Nimim. Suuresti ihmettelevä:" Eli aivan oikeassa kyllä on ylempänä kirjoittaja, joka sanoo, etteivät kitarat sun muut kiinnosta suomalaisia. Ikävä kyllä esim. Oulun seurakunta voi olla suuri järkytys sellaiselle suomalaiselle, joka on käynyt ulkomailla ja sen perusteella haluaa katolilaiseksi."
Nimim. Pietro Pantalloni: "Joo, mutta voin kuvitella vieläkin karmeamman asian: tutustua kirkkoon ulkomailla ja joutua sitten Suomeen palttua SCJ:n käsiin."
Oheiset kommentit tällä palstalla saivat minut mietteliääksi.
Itse osallistuin teini-ikäisenä katolisen kirkon toimintaan yli 20 vuotta sitten Suomessa. Kirkon jäsen minusta tuli vasta aikuisena ulkomailla. Tällä hetkellä oleskelen Ranskassa.
Katolisen kirkon tilanne ja kehitys viimeisten vuosikymmenten aikana Suomessa on mielenkiintoinen. Katolinen kirkko on parin sadan vuoden ajan tehnyt hitaasti mutta varmasti paluuta Suomeen, josta se tuli hävitetyksi uskonpuhdistuksen seurauksena. Maassamme vaikuttaa myös kristillisen kirkon itäinen vanha perinne ( ortodoksikirkko ). Pääasiallisesti Suomessa ihmisten mielikuvan kristillisyydestä luovat evankelis-luterilainen kirkko sekä karismaattisen herännäisliikkeet.
Media antaa ymmärtää että katolista kirkkoa käytetään tukikeppinä etsittäessä ratkaisua kristinuskon maallistumiseen ja jopa poliittisen päätökseteon liialliseen liberaaliuteen. Ollaanko Suomessa luomassa katolisesta kirkosta lyömäasetta tiettyjen ihmisryhmien mielipiteiden tueksi, hyväksikäyttäen maamme haurasta katolista perinnettä tai jopa sen puuttumista? Toki Suomessa katoliseen kirkkoon kuuluu myös henkilöitä, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet katolisen kirkon piirissä, joko Suomessa tai ulkomailla.
Olen itse viimeisen muutaman vuoden aikana viettänyt katolista messua mm. tienvarsiristin ympärillä, meren rannalla, 1500-vuotta vanhassa luostarissa, uutuuttaan kiiltävän vanhainkodin kappelissa, vaatimattomissa kyläkirkoissa ja suurissa katedraaleissa, vuoden 1962 messukirjan mukaisesti, 1970 messukirjan mukaisesti, ja ainakin kuudella kielellä.
Tunnen seitsemissäkymmenissä olevan karmeliittasisaren, jonka luostariyhteisö natisi liitoksissaan kun paikallinen piispa sovelsi hiippakunnassaan Vatikaanin II ekumeenisen konsiilion näkemyksiä sääntökuntaelämästä. Tunnen benediktiiniveljiä, joita paikallisväestö pyysi lopettamaan toiminnan kylässään (mielenosoitusten jälkeen), kun veljet halusivat restauroida kylän useampisataa vuotta vanhan, mutta 60-70-luvuilla modernisoidun kirkon alkuperäiseen asuunsa. Tunnen katolisia pappeja jotka kirkon ulkopuolella pukeutuvat farkkuihin ja ruutupaitaan, toisia katolisia pappeja, jotka pukeutuvat kaavun ja kasukan lisäksi ainoastaan mustaan pukuun ja valkoiseen kaulukseen ja myös tunnen pappeja jotka haluavat tulla nähdyksi kirkon ulkopuolella ainoastaan pitkässä, mustassa, perinteisessä papin kaavussa.
Eräs katolinen, kokenut ja kunnianarvoisa kirkkoherra ei halunnut että seurakunnan uuteen kirkkoon laitettaisiin yhtään kuvaa ristiinnaulitusta Kristuksesta ja alttarin taakse maalattiin useita metrejä korkea kuva Kristuksen ylösnousemuksesta. Ranskalaisessa sistersiläissisarien kirkossa ei ollut kuin kiviseinät, metalliristi, tabernaakkeli lyhtyineen ja alttaripöytä. Espanjalaisessa 1700-luvulta olevassa "kyläkirkossa" seiniä koristivat kankaiset tapetit ja monenlaiset maalaukset ja patsaat kuin kuninkaanhovissa ikään.
Olen kuunnellut jumalanpalvelusmusiikkia laulettavan ja soitettavan harpulla, kitaralla, viululla, huilulla, pianolla ja uruilla. Toisissa jumalanpalveluksissa ei edes laulettu. Ehtoollisleipä, Herramme Kristuksen ruumis on minulle ojennettu ilman pyhitettyä ehtoollisviiniä, Kristuksen kalleinta verta, toisissa paikoissa olen vastaanottanut sekä pyhitetyn leivän että viinin. Joskus olen nauttinut Kristuksen ruumiin, jonka pappi kastoi Kristuksen veressä ennen sen laittamista suuhuni. Eräässä messussa noukin itse pyhitetyn ehtoollisleivän patenilta ja kastoin sen pyhitetyssä viinissä ennen suuhuni laittamista. Yleensä polvistun vastaanottamaan ehtoollista, mutta eräs pappi pyysi minua nousemaan seisomaan.
Katolisen kirkon olennaisin ydin, rakastava sydän, ei liene sellainen, joka pyrkii tekemään rajanvetoja ja suosimaan yhtä perinnettä toisen kustannuksella. Kauneinta katolisessa kirkossa on että se pyrkii apostolien opetusta ja perinteitä unohtamatta, ymmärtämään ihmisten paikalliset ja yksilölliset eroavaisuudet sekä näkemään elämän kehittyvänä ja muuttuvana, Jumalan asettamien luonnonlakien mukaisesti. Katolinen kirkko on elää Kristuksessa, Kristuksessa jonka kautta ja jota varten kaikki on luotu, Kristuksessa, joka pitää kaikkea koossa. ( Kol. 1, 16-17 )
Nimim. Pietro Pantalloni: "Joo, mutta voin kuvitella vieläkin karmeamman asian: tutustua kirkkoon ulkomailla ja joutua sitten Suomeen palttua SCJ:n käsiin."
Oheiset kommentit tällä palstalla saivat minut mietteliääksi.
Itse osallistuin teini-ikäisenä katolisen kirkon toimintaan yli 20 vuotta sitten Suomessa. Kirkon jäsen minusta tuli vasta aikuisena ulkomailla. Tällä hetkellä oleskelen Ranskassa.
Katolisen kirkon tilanne ja kehitys viimeisten vuosikymmenten aikana Suomessa on mielenkiintoinen. Katolinen kirkko on parin sadan vuoden ajan tehnyt hitaasti mutta varmasti paluuta Suomeen, josta se tuli hävitetyksi uskonpuhdistuksen seurauksena. Maassamme vaikuttaa myös kristillisen kirkon itäinen vanha perinne ( ortodoksikirkko ). Pääasiallisesti Suomessa ihmisten mielikuvan kristillisyydestä luovat evankelis-luterilainen kirkko sekä karismaattisen herännäisliikkeet.
Media antaa ymmärtää että katolista kirkkoa käytetään tukikeppinä etsittäessä ratkaisua kristinuskon maallistumiseen ja jopa poliittisen päätökseteon liialliseen liberaaliuteen. Ollaanko Suomessa luomassa katolisesta kirkosta lyömäasetta tiettyjen ihmisryhmien mielipiteiden tueksi, hyväksikäyttäen maamme haurasta katolista perinnettä tai jopa sen puuttumista? Toki Suomessa katoliseen kirkkoon kuuluu myös henkilöitä, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet katolisen kirkon piirissä, joko Suomessa tai ulkomailla.
Olen itse viimeisen muutaman vuoden aikana viettänyt katolista messua mm. tienvarsiristin ympärillä, meren rannalla, 1500-vuotta vanhassa luostarissa, uutuuttaan kiiltävän vanhainkodin kappelissa, vaatimattomissa kyläkirkoissa ja suurissa katedraaleissa, vuoden 1962 messukirjan mukaisesti, 1970 messukirjan mukaisesti, ja ainakin kuudella kielellä.
Tunnen seitsemissäkymmenissä olevan karmeliittasisaren, jonka luostariyhteisö natisi liitoksissaan kun paikallinen piispa sovelsi hiippakunnassaan Vatikaanin II ekumeenisen konsiilion näkemyksiä sääntökuntaelämästä. Tunnen benediktiiniveljiä, joita paikallisväestö pyysi lopettamaan toiminnan kylässään (mielenosoitusten jälkeen), kun veljet halusivat restauroida kylän useampisataa vuotta vanhan, mutta 60-70-luvuilla modernisoidun kirkon alkuperäiseen asuunsa. Tunnen katolisia pappeja jotka kirkon ulkopuolella pukeutuvat farkkuihin ja ruutupaitaan, toisia katolisia pappeja, jotka pukeutuvat kaavun ja kasukan lisäksi ainoastaan mustaan pukuun ja valkoiseen kaulukseen ja myös tunnen pappeja jotka haluavat tulla nähdyksi kirkon ulkopuolella ainoastaan pitkässä, mustassa, perinteisessä papin kaavussa.
Eräs katolinen, kokenut ja kunnianarvoisa kirkkoherra ei halunnut että seurakunnan uuteen kirkkoon laitettaisiin yhtään kuvaa ristiinnaulitusta Kristuksesta ja alttarin taakse maalattiin useita metrejä korkea kuva Kristuksen ylösnousemuksesta. Ranskalaisessa sistersiläissisarien kirkossa ei ollut kuin kiviseinät, metalliristi, tabernaakkeli lyhtyineen ja alttaripöytä. Espanjalaisessa 1700-luvulta olevassa "kyläkirkossa" seiniä koristivat kankaiset tapetit ja monenlaiset maalaukset ja patsaat kuin kuninkaanhovissa ikään.
Olen kuunnellut jumalanpalvelusmusiikkia laulettavan ja soitettavan harpulla, kitaralla, viululla, huilulla, pianolla ja uruilla. Toisissa jumalanpalveluksissa ei edes laulettu. Ehtoollisleipä, Herramme Kristuksen ruumis on minulle ojennettu ilman pyhitettyä ehtoollisviiniä, Kristuksen kalleinta verta, toisissa paikoissa olen vastaanottanut sekä pyhitetyn leivän että viinin. Joskus olen nauttinut Kristuksen ruumiin, jonka pappi kastoi Kristuksen veressä ennen sen laittamista suuhuni. Eräässä messussa noukin itse pyhitetyn ehtoollisleivän patenilta ja kastoin sen pyhitetyssä viinissä ennen suuhuni laittamista. Yleensä polvistun vastaanottamaan ehtoollista, mutta eräs pappi pyysi minua nousemaan seisomaan.
Katolisen kirkon olennaisin ydin, rakastava sydän, ei liene sellainen, joka pyrkii tekemään rajanvetoja ja suosimaan yhtä perinnettä toisen kustannuksella. Kauneinta katolisessa kirkossa on että se pyrkii apostolien opetusta ja perinteitä unohtamatta, ymmärtämään ihmisten paikalliset ja yksilölliset eroavaisuudet sekä näkemään elämän kehittyvänä ja muuttuvana, Jumalan asettamien luonnonlakien mukaisesti. Katolinen kirkko on elää Kristuksessa, Kristuksessa jonka kautta ja jota varten kaikki on luotu, Kristuksessa, joka pitää kaikkea koossa. ( Kol. 1, 16-17 )
Vastaukset 9
Vanhimmat
Vastaanpa omaan viestiini.
Perinteiden kirjo, vaikka se onkin rikkaus, saattaa muodostua kipeäksi kysymykseksi kun seurakunnassa juhlitaan eukaristiaa ja seurakunnalla on monenlaisia toiveita sen suhteen.
Yleinen tapa on, että sunnuntain päämessu on "yleisen kaavan" ja "virallisimpien" ohjeiden mukainen ja muiden päivien messuissa sitten soitetaan enemmän "erikoisilla" soittimilla ja kokeillaan uutta.
Kirkkorakennus ja sen koristelu katsotaan monissa vanhastaan katolisissa maissa kylän omistamaksi, ei niinkään kirkon virkamiesten omistamaksi. Ovathan kyläläiset monesti kirkon itse rakentaneet ja koristelleet ja ylläpitäneet jopa satojen vuosien ajan. Toki kirkolla on sananvaltaa kirkon ulkoasuun ja siellä järjestettävään toimintaan, mutta kirkkoherra yleensä pyrkii kirkkoa järjestellessään tai kunnostaessaan kunnioittamaan kylän perinteitä. Toisinaan kirkkoherran on kuitenkin otettava tiukempi kanta ja apostolisen tehtävänsä mukaan opetettava laumaansa kirkkotilojen hoidossa ja liturgian järjestämisessä.
Itse liturgian kulusta vastaa kirkkoherra. Yleensä onkin nähtävissä kussakin seurakunnassa sen oman kirkkoherran vaikutus messujen kulussa esim. valitussa musiikissa.
Kirkkoherra ja papit eivät kuitenkaan ole mitään näytelmäohjaajia ja elokuvatuottajia, jotka ohjaavat messun esillepanoa kuin sirkustirehtöörit ja yksinvaltiaat vaan eukaristian vieton yhteisöllisyys ja sen vietossa tuntuva koko Kristuksen kirkon läsnäolo on toivottavasti aina kaikkien kirkollisia toimituksia järjestävien johtoajatuksena.
Olen samaa mieltä, kirkko on kokonaisuus kaikkineen, eikä yhteen muottiin puristamiseen ole syytä.
Tällä areenalla olet kuitenkin huutavan ääni korvessa. Siitäkö johtuu että hiippakunta on pieni eikä luonnollista eriytymistä paljoa tapahdu, mutta monille uskonsotureille tärkeämpää kuin uskon levittäminen on nykyisienkin murusten jakaminen pienempiin. Veljessodathan ovat aina verisimmät, emmekä mekään tarvitsisi ketään ulkopuolista avuksi repiäksemme itsemme kappaleiksi.
"Eräässä messussa noukin itse pyhitetyn ehtoollisleivän patenilta ja kastoin sen pyhitetyssä viinissä ennen suuhuni laittamista."
Tämän käytännön on katolinen kirkko selvästi KIELTÄNYT. Asiasta julkaistiin aikanaan tiedote jopa selvällä suomen kielellä Fides-lehdessä. Jos tällä tavalla jaetaan pyhää kommuuniota, silloin vain ja ainoastaan pappi saa kastaa Kristuksen ruumiin Kristuksen vereen ja asettaa sen seurakuntalaisen suuhun.
Me katolilaiset emme puhu muuttumisen jälkeen mistään "pyhitetyistä" asioista, vaan Kristuksen ruumiista ja verestä. Piispa Paul Verschuren oli tästä aikanaan hyvinkin tarkka.
Minusta sitten tuntuu, että hiippakuntamme on katolisen kirkon roskakori, johon työnnetään materiaali, joka ei kelpaa muulle. Ja sitten nämä kostavat tämän puolestaan niille, jotka yrittävät liittyä kirkkoon Sanon ihan täydestä sydämestä kiitos Jumalalle, että SCJ:n valta hiippakunnassa murenee.
Tosin voin sanoa käsi Raamatulla, että neokatekumeenit valehtelevat ihmisille ihan surutta oman etunsa nimissä.
Niin kauan kuin hiippakunnassa jokainen pitää vain omaa lippua ylhäällä ja laulaa omia lauluja tästä ei tule kaikkien hiippakuntaa. Säälin todella niitä, jotka eivät koskaan ole asuneet ulkomailla ja pitävät tätä normaalina olotilana.
T. Pietro Pantalloni Ohne Unterhose Keine Farne Hoch aber lieber Lili Marlen
Ojasta allikkoon joudutaan. Pienempi paha olisi rehellinen saamattomuus ja typeryys kuin omahyväinen kaksinaamaisuus.
Ehkä sanoin asiat aika ilkeästi tuossa yllä, vaikka ehkä kaikki eivät sitä edes ymmärtäneet, mutta tämä on minusta iso ongelma tässä hiippakunnassa. Toki uskon, että kukin pappi ihan oikeasti uskoo toimivansa oikein ja pyhästi ajaessaan oman sääntökuntansa etua, mutta näin pienessä hiippakunnassa se johta vaikeuksiin. Varsinkin jos papilta puuttuu moraalista kuitua.
Minä ihmettelen miksi emme saa suomalaisia pappeja tänne? Hannaako piispa tässä kynsin ja hampain vastaan vai mikä on?
Miksi kaikki ajaa vain omaa etua ja heittää sontaa toisten silmille? Itsekkin tosin tein niin. Pyydän anteeksi sitä. Mutta tämä oli ihan oma mielipiteeni. Yritän esittää asiani tästälähtien suodatettuina.
t. Pietro Pantaloni ohne Unterhose
"Minä ihmettelen miksi emme saa suomalaisia pappeja tänne? Hannaako piispa tässä kynsin ja hampain vastaan vai mikä on?"
Kysy sitten, kun piispa on ollut virassa riittävän kauan, niin että hänen aikanaan opintonsa mahdollisesti alkaneet ovat diakoniksivihkimisvaiheessa. Vielä ei tämän piispan aikana olisi kukaan ehtinyt niin pitkälle.
Hiippakuntajuhlassa oli muuten elokuussa mukana yksi suomalainen pappiskandidaatti. Niin että piispalla ei tod. näyttäisi olevan mitään aikomusta estää suomalaisten pyrkyä pappeuteen.
"Tosin voin sanoa käsi Raamatulla, että neokatekumeenit valehtelevat ihmisille ihan surutta oman etunsa nimissä. "
En tunne asiaa yhtään, mutta näitä vihjauksia on nyt kuultu niin paljon, että haluaisin jo tietäkin jotain. Kerro siis, mitä he valehtelevat.
Ei savua ilman tulta. Lähinnä englanninkielisiltä nettisivuilta löytyy runsaasti tietoa asiasta. Vaikka kaikkea ei uskoisikaan niin kannattaa kyllä kysyä itseltään, että miksi nämä samansuuntaiset asiat tulevat uudelleen ja uudelleen esiin. Kyse on siis heidän eukaristian viettotavoistaan, lahkomaisesta jäsenvärväyksestä ja ihmisten painostamisesta sekä harhaoppisuudesta.
Omat henkilökohtaiset kokemukseni neokatekumenaalisen tien kulkijoista tukevat noita englanninkielisten sivujen pitkiä ja perusteellisia esityksiä. Toisaalta käsi Raamatulla en mitään lähtisi vannomaan. Kerran on kutsu käynyt heidän pääsiäisen viettoonsa ja kun puhtaasti käytännön syistä jouduin kieltäytymään, niin johan meni jäätäväksi. Melkein epäilin, että pääsiäistä olisi vietetty minun vuokseni eikä suinkaan ylösnousseen Kristuksen...
Minusta he vaikuttavat lähinnä trollikatolilaisilta, joille seurakunnan normaalit sunnuntaimessut ovat pelkkää huvittavaa tai ikävystyttävää show:ta ja "tositotuus" on esillä heidän omissa istunnoissaan ja "messuissaan". En siis lähtisi vannomaan, mutta tämä käsitys minulle on syntynyt tuttavapiirissäni olevista perista kulkijasta ja heidän tuttavistaa, joita joskus olen tavannut...