Olen jo unohtanut miltä tuntui kirjoittaa joka
päivä kymmeniä sivuja, saaden vielä nautintoa
tuosta itseään piinaavasta ja sadistisesta,
rääkkäävästä harrastuksesta. Ties kuinka monet
hikipisarat olen aikojensaatossa valuttanut
koneeni näppäimistölle, miettiessäni oikeita
sanoja oikeisiin kohtiin lausetta. Olen miettinyt
satoja tunteja oikeita käänteitä teksteihini ja
varsinaista tekstiä olenkin kirjoittanut vain
muutamia tunteja.
Onko maailma edes oikeudenmukainen, miettiessään
niitä tunteja, joita on voinutkaan uhrata
pelkästään tekstin ulkoasun muokkaamiseen, kun
vain itse kirjoittamiseen on mennyt
loppujenlopuksi vain murto-osa itse koko tekstin
käsittelystä?
No mutta mitäpä niistä menneistä.
Nykyään asiat ovatkin karulla tavallaan toisella
mallillaan. Vaikka kuinka hiertäisin otsalohkoani
taikka nypläisin jo hieman liian pitkiksi
kasvaneita viiksiäni, niin sanat eivät vain
tanssi tekstissään vanhaan tuttuun malliin. Ne
menevät kuin riitasoinnun tahdissa ja kajahtavat
väärille paikoilleen kuin automaattisesti,
kenties tarkoituksenmukaisesti, että en vain
saisi koskaan enää sellaista tekstiä, kuin
haluaisin. Nämä riitasoinnut tekevät tekstistään
karmeaa luettavaa. Tuntuu kuin löisin vain sanoja
sanojen perään. Mitään järkevää ei synny ja
lauseet tuntuvat turhaakin raskailta, turhaakin
turhemmilta sepustuksilta, joita kukaan ei jaksa
lukea ellei sitten ole pakottavaa tarvetta
kiduttaa itseään.
Siksi päätin käydä käsiksi itse ongelmaan ja
kertoa siitä itselleni ja koko lukijakunnalle.
Kenties asiaani tulisi muutos, jos ensin
uskaltaisin mainita siitä itselleni ja sen
jälkeen koko suomenkieliselle väestölle. Kenties
kirjoittaminen paperille helpottaa itse asiaa ja
sen ydintä, eli ongelmaani. Mustaa valkoiselle,
kuten voisi asian osuvasti ilmaista.
Hyvä, kun saan ongelmastani edes jotakin irti. On
käsittämätöntä, että kirjoittaminen vetää
yhtäaikaisesti puoleensa, mutta samalla sysää
itseään syrjään. Miksi joka aamu kun herään,
toivon, taikka oikeastaan ajattelen, että tänään
minä varmasti kirjoitan jotakin sellaista, mistä
haluan väistämättä kertoa koko maailmalle. Kun
sitten koittaa ilta ja avaan tietokoneeni,
tarkoituksenani kirjoittaa sitä jotakin, mistä
olen jo niin usein haaveillut, tyssää ajatukset
tuolloin niin kuin seinään. Ei vain sormet taivu
ajatusten tahdissa ja kirjoittaminen tuntuu
puuduttavalta, tylsältä ja hitaalta. Tuntuu
turhalta edes koettaa kirjoittaa mitään
ylitsepääsemättömän hienoa tekstiä. Kuitenkin,
jos en kirjoita tunnen itseni masentuneeksi,
väsyneeksi ja arkeen kyllästyneeksi persoonaksi,
joka ei ansaitse maailmassa paikkaansa
tekemättömien töiden ja haaveiksi jääneiden
saavutustensa vuoksi.
- Siis, missä on ongelmani ydin?
päivä kymmeniä sivuja, saaden vielä nautintoa
tuosta itseään piinaavasta ja sadistisesta,
rääkkäävästä harrastuksesta. Ties kuinka monet
hikipisarat olen aikojensaatossa valuttanut
koneeni näppäimistölle, miettiessäni oikeita
sanoja oikeisiin kohtiin lausetta. Olen miettinyt
satoja tunteja oikeita käänteitä teksteihini ja
varsinaista tekstiä olenkin kirjoittanut vain
muutamia tunteja.
Onko maailma edes oikeudenmukainen, miettiessään
niitä tunteja, joita on voinutkaan uhrata
pelkästään tekstin ulkoasun muokkaamiseen, kun
vain itse kirjoittamiseen on mennyt
loppujenlopuksi vain murto-osa itse koko tekstin
käsittelystä?
No mutta mitäpä niistä menneistä.
Nykyään asiat ovatkin karulla tavallaan toisella
mallillaan. Vaikka kuinka hiertäisin otsalohkoani
taikka nypläisin jo hieman liian pitkiksi
kasvaneita viiksiäni, niin sanat eivät vain
tanssi tekstissään vanhaan tuttuun malliin. Ne
menevät kuin riitasoinnun tahdissa ja kajahtavat
väärille paikoilleen kuin automaattisesti,
kenties tarkoituksenmukaisesti, että en vain
saisi koskaan enää sellaista tekstiä, kuin
haluaisin. Nämä riitasoinnut tekevät tekstistään
karmeaa luettavaa. Tuntuu kuin löisin vain sanoja
sanojen perään. Mitään järkevää ei synny ja
lauseet tuntuvat turhaakin raskailta, turhaakin
turhemmilta sepustuksilta, joita kukaan ei jaksa
lukea ellei sitten ole pakottavaa tarvetta
kiduttaa itseään.
Siksi päätin käydä käsiksi itse ongelmaan ja
kertoa siitä itselleni ja koko lukijakunnalle.
Kenties asiaani tulisi muutos, jos ensin
uskaltaisin mainita siitä itselleni ja sen
jälkeen koko suomenkieliselle väestölle. Kenties
kirjoittaminen paperille helpottaa itse asiaa ja
sen ydintä, eli ongelmaani. Mustaa valkoiselle,
kuten voisi asian osuvasti ilmaista.
Hyvä, kun saan ongelmastani edes jotakin irti. On
käsittämätöntä, että kirjoittaminen vetää
yhtäaikaisesti puoleensa, mutta samalla sysää
itseään syrjään. Miksi joka aamu kun herään,
toivon, taikka oikeastaan ajattelen, että tänään
minä varmasti kirjoitan jotakin sellaista, mistä
haluan väistämättä kertoa koko maailmalle. Kun
sitten koittaa ilta ja avaan tietokoneeni,
tarkoituksenani kirjoittaa sitä jotakin, mistä
olen jo niin usein haaveillut, tyssää ajatukset
tuolloin niin kuin seinään. Ei vain sormet taivu
ajatusten tahdissa ja kirjoittaminen tuntuu
puuduttavalta, tylsältä ja hitaalta. Tuntuu
turhalta edes koettaa kirjoittaa mitään
ylitsepääsemättömän hienoa tekstiä. Kuitenkin,
jos en kirjoita tunnen itseni masentuneeksi,
väsyneeksi ja arkeen kyllästyneeksi persoonaksi,
joka ei ansaitse maailmassa paikkaansa
tekemättömien töiden ja haaveiksi jääneiden
saavutustensa vuoksi.
- Siis, missä on ongelmani ydin?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tutun kuuloista. Minäkin olen joskus kirjoittanut pitkään ja harkitusti, aikana, jolloin vielä oli tapana kirjoittaa kirjeitä papeille, ei sähköpostina. Sivuja, kymmeniä sivuja kerralla ystäville.
Tapani oli myös tarkkailla tekstiäni niin, ettei sinne jäisi sisällöllisiä eikä muodollisia virheitä. Jos huomasin jollain sivulla virheen, kirjoitin sivun uusiksi.
Perfektionismin taakka voi ajan myötä muodostua niin raskaaksi, että se tappaa kirjoittamisen halun. Kirjoittamisesta katoaa ilo, kun pyrkii jättämään ajatuksistaan mahdollisimman selkeän kuvan. Siinä ehkä yksi syy.
Toinen mahdollinen syy voisi olla tässä. Kirje verrattuna sähköpostiin on lahjomaton, sillä siitä jää aina dokumentti. Sähköisen tekstin luonne taas on katoavuus, se on kertakäyttöisempää ja helpompaa siirtää roskakoriin. Siksi sähköposti - kuten myös tänne palstalle kirjoittaminen - on muodollisesti helppoa, sillä jonain päivänä se pyyhkiytyy pois, muilla foorumeilla kuin Suomi24 :ssä jopa hyvinkin nopeasti.
Samalla, mitä helpompi on heittäytyä huolettomuuteen ja huolimattomuuteen kirjoittamisen suhteen, sitä vaikeampi on kirjoittaa. Siinä kirjoittaja tuntee itsensä kertakäyttöyhteiskunnan persoonattomaksi osaksi ja persoonan katoaminenhan ei ole kenenkään toive.
Huomaatko, miten korni olen ! Kirjoittaessani kirjoitusvirheistä, joita tekstiin tulee, teen kirjoitusvirheen - tosin se on nykyään yleistä meikäläisellä.. Siis ei "papeille" vaan "paperille". Kuvastaisikohan tuo jotenkin pappeuden arvostamista, heh !
Paskanpuhuminen on helppoo... kommunikointi on
tosi vaikeaa...
Tähänhän voisi yrittää tarjota korkealentoisen
filosofista vastausta, mutta päädyin
käytännöllisempään lähestymistapaan. 'Writers
blockista' on kirjoitettu useampi romaanikin,
joten ei siitä sen enempää.
1. Päähäsi on kertynyt roskaa. Se pitää siivota.
Avaa teksturisi ja kirjoita kaikkea mikä mieleesi
juolahtaa. Siis puhdasta mielenkarkua ja
räpellystä tyyliin: "yksi kaksi auto Olin tänään
ulkomailla vaikken koskaan ennen ollut läpäpä..."
Jatka tätä kunnes olet tyhjä ja hiljainen. Tee
tämä muutamaan kertaan. Älä lopeta kesken vaan
pakota itsesi jatkamaan niin kauan kuin löpinää
riittää ja sitten vielä vähän päälle. Älä yritä
kirjoittaa mitään järkevää.
2. Olet syystä tai toisesta takki tyhjänä.
Älä kirjoita. Älä yritä kirjoittaa. Älä ajattele
kirjoittamista. Kalastele. Lue hyvä romaani. Mene
vaikka mökille.
3. Ajatus ei ole vielä valmis.
Prosessi on vielä kesken. Ajatus on vasta
kasvamassa jossain kallonpohjan paikkeilla, mutta
se ei ole vielä valmis nousemaan otsalohkoon.
Odottele. Pohdiskele. Ei kannata väkisin yrittää
puristaa jotain puolivalmista paperille (anteeksi
vanhakantainen ilmaus).
yleensä kirjoittamattomuuteen on hyvä lääke ja se
on kirjoittaminen. aivan sama, mitä soopaa
syntyy. itse käytän blockini aikana hyväksi
tällaisia kanavia ja voilá, taas löytyy aihetta.
helposti tulee kirjoitettua useita sivuja
päivässä, mutta varsinainen kirjoittamisTYÖ on
kuluttavaa. se käy ajatustyöstä ja hyvin
vastuullisesta virasta, koska periaatteessa ja
käytännössä olet itsesi johtajana ja vieläpä
laadit kaiken itseäsi varten. siinä saa olla ajan-
ja itsehallinnan mestari, kun alkaa kirjoittamaan
elääkseen. mutta yhdyn kyllä ehdotuksiisi, jotka
ovat mattimeikäläiselle ihan sopivat. tuo
ykköskohta tepsii aina, ellei laiskota :-)
On mukavaa nähdä, että miehet ottavat
kirjoittamisen työnä.
Kait se on melkein jo naisillekin koittanut se
aika, että saa ottaa kirjoittamisen työnä, eikä
vain huvina.
Historiallisesti ei naista ole koskaan
hyväksytty älyllisen TYÖN tekijäksi.
Kun Runebergin vaimokin juhli kirjaansa, se
tapahtui siten, että miehensä Runeberg juhli
yläkerrassa kirjailijatovereittensa kanssa ja
kirjailijatar hoiti lapsiaan alakerrassa ja
kuunteli juhlimista.
Kirjoittaminen on kuitenkin niin antoisaa
ajanvietettä, että ei sitä hevillä lopeta.
Minua auttaa kirjoituskrampista pääsemiseen juuri
tällainen nettikirjoittaminen.
Ei muuta kun siitä vaan näppäileen mitä sattuu
tänne nettiin.