
No, riittää nämä vuodatukset tänne, töitäkin pitää tehdä ja elää tätä elämää. Suosittelen sitä kaikille exää kaipaileville. Menneisyyden haamuja harvoin jos koskaan saa henkiin sellaisina kuin he olivat.
Olet vain liian hyväsydäminen ja sillä selvä. Ei tuo toinen ole sinua edes kaivannut kirjoituksistasi päätellen. Tasaa koko peli. Opettele hieman kovuutta tätä kovaa maailmaa vastaan niin pärjäät. Itsekin puhut menneisyyden haamuista, sitä tämä on sinulle ollut ja nyt annat ne haamut haihtua taivaan tuuliin. Sinä elät nyt sitä elämää joka sinulla on etkä romantisoi entisiä eikös.
Hmm... Niin kai minä romantisoin. En ole tosin ainoa. Hän lähetti minulle taas vanhoja valokuvia pari viikkoa sitten. Oltiin niin nuoria ja söpöjä niissä. Joissakin olin tosi vähissä vaatteissa, kaipa hän kaipaa sitä nuoruuden seksikästä kisua vieläkin...
Ehkä se ongelma onkin, että hän elää menneisyydessä, muistelee ja kaipaa niitä aikoja. Ja minä enemmänkin tässä päivässä kaipaisin luotettavaa ystävää ja sellaista sielunkumppania, jonka kanssa jakaa yksityisiä ajatuksiani. On minulla ihan hyvä ja kultainen avomies, jonka kanssa meillä on ihana perhe. Mutta en minä voi hänen kanssaan kaikesta puhua, valitettavasti valitsin sellaisen kumppanin, jonka kanssa en kaikkea voi jakaa. Siksi kai minä etsin puhekaveria muualta, tästä exästänikin.
Sama vanha tassi tässä jatkuu, sama sävel ja askeleet. Olen jo turtunut, en enää jaksa miettiä, mitä hän minusta ajattelee. Minulla on niin paljon huolia arjessa, en jaksa ottaa vielä kuviteltuja huolia lisäksi...
Kaipaan vain jotain saavuttamatonta, olematonta...
kerro hänelle suoraan mitä tunnet , sano että sinulle on helpompaa jos facebookissa käydessäsi ei näy hänen kuvaa eikä kuulumisiaan, sano jäähyväiset reilusti.
Älä suotta häviä ex:si kavereista sanomatta sanaakaan, sillä loukkaisit vain turhaan toisen tunteita, jokainen ihminen on jäähyväisten arvoinen.
Jäähyväisiä olen jättänyt jo monesti. Ja sitten katunut ja anellut häntä takaisin elämääni. Ei minulla ole itsekunnioitusta tässä. Mutta en kylläkään koskaan kääntäisi hänelle noin vain selkääni, en tee sitä kenellekään. Hän voisi tosin tehdä niin minulle, on joskus tehnytkin. Kaipa olen sen ansainnut, minun menneisyyden syntini ovat niin suuret, että saan niellä loppuelämäni kaiken tylyyden, mitä eteeni tulee. :(
Joka vanhoja kaivelee, tikulla silmään.
Heitä jo pois tuollainen säälittävä piipitys.
En ole yhdenkään exän tuttu enkä kaveri, en edes halua olla. Mitä hyötyä, kun muualla on parempiakin, oikeita ystäviä?
Onnelinen sinä, joka osaat erotella oikeat ja väärät ystävät kerrasta poikki! Olisinpa minäkin noin reipas!