Niin...Onko se edes mahdollista? Kyseinen isä siis tappoi itsensä hirttäytymällä, vaikkei sillä merkitystä olekaan. Tulee vaan miettineeksi että mitä voi ikinä sanoa ihmiselle joka joutuu kokemaan tuollaista?? Tuntuu että kaikki mitä sanon tai haluaisin sanoa kuulostaa niin kliseiseltä ja typerältä mun mielessä että lopulta päädyn vaan pitämään suuni kiinni, vaikken haluaisi.
Vain onko teistä ok olla ehkä hieman kliseinen tolla hetkellä? Sanoa että otan osaa? En tiedä miten käyttäytyä....Ärsyttää.
Onko kenelläkään kokemusta tän kaltasesta asiasta? Tai vaikka ootko itse menetänyt läheisen jollain kamalalla tavalla (ei sillä että hyvää tapaa pahemmin olisi mutta tajuatte varmaan pointin)? Miten olisit halunnut läheisten sua lohduttavan jos millään lailla?
Tuntuu niin avuttomalta:S
Vain onko teistä ok olla ehkä hieman kliseinen tolla hetkellä? Sanoa että otan osaa? En tiedä miten käyttäytyä....Ärsyttää.
Onko kenelläkään kokemusta tän kaltasesta asiasta? Tai vaikka ootko itse menetänyt läheisen jollain kamalalla tavalla (ei sillä että hyvää tapaa pahemmin olisi mutta tajuatte varmaan pointin)? Miten olisit halunnut läheisten sua lohduttavan jos millään lailla?
Tuntuu niin avuttomalta:S
Vastaukset 3
Vanhimmat
On moniakin aivan luontevia ja ymmärrettäviä vaihtoehtoja toimia tuonkaltaisessa tilanteessa. Jos olet läheinen ystävä, naapuri tai työtoveri, voit yksinkertaisesti halata. Ei ole pakko sanoa mitään, jos se on sinusta vaikeata, mutta yksinkertainen "Osanottoni" tai "Otan osaa suruusi" on aina paikallaan. Pelkkä kädenpuristus ja katsekontaktikin on parempi kuin tapahtuneen kieltäminen.
Vallan hyvin voit myös sanoa "Sinulla on nyt raskasta - osanottoni"
Luontevimman tavan löydät kun kuvittelet itsesi surijan paikalle ja mietit, miten toivoisit ystävien, tuttavien, kanssaihmisten käyttäytyvän.
Kaikkein pahinta on a) olla mitenkään huomioimatta tapahtunutta b) vältellä surijan kohtaamista tai katsekontaktia. Kumpaakin näistä tavoista kohtasin ja ne tuntuivat sydämettömiltä, kovilta.
Olen elänyt lähes vastaavalaisessa elämäntilanteessa. Kokemuksesta voin sanoa, että ystävät olivat vähissä. Kaikki katosivat jonnekin.
Olisin tarvinnut eniten läsnäoloa, kuuntelua. Auttanut olisi, jos joku olisi tarjonnut käytännön apua esim. käynyt kaupassa tai tuonut vaikka ruokaa. Voimat ja toimintakyky katosivat traumaattisen kokemuksen myötä.
Opin kantapään kautta olemaan kääntämättä selkääni surevalle ihmiselle. Jos ei osaa sanoa mitää, voi halata, kysyä vointia (jos todella jaksaa kuunnella vastauksen) tai vain olla läsnä.
Voit ihan hyvin sanoa vaikka "oon pahoillani". Kysyä: miten jaksat, voinko auttaa jotenkin, haluatko jutella tai mitä tahansa. Älä pelkää kliseitä, musta tärkeintä ei ole ne sanat, vaan se ajatus siinä takana. Se on hienoa, kun haluat lohduttaa. Juuri lohdutusta siinä tilanteessa todella kaipaa.